50 vuotta sitten tapahtui suuria asioita sekä omassa pienessä maailmassani että ihmiskunnan historiassa.
Syyskuun 1. päivä 1969 oli ensimmäinen koulupäiväni, elämän merkkitapahtumia. Ujo 7-vuotias seisoi muiden lasten joukossa koulun aulassa, kun rehtori toivotti ensimmäisen avaruussukupolven tervetulleeksi. Katselin ympärilleni huolissani. Lähetettäisiinkö meidät avaruuteen? Olinhan nähnyt astronauttien kävelevän Kuun pinnalla vain kuukautta aiemmin.
Kuulento oli suuri tapahtuma ihmiskunnalle, kohokohtana Neil Armstrongin kuolemattomat sanat, jotka hän lausui laskeutuessaan kulmikkain liikkein askelma kerrallaan Kuun pinnalle: That’s one small step for a man, but one giant leap for mankind (Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle). Tv-lähetyksessä näkyi valkopukuisia astronautteja, valkoinen avaruusraketti, Suomen talviselta lumiselta maastolta näyttävä Kuun pinta sekä ympärillä pelottavasti ja äärettömästi häämöttävä musta avaruus.
Isoisäni matkasi usein kanssamme, kun äiti, isä, Boni-koira ja minä lähdimme viikoksi isän sinisellä kuplavolkkarilla Tenholaan, Tammisaareen ja Hankoon, isoisäni lapsuus- ja nuoruusmaisemiin. Sukulaiset ottivat meidät avosylin vastaan. Suvussa haluttiin pitää yhtä, vaikka monet olivat muuttaneet kauas pohjoiseen ja länteen.
Isoisä ja minä istuimme vähän nyppyyntyneellä sohvalla jonkun minulle tuntemattoman sukulaisen olohuoneessa muiden poimiessa ulkona mansikoita. Talonväki oli laittanut meille tv:n päälle, jotta voisimme tapamme mukaan katsoa jotain iltapäiväsarjaa. Mutta siinä me istuimme ja näimme aitiopaikalta, kun Neil Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä Kuun pinnalle.
Isoisä, joka oli syntynyt 1800-luvulla, liikuttui silminnähden. Hän pystyi tuskin hengittämään. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Tyttö pieni, nyt me kaksi olemme mukana jossain suuressa.”
Istuimme siinä käsi kädessä, niin kuin monena tavallisena iltapäivänä katsellessamme Bat Mastersonia tai Ivanhoeta ja tulkatessani isoisälleni. Kumpikaan meistä ei nimittäin osannut englantia enkä minä osannut edes lukea. Isoisä ei ymmärtänyt suomea, mutta hän luki ääneen suomenkielisen tekstityksen, jonka tulkkasin hänelle. Olin oppinut suomea äidiltäni.
Jos sarjat olivat minulle liian jännittäviä, pidimme vain kädestä kiinni ja katsoimme pam- ja mäiskis-ruutuja. Nyt tv:ssä ei kuitenkaan ollut tappeluita tai hiipiviä lurjuksia, vaan Neil ja hänen kollegansa Edwin (”Buzz”) Aldrin, jotka esittelivät kuun heikkoa painovoimaa hyppimällä hitaita jättiloikkia ja alkoivat sitten kerätä kuukiviä. Sitten he palasivat kuumoduulilla Columbia-komentoalukseen, jossa kolmas astronautti Michael Collins odotti heitä.
Neil ja Buzz pystyttivät Yhdysvaltain lipun Mare Tranquillitatikseen eli Rauhallisuuden mereen. Lipun olemassaolo on jälkikäteen kyseenalaistettu, sillä näyttää aivan kuin tuuli olisi tarttunut siihen, vaikka asiantuntijoiden mukaan Kuussa ei tuule. Kuuhun jäi myös kuumoduulin laskeutumisosa ja laatta, jossa lukee:
Tietenkin englanniksi, sillä jenkithän luulevat, että kaikki kuumatkailijat osaavat englantia, isoisä mutisi. Isoisä oppi vain muutaman englanninkielisen merikulkusanan palvellessaan 20-vuotiaana vastikään itsenäistyneen Suomen laivastossa.
Yhtäkkiä isoisään tuli vauhtia. Meidän täytyi kiirehtiä. Hän pyysi minua hakemaan isän, joten juoksin kuuliaisesti mansikkamaalle ja pyysin äitiä ja isää palaamaan heti taloon. He olivat aivan varmoja, että kyse oli elämästä ja kuolemasta. Isoisä oli tohkeissaan. Meidän täytyi heti ajaa pieneen maalaiskylään ja etsiä käsiimme hänen samanniminen serkkunsa. He olivat syntyneet samana vuonna samassa kylässä ja viettäneet koko lapsuutensa yhdessä.
Jotta muut eivät sekoittaisi Hjalmar Nybergeitä toisiinsa, heitä alettiin kutsua Optimistiksi ja Pessimistiksi. Sain tietää, että isoisäni oli Optimisti, sillä hän näki aina elämässä mahdollisuuksia, kun taas hänen serkkunsa, Pessimisti, näki edessään aina esteitä.
Kävi ilmi, että serkut olivat lyöneet vetoa siitä, kävelisikö ihminen ikinä Kuun pinnalla. Isoisä oli aivan varma, että niin tapahtuisi, kun taas pessimisti sanoi EI IKINÄ.
Nyt isoisällä oli tulipalokiire päästä sanomaan serkulleen: Mitäs minä sanoin!
Isä muisti, kuinka hän oli jo lapsena kuullut vedosta ja kuinka isoisä oli entistä varmempi voitostaan, kun venäläiset lähettivät maan kiertoradalle ensin Sputnikin ja sitten Laika-koiran. Isä ja isoisä olivat ilta illan jälkeen seisseet ulkona ja katselleet pieniä pisteitä, satelliitteja, jotka tuikkivat kiitäessään taivaankannen poikki.
Harhailtuamme aikamme maaseudulla löysimme Pessimistin kodin, mutta meitä oli vastassa vain hänen leskensä. Toinen Hjalmar oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin. Tämä harmitti isoisää valtavasti, ja muistan ikuisesti hänen sanansa:
”Tyypillistä. Jos hän olisi ollut optimisti eikä pessimisti, hän olisi elänyt vielä kaksi viikkoa.”
Ja niin hän heristi nyrkkiään taivasta kohti. Olihan häneltä viety voitonriemu.
Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin kuukävelyä seurasi koko maailma, paitsi ehkä Neuvostoliitto, joka sai tyytyä avaruuden valloituksessa kakkossijaan. Vielä ei kuitenkaan voinut huokaista helpotuksesta. Ensimmäinen avaruuteen lähetetty olento, neuvostoliittolainen Laika-koira, ei palannut elävänä takaisin. Palaisivatko astronautit? Kestäisikö kapselin lämpökilpi, kun se kuumentuisi hehkuvaksi astronauttien palatessa Maan ilmakehään? Vai kokisivatko astronautit tuskallisen kuoleman palavassa kapselissa?
Kun yhteys kapseliin katkesi laskeutumisvaiheessa, ihmiset ympäri maailmaa ja Houstonin valvomossa pidättivät henkeään. Kapselin laskeuduttua onnistuneesti Tyyneen valtamereen puhkesi valtava riemu.
Avaruussankarit joutuivat karanteeniin, koska ei tiedetty, oliko Kuussa mahdollisesti vaarallisia taudinaiheuttajia. Se ei kuitenkaan haitannut. Avaruus oli valloitettu (tai oikeammin Kuussa oli käyty), siihen riemuun liittyi voittamattomuuden tunnetta. Tästä hetkestä lähtien ihminen voisi tehdä mitä vain, parantaa minkä vain ja valloittaa minkä vain.
Me pienen suomalaisen koulun oppilaat saimme myös ripauksen kunniasta. Meillä olisi edessämme ennennäkemätön tulevaisuus ilman rajoja ja täynnä loputtomia mahdollisuuksia. Näin pitkään painajaisia siitä, että meidät avaruusajan lapset lähetettäisiin Kuuhun tai jollekin planeetalle. Kaikki enteili sitä. Avaruus ja Kuu olivat kaikissa oppiaineissa mukana.
Koululuokkamme aloitti englannin opiskelun aiemmin kuin muut, jotta osaisimme varmasti astronauttien kieltä. Ensimmäinen englannintunnilla oppimani lause oli the man in the moon. Liikuntatunnilla meitä valmisteltiin kuukävelyjä varten. Matematiikassa laskimme joukko-opin avulla, onko viisi tähteä enemmän kuin kaksi kuuta. Äidinkielessä luimme ensin Liisa näkee joen, mutta sitten Pikku, pikku Laurin, josta opimme, että maailma on lavea ja avaruus vieläkin laveampi, niin ääretön.
Ällistyimme, kun opettajatar selitti meille, mitä ääretön tarkoittaa. Kun avaruus loppuu, mitä sen jälkeen tulee?
Tänä päivänä yhä kaukaisemmille planeetoille lähetetään huipputeknologisia aluksia, jotka lähettävät Maahan kuvia ja ottavat näytteitä. Useimmat ihmiset vain kohauttavat olkiaan ja sanovat so what. Ainoa asia, mikä heitä tuntuu kiinnostavan, on Maan ulkopuolinen elämä. Tarinat pienistä vihreistä miehistä kuuluvat nykypäivänä kuitenkin satumaailmaan.
Kun kuulennosta oli kulunut 25 vuotta ja tv:ssä näytettiin siitä vanhoja filmejä, yritin tehdä vaikutuksen lapsiini kertomalla, että olin itse asiassa avaruusajan lapsi ja olin katsellut tv:stä suoraa lähetystä laskeutumisesta. Lapseni tuijottivat minua epäuskoisesti. He sanoivat: ”Oletko sinä niin vanha?”
En usko, että yksikään löytö tai keksintö tuntuu yhtä uskomattomalta kuin ensimmäinen miehitetty kuulento, kun katselimme olohuoneen tv:stä Neilin ja Buzzin harppovan Rauhallisuuden meressä.
