”Sata pientä Arjaa huusi paniikissa. Miten selviän tästä?”
Arja istuu autossa, hakkaa kämmenet valkoisina rattia, itkee ja kiroilee. Auto seisoo Pietarsaaren Malmin sairaalan pihassa. Arja oli pari minuuttia aiemmin istunut lääkärin vastaanotolla ja kuullut järkyttävän uutisen. Hänellä oli vatsan ja selän välissä kasvain, jota epäiltiin pahanlaatuiseksi lymfoomaksi, imusolmukesyöväksi.
”Pääni sisällä huusi sata pientä Arjaa paniikissa! Miten vakava syöpäni oli ja miten selviäisin siitä? Miten kertoisin siitä läheisilleni?”
Arja soitti Arto-miehelleen, joka kääntyi heti työmatkaltaan toiselta puolelta Suomea kotiin.
Kaikki alkoi aurinkoisena elokuun aamuna alle vuosi sitten. Arja meni ennen työhön lähtöä hevostallille ruokkimaan hevoset. Lattiaa lakaistessaan hän tunsi yllättäen valtavaa kipua selässään. Puolen tunnin päästä Arja oli työpaikallaan ja oksensi.
”Lähdin kotiin töistä vatsatautia epäillen. Kotona kipu vain yltyi. Voin sanoa viisi lasta ilman kipulääkkeitä synnyttäneenä, että kipu oli todella helvetillistä!”
Yöllä Arjan oli pakko lähteä ensiapuun. Siellä epäiltiin virtsatietulehdusta. Arja joutui käymään samaisen viikon aikana vielä kaksi kertaa päivystyksessä, koska kivut eivät hellittäneet. Sairaalasta tultiin antamaan kotiin antibioottia suoneen. Seuraavalla viikolla tehtiin ultrakuvaus, sitä seuraavalla viipalekuvaus.
”Pari tuntia viipalekuvauksen jälkeen minulle soitettiin, että lääkäri haluaa tavata minut heti seuraavana aamuna.”
Arjan ensimmäisestä ensiapukäynnistä oli kulunut kaksi viikkoa. Arjasta oli jo ennen syöpädiagnoosia tuntunut jonkin aikaa, ettei kaikki ollut kohdallaan. Hän oli usein väsynyt, flunssainen ja kuumeileva.
”Aiemmin ajattelin naiivisti, etten koskaan sairastu syöpään, tuohon kamalaan kuolemantautiin. Suvussammekaan ei ollut montaa ”syöpäläistä”.
Lisää huonoja uutisia
Huonot uutiset jatkuivat. Pari päivää ennen syöpädiagnoosiaan sairastui myös Taavi, Arjan amerikkalainen lämminverihevonen. Sillä todettiin hiusmurtuma vuohisluussa. Se tiesi pollelle kuusi viikkoa lähes liikkumatonta oleskelua ja kuuden kuukauden kuntoutusjaksoa.
”Kohtalo päätti pysäyttää minut näin. Laitetaan hevonenkin samaan aikaan kipeäksi”, Arja nauraa.
Kasvaimesta otetuista näytteistä varmistui follikulaarinen nod-Hodgkinin lymfooma. Syöpä oli perin aggressiivista sorttia, gradus 3:a. Kasvain oli melkein maitopurkin kokoinen!
”Tuli jotenkin saastainen olo. Hyi, että minussa kasvoi jotain, joka yritti ottaa vallan minusta!”
Mutta Arja ei luovuttanut. Hänhän oli edelleen elossa.
”Yrittäisin elää täyttä elämää syövästä huolimatta. Ehkä nyt jälkikäteen ajatellen huseerasin hiukan liikaakin. Minä olen tunnetusti aikamoinen duracell-pupu.”
Arja jäi sairauslomalle kanslistin työstään, luottamustehtävistään sekä kauneusalan töistään. Toimettomana hän ei silti ollut vaan suoritti hevoshoitajan opintoihin liittyviä näyttöjä. Salitreenin, hevosenhoidon ja perhe-elämän pyörteissä Arja painoi reippaasti menemään.
”Tällainen minä olen. En aikonut muuttaa tapojani ja harrastuksiani syövän takia. Olin edelleen kapinallinen. Se ’hiomaton timantti’, joksi mieheni on minua joskus kutsunut.”
Miten äiti selviää?
Arja ja Arto päättivät heti kertoa avoimesti Arjan syövästä. Kaikki perheenjäsenet reagoivat eri tavalla.
”Nuorin, 14-vuotias hevostyttö, ei halunnut kovasti puhua asiasta. Mutta onneksi meillä on yhteiset heppajutut, jonka parissa touhuamme. Tallilla on rento ilmapiiri, jossa nauru raikaa usein. Vanhin lapsista taas on isänsä tyylinen: selvitti netistä heti faktat syövästä. Yksi tytöistämme pelkäsi, miten jaksaisin.”
Vanhin poika perusti heti Facebook-ryhmän perheen lasten kesken.
”Ensimmäinen kommentti oli, että nyt on opeteltava luomaan lantaa, jotta äiti saa apua. Kun toiseksi vanhin poikamme sai tietää kuolemanpelostani, hän sanoi: Äiti, jos tilanne menee pahimpaan mahdolliseen, kannan sinut Taavin luo tallille, että pääset jättämään sille hyvästit”, Arja muistelee.
Asenne kohdallaan
Arja päätti ottaa ystävänsä neuvosta vaarin ja tehdä joka päivä jotain itselleen mieluista.
”Ammensin voimia ratsastamisesta, hevoseni hoitamisesta ja kärryillä ajosta. Piristin itseäni joka päivä meikkaamalla ja laitoin ripsiini pidennykset. Minusta syöpä ei saa tehdä ihmisestä rumaa.”
Arja on yrittänyt säästää perheenjäseniään kärsimyksistään. Mutta hänen bloginsa paljastaa hänen tunteensa:
”Ei ole helppoa kuulla sairastavansa syöpää. Ei ole helppoa kertoa siitä läheisilleen. Ei ole helppoa käydä läpi kaikki mahdolliset testit ja koepalojen otot ja odottaa tuloksia. Ei ole helppoa, kun suoneen tiputetaan solumyrkkyä. Ei ole helppoa sen jälkeisinä päivinä, kun on pahoinvointia, kipua, väsymystä. Ei ole helppoa, kun otetaan jatkuvasti verikokeita, pistetään kanyylia.
Minulla on korkea kipukynnys, mutta ei se ole siltikään helppoa. Ei ole helppoa, kun suu on niin rikki, ettei saa puhuttua, saatikka syötyä. Ei ole helppoa olla turvoksissa lääkkeistä koko ajan. Ei ole helppoa hikoilla kuin sika ja heti palella kuin olisi ilman päällysvaatteita -20 asteen pakkasessa. Ei ole helppoa, kun sormenpäät alkavat olla tunnottomat ja rikki, eikä meinaa puhelinta saada sen vuoksi toimimaan. Ei ole helppoa katsoa itseään peilistä kaljuna. Vihata peilikuvaansa, kun kaikki naisellisuus on viety. Ei ole helppoa ei!”
Mutta Arjaa ei niin vain nujerrettukaan.
”Turhaan se syöpä yrittää minua potkia. Minä potkin takaisin – ja lujempaa! I´m a fighter!”
Katkeruutta, vihaakin
Todellisuudessa Arja on käynyt läpi tunteiden koko skaalan.
”Kyllähän minua on pelottanut – ja paljon – mutta en ole antanut sille valtaa. Pelko tulee usein öisin, herään paniikissa ja mietin, miten tässä oikein käy. Sitten itken ja käyn hiljaista keskustelua itseni kanssa. Vihantunteen vallitessa olen kysynyt itseltäni, miksi juuri minulle tuli tämä paskasyöpä? Miksi elämä on niin epäreilua?”
”Välillä en ole jaksanut iloita toisten onnenhetkistä, olen ollut kateellinen ja katkera. On ollut aamuja, jolloin on tuntunut, etten jaksa nousta ylös sängystä. Silloin olen katsonut seinällä roikkuvaa taulua, jossa lukee: ”Worrying does not take away tomorrow’s troubles, it takes away today’s peace.”
”Onhan se monesti helpommin sanottu kuin tehty, mutta totta joka sana.”
Mielikuvat auttavat
Usein Arja on käynyt pitkiä keskusteluja itsensä kanssa ja saanut apua mielikuvista.
”Kun on pelottanut, olen kuvitellut edessäni ison valkoisen hevosen. Sama kikka on auttanut minua lapsuudesta asti.”
Lokakuussa, ennen ensimmäistä sytostaattihoitoa, Arja kävi lääkärin vastaanotolla Vaasassa. Siellä tuli kylmää vettä niskaan.
”Lääkäri kertoi, ettei syöpääni voida koskaan parantaa. Se johtuu tästä syöpätyypistä. Mutta se voidaan saada lepotilaan. Syöpä voi kuitenkin uusia milloin tahansa, tai vaikka kymmenen vuoden kuluttua.”
”Hyvässä lykyssä syöpä ei ehdi uusia elinaikanani. Siihen minä uskon.”
Tämä tosiasia tulee aina olemaan alitajunnassa, ja tietenkin se vaikuttaa suhtautumiseen elämään.
”Ystäväni ja tuttavat ovat kyselleet, pitäisikö minun jutella terapeutin kanssa. Olen vastannut, etten ainakaan vielä tarvitse ulkopuolista kuuntelijaa. Tällä hetkellä minua auttaa, kun kävelen metsässä ja kiroilen. Mutta tietenkin kaikista suurin tuki tulee perheeltäni.”
Ystävät ja karvaturrini ovat myös erittäin suuressa arvossa. Monet soittelevat, tekstailevat ja lähettävät Facebookin kautta voimia. Yksi tekstiviesti on erityisesti jäänyt mieleen:
”Moi! Nyt on tullut aika kaivaa se vahva, bitch-Arja esiin! Se, joka selviää mistä vain.”
”Ensin viesti nauratti, sitten se itketti, lopuksi rauhoitti. Minulla on myös pari voimabiisiä, joita soitan monta kertaa peräkkäin. Elastisen ’Eteen ja ylös’ (tee vastoinkäymisistä voimaa) ja Pave Maijasen ’Elämän nälkä’ Antti Tuiskun versiona.”
Jälleen puhelu
Kolme ensimmäistä solumyrkkyhoitoa sujuivat varsin hyvin, mutta neljännen hoitokerran jälkeen ”kone” oli leikata kiinni. Arja sai siinä tilanteessa jälleen pelottavan puhelun.
”Syöpäsoluja oli levinnyt luuytimeen asti! Kaikkia näytteitä ei ollut lähetetty ajoissa yliopistolliseen sairaalaan, jossa asia olisi havaittu aiemmin. Miten tällaista voi sattua”, Arja ihmetteli.
Arja tunsi kuitenkin olevansa hyvissä käsissä. Hänen lääkärinsä otti hänet yksilönä ja halusi saada syövän hallintaan. Marraskuussa tuli hyviä uutisia. Imusolmukkeet eivät olleet enää suurentuneita. Mikä ihana tunne!
”Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto!” (Zacharias Topelius)
Mutta elämän vuoristorata jatkui. Arjan isä ja isän sisko sairastuivat. Kaikki kolme olivat sairastuneet eri syöpiin parin kuukauden sisällä.
Jouluna koko perhe oli koolla, lapset ja lastenlapset ympärillä. Joulusta tuli lämmön ja rakkauden juhla. Arja nautti, kun hän pääsi kipuamaan ystävänsä hevosen selkään. Onnenkyyneleet valuivat.
Sitten seurasivat viides, kuudes ja seitsemäs solumyrkkyhoito, ja ne rasittivat kehon äärimmilleen. Arja oli helmikuussa aivan loppu.
”Sanoin miehelleni ja ystävilleni, etten jaksa enää. Että nyt riittää, antaa kaiken olla.”
Sekä Arto että Arjan ystävät joutuivat sanomaan tiukasti: Ei, nyt et anna periksi! Jäljellä on enää yksi hoito!
Taavi terapeuttina
Arja sai solumyrkkyjä kahdeksan kertaa, pari kertaa enemmän kuin aluksi suunniteltiin.
”Makasin lopuksi sohvalla kuin lahna. Oksetti, pari tonnia painavassa päässä jyskytti, oli kylmä sitten hiki, sitten kylmä… heikotti, elämä potki päähän. Sytostaatit veivät ruokahalun ja makuaistin. Suklaakaan ei enää uponnut.”
Sen sijaan Arjalle maistui intialainen ja vietnamilainen ruoka. Hän teki myös mehulingolla viherjuomia. Lehtikaali, pinaatti, inkivääri, porkkana, kurkuma, marjat sekä hedelmät muuttuivat ravitsevaksi smoothieksi. Hän keitti teetä pakurirouheesta, tuosta Suomen metsien parhaasta antioksidantista. Nämä koktailit antoivat lisäpotkua.
”Olen myös liikkunut niin paljon kuin jaksoin. Vein joka arkiaamu Laku-koiramme lenkille.”
Talvella hän lykki hevosensa luo potkukelkalla, vaihtovaatteet mukanaan.
”Kyllä meinasi kunto loppua kesken kotimatkan. Voi huh huh! Mutta, kun minut on kasvatettu niin, että sisuksissa kuohuu suomalainen sisu ja perkele, niin mikäs siinä sitten potkutellessa, vaikka happi loppuu ja jalat eivät meinaa jaksaa. Loppupäivä menikin maatessa. Ei taida kukaan edes ymmärtää miltä minusta tuntuu.”
”Jos olisin jättänyt hevostelun, se olisi vaikuttanut negatiivisesti parantumiseeni. Taavi on aistinut, että olen sairas. Sytostaattihoitojen aikaan se haisteli minua tiuhaan. Taavi on uskomattoman viisas, ihana hevonen. Paras terapeuttini!”
Kaljuus voitti peruukin
Miten ihmiset ovat suhtautuneet, kun he ovat kuulleet syövästäsi?
”Ylipäänsä hyvin. Mutta jotkut katsovat minua kuin olisivat nähneet aaveen. Eräät eivät enää tervehdi. Se satuttaa tietenkin, mutta porskuttelen eteenpäin. Olen sama Arja kuin ennenkin.”
Itsetuntoakin vaaditaan, kun ulkonäkö muuttuu. Hiukset alkoivat lähteä kahden viikon jälkeen ensimmäisistä solumyrkyistä.
”Nuorin tyttäremme vitsaili, kuinka hän erottaa minut isästään, koska olisimme kohta molemmat kaljuja. Yksi pojistamme sanoi, että kyllä sä mutsi kestät olla vähän aikaa Zen-buddhanunnan näköinen.”
Hiusten menettäminen oli silti Arjalle arka paikka.
”Kaljuus oli tunteena kauhea. Se oli lopullinen näkyvä merkki syövästäni.”
Arjan mies ajoi vaimonsa jäljellä olevat hiustupsut sileäksi.
”Mies tuumasi lopuksi, että näytät nyt sitten ihan pop-tähdeltä.”
Peruukkikin tuli hankittua, mutta vaikka se muistutti Arjan omia hiuksia, siitä ei tullut hittituotetta.
”Olenhan minä sitä käyttänyt, mutta kyllä se kuuluu paremminkin naamiaisiin.”
Itse kaljuus ei ollut Arjalle täysin uusi näky.
”Tein aikoinani maskeerauskoulussa itselleni lateksista kaljun, joten tiesin, että näytän itseltäni.”
Ilosanoma
Sitten maaliskuun lopussa tuli ilosanoma, kasvain oli lähes kokonaan poissa. Pikku jäännöstä vielä on, luultavasti arpikudosta, mutta Arja saa varmuuden vuoksi vielä sädehoitoa. Jos jäännös on kasvainta, sen pitäisi sitten hävitä.
Suunnitelmissa on 15 sädehoitokertaa. Ionisoiva sädetys ei Arjan mukaan ole yhtä rankkaa kuin solumyrkyt. Sädehoitojen jälkeen Arja on kaksi vuotta tiiviissä seurannassa ja saa lääkitystä.
”Syöpä on jäytänyt minua ja pakottanut nöyräksi. Mutta se on myös näyttänyt, että minulla on hirveästi voimavaroja.”
Unelmiakin on. Hevosiin liittyviä unelmia. Taavi on nimittäin tervehtynyt, ihan kuten Arja sille aikoinaan lupaili.
Arja haluaisi päästä pian takaisin työhön. Sitä odotellessa hän pitää pään pystyssä ja nauttii elämästä. Iloa ja vauhtia. Onnellisuutta ja rakkautta. Elämän peruspalasia.
Niistä on Arjan elämä juuri nyt tehty. ”Koen olevani taistelija, joka on selviytynyt kovista koettelemuksista! Minulla on voimakas olo. Tällä hetkellä olen selviytyjä! Ja se on tärkeintä”.
Arjan ajatuksia voi seurata hänen blogistaan http://arjatayttaelamaa.blogspot.fi/
Tässä jutussa kursiivilla olevat osuudet on poimittu blogista.
Arja Uusitalo
• Kotoisin Pietarsaaresta.
• Viisi lasta, 14–30 v, kolme lastenlasta.
• Naimissa teinirakkautensa, Arto Uusitalon, kanssa. Arto toimii UPM Salesin aluepäällikkönä.
• Arja työskentelee Pietarsaaren sosiaali- ja terveysvirastossa vastaavana kanslistina.
Päiväkotiapulaisen ammattitutkinto, kosmetologin ammattitutkinto, väri- ja tyylikonsultti, lisäksi markkinointimerkonomin ja maskeeraaja-meikkaajan tutkinnot. Opiskelee hevostenhoitajaksi.
Työskennellyt kauneusalan opettajana, myyjänä, pankkitoimihenkilönä, lääkärisihteerin sijaisena. Vuodesta 1994 oman yrityksen vientisihteerinä ja freelancer-pohjalla maskeeraaja-kouluttajana.
Rakastaa kaikkea kaunista, vanhoja esineitä ja sisustamista.