Paulaharjun poluilla Suomenselällä

Suomenselkä on vedenjakajaseutua, joka erottaa Perämereen laskevien Pohjanmaan jokien alueen Sisä-Suomen järvialueesta. Muualla asuvalle Suomenselästä voi tulla ensinnä mieleen metsäpeurat, joita ryhdyttiin hyvin tuloksin siirtämään (tai oikeastaan palauttamaan) seudun metsiin runsaat 40 vuotta sitten. Muutakin muistettavaa seudulla toki on.

Suomenselän saloja taivalsi kesinä 1928 ja 1929 myös Samuli Paulaharju (1875– 1944), armoitettu kansanperinteen kerääjä, yhdessä vaimonsa Jennyn kanssa.

Samuli Paulaharju oli syntyisin Kurikasta, mutta vuodesta 1904 lähtien hän asui perheineen Oulussa. Varsinaisena päätyönään hän opetti sikäläisessä kuurojen koulussa, minkä lisäksi hän oli myös tuottoisa kirjailija. Kirjoja syntyi niin Lappiin, Ruijaan, Kainuuseen kuin Pohjanmaallekin kesäaikoina suuntautuneiden keruumatkojen sadosta.

Suomenselän kesinään aviopari kolusi tarkimmin Perhon, mutta käydyksi tulivat Paulaharjun mukaan myös naapuripitäjät Veteli, Vimpeli, Alajärvi, Soini, Kyyjärvi, Kivijärvi, Kinnula, Lestijärvi ja Halsua.
Kesien keruutuloksista kertoo vuonna 1930 ilmestynyt kirja Suomenselän vieriltä.

Tuohon aikaan syrjäisenä ja köyhänä pidetty erämaakylä Perho yllätti Paulaharjun myönteisesti: paljon vanhan kansan tie-toutta oli säilynyt ja hyviä kertojia riitti.

Esimerkiksi erästä pappaa Paulaharju kertoo haastattaneensa kolmena päivänä aamukahdeksasta iltayhteentoista; muistiinpanoja istunnoista kertyi 300 sivua. Kesän 1928 säätkin suosivat Paulaharjua: oli sateista ja koleaa, joten kyläläisillä oli aikaa muistella menneitä.

Kuten muissakin Paulaharjun kirjoissa myös tässä kuvataan seudun asukkaiden elämää, tapoja ja uskomuksia. Perehdytään asutuksen historiaan ja seurataan seudulle asettautuneiden ihmisten polkuja.

Tutuiksi tulevat keinot, joilla ihmiset ovat hankkineet elantonsa: on kalastusta, metsästystä, tervanpolttoa, heinäntekoa, karjanhoitoa, viljanviljelyä ja välissä kaupunkimatkoja. Kuvataan vuodenkiertoa arkisine askareineen ja merkkipäivineen.

Seudulla oli tietäjänsä ja ”pohakkansa”, poppamiehensä, jotka saavat kirjassa niin ikään oman lukunsa. Paulaharju arvosti haastateltaviaan, ja niinpä kirjan lopussa on myös lista kertojista, joilta tiedot on saatu.

Samuli Paulaharjulla on tapana elävöittää muutenkin sujuvaa tekstiään lisäämällä joukkoon paikallisia murresanoja, jotka on yleensä kursivoitu. Useiden kirjojensa loppuun Paulaharju on koonnut selittävän sanaluettelon. Tällaista ei ole kuitenkaan Suomenselän vieriltä -teoksessa. Käsittelen esimerkinomaisesti joitakin kursivoiduista, lähinnä paikalliseen luontoon ja sen eläimiin liittyvistä sanoista.
Lisätietoa olen etsinyt Kotimaisten kielten keskuksessa tekeillä olevasta Suomen murteiden sanakirjasta (SMS) sekä sen pohjana olevasta Suomen murteiden sana-arkistosta (SMSA).

Suomenselän alueella on runsaasti soita, tai sikäläisittäin paremminkin nevoja. Niinpä niihin liittyvää sanastoakin on paikallisissa murteissa. Nevoilla liikuskelee kesäisin nevakuovi eli kuovi, joka Paulaharjun sanoin ”kiljuen lentää laukoili hongankelosta toiseen”.

SMSA:n tietojen mukaan Alajärvellä, Lappajärvellä ja Vimpelissä voitiin kuovia nimittää myös suokurjeksi. Alajärvellä sanottiin: ”Kyllä se suokure ääni on yhtä varma kesäntulom merkki ku käin kukkuminenki.”

Nevojen kasveihin kuuluva nevakanerva taas ei ole lainkaan kanerva vaan suopursu. Nevamarja puolestaan on se soiden halutuin marja, jota toisaalla maassa kutsutaan muuraimeksi, hillaksi, lakaksi tai valokiksi.

Suomenselän erämaissa elelivät muiden muassa koppelohaukka eli kanahaukka ja kissapöllöhaukka, joka lienee viirupöllö.

Käpyhakkari, käpylintu, käpsehti kuusikoissa ja koro eli palokärki ennusti huudollaan sadetta.

Paulaharjun mukaan kaikkein ahkerin metsänelävistä oli mehtikana eli riekko, joka heräsi aina ensimmäiseksi aamuisin.

Mutta mikä mahtoi olla tuusankolkka, jota ei löydy SMSA:n yli 8 miljoonan sanatiedon joukosta? Paulaharju kuvaa sitä näin: ”Yhtä peloittava [kuin huuhkaja] oli pieni, mutta isopäinen ruskea tuusankolkka, joka myös lenteli öisin ja ennen auringonnousua ulvoi: uu…uu…uuu.” Ravinnokseen ”tuusankolkkakin raastoi käpyjä”.

Myös pihapiirin lintuja seurailtiin. Kesäntuloa odotettiin, ja varhaisimpia muuttolintuja oli leironen eli kiuru. Vanhojen mukaan kesään on ”leirosesta lemmon matka, västäräkistä vähän, pääskysestä ei ole enää päivääkään”. Räystäspääsky tunnettiin pirkkalaisena.

Varottavimpiin eläimiin kuului karhu, jolla nimellä eläintä ei kuitenkaan saanut kutsua, sillä silloin se helposti suuttui ja ”tuli tavattaessa yhdeksää askelta lähemmäksi”. Parempi oli kutsua mehtäläiseksi, metälliseksi tai metän elukaksi.

Näistä SMSA:n mukaan tosin vain ensimmäistä on käytetty Suomenselän alueella, Perhossa. Perhosta lienee peräisin myös se Paulaharjun tieto, että karhun paras kutsumanimi oli kuitenkin kouko.
Eri puolilla maata kouvoksi on voitu kutsua muitakin pelättäviä kuten sutta ja lapsia peloteltaessa mörköä. Myös täi on voinut olla kouko.

Entä sitten alueen nimi Suomenselkä? Sitä ei vanha kansa liene käyttänyt. Suomalaisen paikannimikirjan (2007) mukaan se on ilmeisesti oppitekoinen ja muodostettu kansallisvaltion rakentamisen hengessä.

Nimi mainitaan ensi kerran v. 1858 julkaistussa maantieteellisiä ja historiallisia tietoja esittävässä koulukartassa, eikä sillä ole ruotsinkielistä vastinetta.