Carita Järvinen on 17-vuotias ja istuu illallispöydässä Kalastajatorpalla Helsingissä. Hänet on kutsuttu ystävättären syntymäpäiville ja hän on itse ommellut leninkinsä, yksinkertaisen, munankuorenvalkoisen mekon.
Illallinen on kaikin puolin mukava, mutta Carita ihmettelee, miksi naapuripöydän seurue katsoo häntä niin usein. Hän miettii, onko leningissä jotain vikaa, ja menee varmuuden vuoksi naistenhuoneeseen tarkistamaan asunsa. Ei, leninki istuu niin kuin pitääkin.
Lopulta naapuripöydän seurue lähestyy häntä. Seurueeseen kuuluu Fazerin mainospäällikkö, joka hakee uutta mallia ja kasvoja yrityksen markkinointiin. Kaunis tyttö, johon hänen silmänsä osuivat, tuntuu kuin luodulta tehtävään.
Carita saa käyntikortin ja valokuvastudion puhelinnumeron mutta ei ensin ota asiaa tosissaan. Hänen ystävättärensä järjestää sitten niin, että Fazerille tarkoitetut kuvat otetaan.
Carita tarvitsee siihen iltapuvun, ja hän päättää vuokrata sellaisen. Kaunein, se jonka hän todella haluaa, on valitettavasti kovin kallis. Valokuvaus sujuu hyvin, mutta palkkio ei riitä puvun vuokraan.
Studiossa Carita tutustuu Claire Ahoon, tunnettuun valokuvaajaan – jonka äidinisä oli Juhani Aho, Johannes Brofeldt, ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Claire näkee Caritan lahjakkuuden kameran edessä ja saa hänet suostumaan mallikseen eri yhteyksiin.
Carita alkaa saada nimeä. Clairen kuvia myydään lontoolaisiin Queen- ja Tatler-lehtiin. Eräänä päivänä Carita saa kutsun kuvauksiin paikan päälle Lontooseen.
Carita ei epäröi. Jotta vanhemmat eivät huolestuisi, hän sanoo lähtevänsä tapaamaan ystäviä Tukholmaan, mutta todellisuudessa matka vie Lontooseen mukana pelkkä menolippu ja 100 markan matkakassa.
Näin alkaa Suomen menestyneimmän valokuvamallin tarina.
Carita kertoo, ettei hän lapsena pitänyt epämukavista vaatteista. Mutta hän halusi pukeutua kauniisti ja alkoi jo varhain ommella vaatteensa itse. Vielä paljon myöhemminkin filmitähtenä New Yorkissa hän kaivoi usein esiin kutimen seurustellessaan ystävien kanssa.
Mainostoimisto Young & Rubicam otti Caritan vastaan Lontoossa. Hän sai heti kuulla ”She’s perfect for Angel Face”, mikä viittasi kosmetiikkayhtiö Max Factorin tuolloin tärkeimpään tuotemerkkiin. Kuuluisa Jean Bell ryhtyi hänen brittiagentikseen.
Caritalla ei ollut aikomusta tehdä uraa valokuvamallina, mutta yksi toimeksianto johti toiseen, ja useimmiten hän vastasi uteliaisuudesta myöntävästi. Hänen valokuvansa veivät prosessia eteenpäin. Tämä oli ennen Internetin ja matkapuhelinten aikaa.
”Mallin työhön kuului aktiivinen yhteydenpito toimeksiantajiin. Agenttitoimistossa olin yksi lukuisten joukossa, jokaisella oli oma ’kirja’, jossa mallia esiteltiin kuvin. Aina piti olla käsillä kolikkoja, jotta voisi soittaa työpuheluita puhelinkioskeista. Laukku piti olla valmiina kaikkine tykötarpeineen, jota kuvausistunnossa saatettiin tarvita.”
Carita matkusti jatkuvasti kuvauksiin keskuksena Lontoo, Pariisi ja New York. Dorian Leigh toimi Caritan agenttina Pariisissa, Stuart Agency New Yorkissa. Hänen kuviaan alkoi ilmestyä muotilehtiin, esim. Harper’s Bazaariin, Elleen, Vogueen, Marie Claireen ja Glamouriin. Kuvaajina olivat mm. Terence Donovan, Brian Duffy ja David Bailey.
Usein valokuvamallin työtä pidetään hohdokkaana, mutta se on myös kovaa työtä.
”Olin tarkka tietyissä asioissa, tulin ajoissa, olin ystävällinen, ripustin vaatteeni itse henkarille, en ollut diiva. Olin työssä ja oli tärkeää hoitaa hommansa.”
Carita kertoo hymyillen, miten tärkeää on huolehtia yksityiskohdista. Hän tuli New Yorkiin mukanaan itse neulomansa leninki. Se oli jäänyt vähän lyhyeksi, joten hän yritti venyttää sitä ripustamalla helmaan painoja yöksi.
”Kuljin koko päivän ylpeänä ja luulin New Yorkin olevan lääpällään minuun, koska kaikki katsoivat pitkään. Mutta agenttini luona sain heti kuulla: ’What happened to your dress!’ Leninki oli kutistunut alkuperäiseen pituuteensa. Putosin takaisin maan pinnalle.”
Kekkonen taisi arvostaa reportaasia: Patrice ja Carita saivat kumpikin oman puukon
Pian Carita päätyi legendaarisen ranskalaisen muotisuunnittelijan Coco Chanelin luo. Carita kertoo, miltä tuntui kävellä leveitä portaita ensimmäistä kertaa Chanelin ateljeehen Pariisissa. Coco istui hiljaa, huulet täydellisesti punattuina, savuke kädessä ja katsoi Caritaa tummin ja läpitunkevin silmin.
Carita läpäisi neulansilmän. Mutta Coco Chanel oli ankara ja kova työnantaja. Mallien täytyi omistautua täysin Chanelille. Kauden lopussa malli sai valita palkkioksi Chanelin design-puvun.
”Minä päätin olla solmimatta sopimusta Cocon kanssa. Yksinolo ahdisti Cocoa ja hän saattoi vaatia, että joku tulisi hänen seurakseen myös yöaikaan. Sitä paitsi tajusin, että pystyin ansaitsemaan mallikuvauksilla yhtä paljon päivässä kuin koko kautena Chanelilla, ja niillä rahoilla voisin hyvin ostaa haluamani Chanel-puvut.”
Carita oppi tuntemaan toisenkin muotialan suuruuden, Yves Saint Laurentin, joka alkoi rakentaa omaa muoti-imperiumiaan 1960-luvun alussa. YSL oli monin tavoin Coco Chanelin vastakohta. Hän suosi yksinkertaisia klassisia vaatteita, esim. housupukuja, jotka heijastivat uutta ja vapaampaa naiskäsitystä.
”Coco antoi naiselle vapauden, Yves antoi naiselle vallan”, Carita analysoi näiden kahden muotisuunnittelijan filosofiaa. ”Yves oli hyvin ujo, hänestä oli mahdoton olla pitämättä”, Carita lisää.
Kuten arvata saattaa, miehet piirittivät Caritaa. Mutta hän ei ollut helppo saalis. Eräänä päivänä häntä kosi viehättävä ranskalaismies, Patrice Habans, joka toimi tähtivalokuvaajana Paris Matchissa, johtavassa fotojournalistiikkaan painottuneessa viikkolehdessä.
”Mitä voin tehdä voittaakseni rakkautesi ja kunnioituksesi”, Partice kysyi.
”Tee jotain maani hyväksi”, Carita vastasi.
Jonkin ajan kuluttua Patrice palasi. Hän toi Caritalle Paris Matchissa julkaistun suurreportaasin Suomesta, upeita kuvia mm. presidentti Urho Kekkosesta tämän hiihdellessä Lapissa. Reportaasia on sittemmin tulkittu valtiotieteellisissä ulkopoliittisissa analyyseissa monin tavoin, mutta yksinkertainen totuus on, että se oli Patricen kosinta.
”Koska Patrice oli täyttänyt vaatimuksen, minun oli pidettävä lupaukseni”, Carita toteaa. Niinpä Pariisista tuli periaatteessa hänen kotipaikkansa, vaikka hän matkusti mallintehtäviin eri puolille maailmaa yhtä paljon kuin ennenkin.
Urho Kekkonen arvosti reportaasia, näin voidaan olettaa, sillä hän lähetti Pariisiin kaksi lahjaa, Patricelle ja Caritalle kummallekin oman puukon. Ja kyllä, Patrice ja Carita ovat edelleen aviossa.
Muotitalojen kautta Caritasta tuli osa kansainvälistä yhteisöä, johon kuului monia tunnettuja artisteja. Paris Matchin piireissä hän pääsi näkemään erityisesti Ranskan kulttuurielämää.
Marisa Berensonista tuli läheinen kollega. Pariisin tuttavapiirin muita kuuluisuuksia olivat Catherine Deneuve, Brigitte Bardot ja Francoise Sagan. Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir istuivat aina Café de Floressa ihailijat ympärillään. Carita ei kuulunut heihin. “He elivät niin kuin opettivatkin, moraalittomasti”, hän sanoo.
Régine Zylberbergillä, ”yön kuningattarella”, on erityisen asema Caritan ystäväpiirissä. Régine rakensi useisiin metropoleihin yökerhoketjun, jonne kuuluisuudet mielellään hakeutuivat. Réginen yökerhossa Pariisissa Carita esimerkiksi oppi twistaamaan yhdessä Windsorin herttuan ja tämän puolison kanssa, siis Ison-Britannian entisen kuninkaan Edvard VIII:n, joka luopui kruunusta voidakseen avioitua eronneen Wallis Simpsonin kanssa.
New Yorkissa tärkeäksi ystäväksi tuli Jerry Schatzberg, joka oli saanut maailmanmainetta valokuvaajana ja elokuvaohjaajana (Variksenpelätin on hänen ohjaamansa kuuluisa elokuva). Schatzberg on kuvannut usein mm. Rolling Stonesia ja Bob Dylania (esim. Dylanin Blonde on Blonde -albumin kuuluisan kansikuvan).
Tuon ajan johtavat artistit ja kulttuurihenkilöt kokoontuivat Schatzbergin New Yorkin studioon, ja Carita kuului luonnollisesti joukkoon. ”En miettinyt mitenkään erityisesti sitä, että kuljin kuuluisuuksien parissa, pohjimmiltaan olemme kaikki tavallisia ihmisiä”, hän sanoo.
Kun hän saapui ensimmäistä kertaa Lontooseen, häneltä kysyttiin, mitä mieltä hän oli Beatleseista, hän ei ymmärtänyt, miksi hänellä pitäisi olla jokin mielipide kova-kuoriaisista (engl. beetle=kovakuoriainen). Aika pian sen jälkeen hän oli tavannut kaikki neljä ryhmän jäsentä.
Carita ja hänen ystävättärensä toivat toisiaan artistimaailmaan. Yksi Caritan parhaista ystävistä, Maggie London, avioitui Mike d’Abon kanssa, joka oli Manfred Mann -yhtyeen keulahahmo (taustaltaan suomalainen, sukunimi d’Abo kertoo kirjaimellisesti, että nimi on lähtöisin Åbosta, Turusta). Pari muuta ystävätärtä seurusteli Beatlesien jäsenten kanssa.
Bob Dylan kuului myös lähipiiriin, Caritan ystävät väittävät, että Dylanin kappale ”Love Minus Zero” kertoo Caritasta, laulun mukaan vähän salaperäisestä naisesta, joka puhuu pehmeästi ja nauraa kuin kukat, on liian viisas väitelläkseen tai tuomitakseen.
Carita muistelee erästä New Yorkin tilaisuutta kauhulla, limusiinimatkaa yhdessä Rolling Stonesin kanssa. Heillä on kiire tapaamiseen mutta he joutuivat odottamaan Brian Jonesia, joka oli pessyt hiuksensa ja halusi kuivattaa ne. Bändiläiset saivat vielä päähänsä polttaa kukin oman jointin (cannabis-tupakan), mihin Carita ei mistään halunnut osallistua.
”Olin lopuksi niin kärsimätön heidän viivyttelystään, että rullasin jointin Brian Jonesille, jotta pääsisimme viimein matkaan. Sitten limusiini oli täynnä savua, istuin koko matkan avonaisen ikkunan äärellä nenä ulkona, jotta en hengittäisi savua”, Carita kertoo.
”Lopulta rullasin jointin Brian Jonesille, jotta pääsisimme vihdoin matkaan”
Jos Carita on mielellään sanonut kyllä, hän on myös usein sanonut ei. Yksi näitä tilanteita sattui, kun Playboyn Hugh Hefner soitti. Hän tarjosi Caritalle 100000 dollaria, siihen aikaan erittäin huomattava summa, jos Carita esiintyisi lehden alastonkuvissa. Kun Carita kieltäytyi, Hefner korotti tarjousta ja korotti ja korotti, ilman menestystä.
Toinen asia, joka jäi väliin, oli Bond-tytön rooli filmissä rom Russia with Love, koska Carita oli tuolloin väsynyt kaikkiin yhteydenottoihin.
Sitten New Yorkin Herald Tribune teki jutun Caritasta ja kuvaili häntä erilaiseksi tytöksi, joka ompeli itse omat vaatteensa. Darryl F. Zanuckin sihteeri alkoi sen jälkeen soitella ja pyytää Caritaa koekuvauksiin. Zanuck oli 20th Century Foxin toimitusjohtajana Amerikan filmiteollisuuden ykkösnimi, mutta Carita ei välittänyt siitä. Sihteeri soitteli yhä uudelleen, ja Carita kieltäytyi joka kerta, hän ei ollut näyttelijätär.
Sitten kerran sihteerin jälleen soittaessa Carita oli juuri lukenut horoskooppinsa viikkolehdestä. Neuvo kuului: ”Sano kyllä asiaan, johon yleensä sanot ei.”
”Silloin suustani pääsi okei. Ajattelin, että horoskoopin neuvo voi olla yhtä hyvä kuin jokin muukin.”
Koekuvaus tapahtui Pariisissa, ja sen tuloksena Caritalle tarjottiin 5 vuoden sopimusta 20th Century Foxiin. Carita hyväksyi tarjouksen, ja siitä alkoi hänen elämässään uusi vaihe, aluksi teatterikoulutus. Seurasi tiivis kausi New Yorkin kahdessa johtavassa draamakoulussa, Wynn Handmanissa ja AMDAssa (The American Musical and Dramatic Academy), välillä Carita kävi Hollywoodissa koekuvauksissa ja tapaamassa tuottajia.
Wynn Handmanissa opiskelukaverina oli Robert Redford, lehdet kuvasivat häntä ja Caritaa vuosikurssin suuriksi tulevaisuudenlupauksiksi. AMDAssa Carita kuunteli Elizabeth Tayloria ja Richard Burtonia näiden lukiessa Shakespearea.
”En koskaan unohda Richardin kaunista ääntä ja kuinka hän ja Elizabeth säteilivät rakastuneina”, Carita sanoo.
Tuttavalistaa voi jatkaa lähes millä tahansa nimillä: Candice Bergen, Sharon Tate, Roman Polanski, Warren Beatty, Mia Farrow, Fay Dunaway, Ava Gardner, Roger Moore, Liza Minelli, Peter O’Toole, Michael Caine ja etenkin Terence Stamp (”maailman kaunein mies”, jos senaikaisia ranking-listoja on uskominen), josta tuli erittäin hyvä ystävä.
Ensimmäisestä filmitarjouksesta, science fiction -filmistä, Carita kieltäytyi. Sitten hänen oli sopimuksensa mukaan pakko hyväksyä seuraava tarjous. Hän oli New Yorkissa filmiyhtiön soittaessa. Seuraavana aamuna klo 7 oli lennettävä Lontooseen.
Elokuva oli The Viking Queen, ja Carita esitti pääroolin. Tarina perustuu löyhästi kuningatar Boudiccaan, joka 60-luvulla j.Kr. hallitsi kelttiläistä ikeenien kansaa nykyisen Norfolkin alueella Englannissa ja johti siellä kansannousua roomalaismiehittäjiä vastaan.
Boudicca ei tokikaan ollut viikinkikuningatar. Mutta hän on vuosien saatossa innoittanut useita elokuvia ja hänen patsaansa sijaitsee Big Benin juurella Lontoossa.
Filmi kuvattiin Dublinissa ja oli ratsastus- ja taistelukohtauksineen rankkaa fyysistä työtä. Carita koki hevosten käsittelyn kielteisenä, ”lupasin itselleni, etten ikinä enää nouse hevosen selkään”. Vastanäyttelijöinä olivat Don Murray (joka mm. näytteli Marilyn Monroen parina Bussipysäkissä) ja Adrianne Corri (Kellopeli Appelsiini).
Sitten Carita sai tyttären, jolle annettiin nimeksi Lillebi. Äitiyslomia ei ollut edes teoriassa ja Patrice oli Paris Matchin reportterina monesti työkeikoilla eri sotapesäkkeissä. Carita palkkasi lastenhoitajia mutta alkoi hylätä yhä useampia työtarjouksia ja sai mainetta tyttönä, joka sanoi ei Hollywoodille.
Vähitellen hän aloitti uudelleen draamaopinnot New Yorkissa. Paramount Pictures otti siinä vaiheessa yhteyttä ja upean illallisen jälkeen, läsnä mm. ohjaajat John Huston, Orson Welles ja Franco Zeffirelli, Carita allekirjoitti sopimuksen myös tämän filmiyhtiön kanssa. Hän ehti hyväksyä elokuvan Steve McQueenin kanssa mutta perui sen Lillebin sairastuttua tuhkarokkoon.
Hänellä ei ollut aikaa myöskään Bond-tytön rooliin Octopussy – mustekalassa, ja rooli meni sitten Maud Adamsille.
Lillebin tultua kouluikään Carita mietti prioriteettinsa vakavissaan uusiksi. Hän oli nähnyt aivan liian monien artistien ja näyttelijöiden lasten kärsivän ja alkavan huumeidenkäyttäjiksi vanhempien poissaolon seurauksena. Niin ei saanut käydä omalle tyttärelle. Pienenä Lillebi oli voinut kulkea äitinsä mukana matkoilla, mutta kun hän aloitti koulun, Carita päätti työskennellä pääasiassa kotimaisemissa.
Eräs tärkeä asia tapahtui Caritan ollessa 1970-luvun alussa käymässä ystävättären luona Järvsössä, Ruotsin Hälsinglandin sydämessä. Carita ihastui idylliin ja rauhaan, ja ystävätär ehdotti, että Caritakin hankkisi talon paikkakunnalta. Kun kauppias pian sen jälkeen kulki ohitse, Carita sai kuulla, että kauppiaalla oli myynnissä hälsingeläistalo, joka oli aiemmin palvellut mm. myymälänä.
Kauppias pyysi talosta 35 000 kruunua, Caritalla oli 25 000 kruunua lompakossa mallikeikan jälkeen ja hän kysyi, riittäisikö se, jos hän maksaisi käteisellä. Kauppa oli sillä selvä.
”Sitten unohdin koko asian, kunnes seuraavana kesänä muistin, että minullahan on talo Hälsinglandissa.” Palattuaan Järvsöön hän tajusi tehneensä hyvät kaupat. Talo oli suurenmoinen, 10 huonetta, ja pelkästään se, että sai kulkea anonyymina, oli koko hinnan arvoista.
Vähitellen Järvsön talosta tuli perheen kesäkoti, ja Carita on vuosien saatossa täyttänyt talon maakunnan huutokaupoista löytämillään antiikkiesineillä ja kauniilla tavaroilla.
”Anna asioiden tapahtua, nauti hetkestä”
Eräänä päivänä Järvsön idylli kuitenkin järkkyi. Pohjoiseksi runkoradaksi kutsuttua rautatietä aiottiin oikaista ja rakentaa uusi silta Ljusnanjoen yli. Ihmiset joutuisivat lähtemään tiloiltaan ja mailtaan antaakseen tilaa rautatielle. Näin jotta junien kulku nopeutuisi 19 sekuntia.
Carita Järvinen hakeutui syntyneen taistelun keskiöön.
”Ne, jotka joutuisivat muuttamaan, olivat pienviljelijöitä ja ottaneet elämäntyökseen Hälsinglandin perinteiden vaalimisen, pitivät tunturilehmiä ja hoitivat vanhoja talonpoikaistalojaan ja olivat myös yrittäjinä avanneet Lill-Babs kahvilan Järvsön keskustaan. Vaikka monet kyläläiset asettuivatkin heidän puolelleen, minä raivostuin näkemästäni välinpitämättömyydestä”, Carita selittää.
Kokemusta viranomaisten kanssa toimimisesta hänellä ei ollut ja hän ymmärsi, että se läksy piti tehdä nyt.
Rautatie oli päätetty vetää Natura 2000 -alueen poikki suoraan ikivanhojen kulttuurimaiden yli, mikä pisti silmään. Jos kuuntelee puheita ja lakikirjaa, se ei ole leikin asia. Carita sai selville, että Ratavirasto oli teettänyt suunnitellun sillan kohdalla luontoselvityksen, sukeltajat olivat tutkineet joenpohjan löytämättä mitään huomionarvoista.
”Silloin minä lähdin joelle sangon kanssa, kahlasin ympäriinsä ja löysin valtavasti simpukoita. Seisoin vedessä käsissäni eri simpukoiden kuvia ja yritin määrittää löytämiäni lajeja. Sitten lähetin paketit simpukkanäytteitä Tukholman ja Göteborgin luonnonhistorian museoihin”, hän kertoo.
Kävi ilmi, että Carita oli löytänyt pikkujärvisimpukoita, sysijokisimpukoita, litteäjärvisimpukoita ja jokihelmisimpukoita. Kahden viimeksimainitun esiintyminen oli sensaatio, molemmat olivat punaisella listalla, ja Caritalla oli pian kaksi professoria puolellaan.
Luontoselvityksessä ei siltatyömaan läheltä ollut myöskään löydetty rauhoitettua lietetatar-kasvia. Carita osoitti, että sitä kasvoi alueella runsaasti, samoin alueella oli Natura 2000 -aseman perusteella suojeltuja saukkoja ja kivisimppuja.
Mutta pitkä tarina lyhyesti sanottuna: Carita toteutti useita mielenosoituksia hanketta vastaan, mikä jakoi seutua. Osa asettui hänen puolelleen, ”mutta jotkut halusivat tapporahan minusta”.
”Luulin, että Ruotsissa noudatetaan lakia, etenkin ympäristöasioissa. Jos sammakko tai mato ylittää tietä, syntyy kauhea rähäkkä, jos niitä häiritään. Opin, että sanat ja teot ovat eri asioita, jos haastaa valtaapitäviä”, hän sanoo.
Caritan omistautuminen asialle ei kadonnut jälkiä jättämättä. Hän perusti säätiön, jonka nimenä on puhuttelevasti Protect Natura 2000. Hän otti yhteen infrastruktuuriministeri Ulrica Messingin kanssa tämän vieraillessa paikkakunnalla. Hän kirjoitti kuninkaalle, Maailman luonnonsäätiön suojelijalle. Vastausta hän ei saanut mutta Caritan osoittamien faktojen nojalla Hallitusoikeus katsoi lopulta aiheelliseksi kumota Ympäristöylioikeuden antaman lupapäätöksen sillan rakentamiseen.
Tuolloin sillan rakennustyöt olivat jo käynnissä ja kahden kuukauden rakennuskiellon jälkeen saatiin Hallitusoikeuden lopullinen tuomio: Ympäristöylioikeus oli toiminut väärin vahvistaessaan rautatiesuunnitelman, mutta koska kaikki suojelemisen arvoiset kohteet oli ehditty tuhota, rakennustyöt sai viedä loppuun.
Mitä Carita haluaa sanoa niille, jotka haaveilevat glamourista ja valokuvamallin urasta?
”On kauheaa nähdä, kuinka nuoret tytöt pumppaavat Botoxia takamukseen ja huuliin ja tuhoavat kehoaan. Doping on ankarasti kiellettyä muissa yhteyksissä, en ymmärrä, kuinka tuollaisia aineita saa käyttää ulkonäkönsä takia.”
”Omalta osaltani tunnustan mielelläni, että turhamaisuuteni on rajatonta”, Carita sanoo nauraen. ”Mutta elämässä on paljon arvokasta löydettävänä. Olen oppinut kunnioittamaan kaikkea työtä, monet valittavat nykyään aivan liian helposti, että asiat ovat huonosti. En suosittele kenellekään panostamista vain mallin uraan.”
”Kiinnostukseni vaatteisiin voidaan varmasti kokea turhuutena, mutta en halua olla aina tip-top-puettuna. Olen ostanut osan vaatteistani DollarStoresta. Sitä vastoin olen hyvin kiinnostunut vaatteen taustalla olevasta käsityöstä ja ostan joskus vaatteita vain tavaranäytteeksi.”
”Mitä tulee kameran edessä seisomiseen, en usko, että sitä voi oppia koulussa. Ihminen joko on valokuvauksellinen tai sitten ei.”
”En usko elämän kovin tarkkaan suunnitteluun. Anna asioiden tapahtua ja nauti joka hetkestä. Itse olen kulkenut kiertoteitä, mutkateitä ja oikoteitä elämän läpi, mutta aina omia teitäni. Enkä koskaan sänkytietä.”
Kuva: Marica Rosengård
Meikki: Eleonor Bergman
Kuvausassistentti: Henny Hyvärinen