Edellisessä julkaisussa kerrottiin, miten ihmiset reagoivat Venäjän ensimmäiseen yritykseen venäläistää Suomi v. 1899–1905. Mitä enemmän Venäjä painosti, sitä aktiivisemmaksi vastarinta muodostui. Kolme Venäjän johtavaa edustajaa Suomessa – Bobrikov, von Plehwe ja Soisalon-Soininen – joutuivat kuolettavien attentaattien kohteiksi v. 1904–1905.
Venäläistäminen epäonnistui vastarinnan ja Venäjää samanaikaisesti ravistelleiden valtataistelujen seurauksena. Suomi sai puskettua läpi kansan valitseman parlamentin, joka perustui yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Pian Venäjä ryhtyi uudelleen kiristämään venäläistämispolitiikkaa, rajoittamaan kokoontumisvapautta ja tiukentamaan sensuuria. Lisäksi Venäjän etujen näennäisiin loukkauksiin puututtiin yhä voimakkaammin.
Suomi sai v. 1909 uuden kenraalikuvernöörin, Franz Seynin, joka kuului Bobrikovin koulukuntaan. Venäjän kieli määrättiin luotsien virkakieleksi v. 1912, mikä kuohutti suuresti tunteita. Yli puolet Suomen luotseista irtisanoutui protestina päätöstä seuranneen luotsilakon aikana.
Maailmansodan puhkeaminen ja Venäjän liikekannallepano 30.7.1914 antoivat syyn tiukentaa valvontakoneistoa entisestään. Valtiopäiviä ei enää saanut kutsua koolle. Suomi oli myös sodassa osana Venäjän valtakuntaa. Marraskuussa 1914 julkaistiin ohjelma, jolla pyrittiin Suomen täydelliseen venäläistämiseen.
Kerromme, miten tapahtumat etenivät vaasalaisesta näkökulmasta. Vaasa oli niihin aikoihin Suomen neljänneksi suurin kaupunki ja Pohjanmaan itsestään selvä keskus.
Kaupungin suosittu pormestari Ivar Wilhelm Hasselblatt, joka oli silloin ollut pormestarina jo 15 vuotta, keskusteli iloisesti perheensä ja illallisvieraan kanssa 5.9.1914, kun kaupungin poliisipäällikkö eversti Feodorov saapui tapaamaan häntä. Hasselblatt tapasi eteisessä poliisipäällikön lisäksi paikkakunnan santarmipäällikkö Stepanovin ja komisario Solan.
Pormestari kutsui kolme herrasmiestä saliin luullen, että kyse oli jostain tärkeästä virka-asiasta. Heidän perässään taloon astui myös luotsipäällikkö Trachtenberg, komendantti Ivanov, kuusi santarmia ja etsivä konstaapeli. Hasselblattille tehtiin ruumiintarkastus ja talossa suoritettiin kotietsintä, joka kesti puoli kahteen asti yöllä.
Kaikki kaivettiin läpi, mutta saalis jäi laihaksi: erään nuoren kirjoittama runo, joka oli luettu kollaatiossa jokunen vuosi aiemmin, puhe samasta tilaisuudesta, Hasselblattin pojan Vasa Svenska Lyceumin koetilaisuudessa kirjoittama essee, Browning-revolveri, joka Hasselblatt oli hankkinut v. 1905 suurlakon yhteydessä, ja 1880-luvulla ostettu lintukivääri.
Hasselblatt jatkoi seuraavana päivänä töitään tavalliseen tapaan, kunnes sai vuodenvaihteessa virkaan astuneelta kuvernööri Nikolai Sillmanilta viestin, että kenraalikuvernööri Seyn oli erottanut hänet palveluksesta.
Kotimatkalla Hasselblatt huomasi olevansa tarkkailun kohteena. Pian Feodorov ilmoitti Hasselblattille, että Seyn oli määrännyt hänet vangittavaksi. Sillman väitti, ettei tiennyt vangitsemisen syytä. Pormestari aiottiin seuraavana päivänä kuljettaa junalla Petrogradiin, joka vielä viikkoa aiemmin tunnettiin Pietarina. Hän sai viettää viimeisen yön kotona, kolmen poliisin valvovan silmän alla.
Alma-vaimo päätti seurata miestään Venäjälle. Sana oli kiirinyt, ja muutamat ystävät ehtivät jättää perheelle jäähyväiset. Juna lähti aamuviideltä.
Vaasalaislehdet eivät kertoneet tapahtuneesta mitään, mutta tietenkin koko kaupunki tiesi seuraavana päivänä, mitä oli tapahtunut.
Yksityiskohdat paljastuivat vasta paljon myöhemmin. Kaikki alkoi kirjeestä, jossa kuvernööri Sillman raportoi Seynille seuraavasti:
”Läänin suomenkielinen väestö on hallitusystävällinen, kun taas ruotsinkielinen väestö on äärimmäisen vihamielinen hallituksen valtaa ja sen edustajia kohtaan. Se ei ole yllättävää, sillä hovioikeuden ja kaupunginhallituksen virkamieskunta koostuu svekomaaneista, jotka vastustavat hallituksen toimia kaikessa [—]. Siksi koko kaupungin virkamieskunta tulisi pikimmiten vaihtaa hallitukselle uskollisiin henkilöihin.”
Kuvernööri Sillman ilmoitti muutama päivä myöhemmin, että Hasselblatt oli ilmaissut useita hallituksenvastaisia näkemyksiä erään lautakunnan kokouksen yhteydessä.
Kuvernöörin mielestä Hasselblatt ja virkamieskunta eivät myöskään olleet osoittaneet kunnioitusta hallituksen korkeinta edustajaa eli häntä itseään kohtaan, sillä he eivät olleet häntä vastassa asemalla, kun Sillman vuoden alussa saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa. Siksi pormestari ja muut virkamiehet, myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Lennart Kurtén, tuli poistaa viroistaan.
Muutama päivä myöhemmin saapui viesti, että Hasselblatt karkotettaisiin keisarikunnan sisäiseen kuvernementtiin.
Saman kohtalon koki pari kuukautta sen jälkeen Pehr Evind Svinhufvud, joka oli mm. toiminut valtiopäivien puhemiehenä v. 1907–1912. Hän oli Lappeenrannan käräjäoikeuden tuomarina ja perustuslailliselle näkemykselleen uskollisena kieltäytynyt tunnustamasta Konstantin Kasanskia Suomen uudeksi prokuraattoriksi, lain ylimmäksi valvojaksi. Seyn vapautti Svinhufvudin palveluksesta, mutta tämä kieltäytyi noudattamasta käskyä vallitsevaan lainsäädäntöön vedoten. Svinhufvud vangittiin 12 päivää myöhemmin ja karkotettiin Siperian Tomskiin.
Vähemmän tunnetut aktivistit kokivat kovempaa kohtelua. Ensimmäinen pysäkki oli yleensä pahamaineinen Špalernajan tutkintavankila Petrogradissa, minkä jälkeen vangit lähetettiin eri suuntiin.
Aseellisen vastarinnan lähtölaukaus oli aiemmin mainitun venäläistämisohjelman julkistaminen v. 1914 lopussa. Se kirvoitti 20. marraskuuta kokouksen Helsingin Pohjalaisten osakuntien taloon, jossa päätettiin valmistautua aseelliseen vastarintataisteluun ulkomaisella tuella.
Ulkomaista tukea pidettiin välttämättömänä koulutetun asevoiman luomiselle. Monet aktivisteista olivat korkeasti koulutettuja akateemikkoja, jotka saivat ulkomaisten kontaktiensa kautta pian selville, etteivät Ruotsi tai Tanska auttaisi. Sen sijaan Saksa, joka halusi luoda Venäjällä levottomuutta, oli valmis antamaan nuorille suomalaisille sotilaskoulutusta. Ensimmäiselle 200 suomalaisen joukolle näytettiin vihreää valoa tammikuussa 1915.
Pian alkoi värväys salaisen, niin kutsutun Aktiivisen komitean johdolla sotilaskoulutukseen, jonka jäsenet muodostaisivat jääkäriliikkeen.
Vasabladetin päätoimittaja Edvin Sundquist kuuli asiasta Vaasassa helmikuussa 1915. Kun myöhemmin diplomaattina ja ulkoministerinä toiminut Hjalmar J. Procopé saapui Vaasaan Aktiivisen komitean lähettämänä ja otti yhteyttä Edviniin, Edvin kutsui koolle joitain uskottujaan: Harald Bouchtin, Fredrik Wikmanin, Viktor (”Väinö”) Granlundin ja Herbert Mannsin. Boucht oli hovioikeuden asessori, Wikman insinööri, Granlund rakennusmestarin poika, Manns liikemies.
Procopé kertoi heille, että Saksan keisari oli antanut käskyn Preussin Jääkäripataljoona 27:n vahvistamisesta suomalaisvapaaehtoisten kouluttamiseksi. Nimekäs professori Edvard Westermarck oli yksi tietoketjun osapuolista. Edvin Sundquist päätti ryhtyä värvääjäksi ja toimia etappina Saksaan lähtijöille.
Vasabladetin toimituksessa vieraili tavallisesti paljon väkeä. Siksi Edvin Sundquist ajatteli, ettei kukaan varmaankaan kiinnittäisi huomiota muutamaan toimituksessa piipahtavaan nuorukaiseen. Syksyyn 1915 mennessä Sundquist oli vakiinnuttanut Vaasan etapiksi, jonka kautta vapaaehtoiset matkasivat Ruotsiin.
Viktor Granlund ilmoittautui heti koulutusleirille Holsteiniin, Lockstedter Lageriin. Granlund määrättiin huhtikuussa 1916 Suomeen värväys- ja asekuljetustoimiin, mutta hän jäi kiinni 19. toukokuuta ja joutui Špalernajan vankilaan.
Herbert Manns, joka tunsi saariston hyvin ennestään, ryhtyi johtamaan riskialttiita kuljetuksia Merenkurkun yli. Hän hankki nopean, katetun moottoriveneen ja värväsi mukaan luotsi-navigaattori Skati-Jonin (Jonas Nabb). He kuljettivat kahden vaarallisen ylityksen aikana 14 vastarintamiestä.
Nämä kaksi operaatiota synnyttivät hurjan huhumyllyn. Mannsin mukaan oli ”äärettömän paljon maanmiehiä, jotka toimittivat ryssien asioita”. Hän mainitsi itse neljä pelkäämäänsä henkilöä: komisario Sola, etsivä Sjöblad, konstaapeli Vainio ja eräs naispuolinen vakooja, joka seurasi häntä (tunnetun vaasalaispoliisin vaimo).
Venäläiset olivat Vaasassa varpaillaan loppusyksyn 1915, joten Ruotsiin täytyi löytää uusia reittejä. Manns käytti tämän ajan värväysmatkoihin ja vakoiluun, kunnes hänetkin vangittiin 28. joulukuuta kolmen pidätysmääräyksen turvin ja vietiin Vaasan lääninvankilaan.
Mannsin pidätyksestä huolimatta Merenkurkun reitti otettiin uudelleen käyttöön heti jäiden kestäessä. Reitti oli vilkkaimmillaan v. 1916 helmi-maaliskuussa. Vaasasta matkasi tätä kautta Ruotsiin noin 350 vapaaehtoista.
Vasabladetin toimitukseen perustettu etappi oli itsessään julkeus. Toimitus sijaitsi Rantakadulla 10 vastapäätä lääninhallitusta, joka tuolloin toimi hovioikeuden rakennuksessa. Tämä tarkoitti, että lääninhallituksen ikkunoista pystyi helposti näkemään, kuka vieraili toimituksessa. Disinformaatiotoimena nuorukaisia ohjeistettiin kertomaan, että heillä oli asiaa ”Amerikkatoimistoon”, mikä viittasi siihen, että he aikoivat matkustaa Amerikkaan.
Kuvernöörin yksityissihteeri Axel Ladau työskenteli lääninhallituksessa ja tunsi Edvin Sundquistin ennestään. Hän oli yksi pormestari Hasselblattin ilmiantajista. Ladau ryhtyi vierailemaan toimituksessa entistä useammin. Hän saattoi istua päätoimittajan toimistossa ja jutella niitä näitä tuntikausia, mikä oli tietenkin ongelmallista päätoimittajalle, joka halusi käyttää aikansa tehokkaasti.
Joidenkin vierailujen aikana toimitukseen ilmestyi nuoria miehiä piikkisaappaissa ja reput selässä. Edvin joutui kerran esittämään vihaista ja ajamaan ulos kaksi suomenkielistä nuorukaista, jotka olivat saapuneet saamaan ohjeita. Ladau kommentoi virnistellen: ”Ei se mitään, he tulevat varmaan pian takaisin.”
Edvin oivalsi heti Ladaun tietävän, mitä oli meneillään. Samalla hän itse hyötyi vierailuista, sillä Ladau kertoi salaisia yksityiskohtia menetelmistä, joilla venäläisviranomaiset yrittivät löytää Saksaan lähtijöitä.
Miten pitkään Edvin Sundquist voisi jatkaa paljastumatta? Hän oli matkalla kotiin eräänä lauantai-iltana toukokuussa 1916, kun hän huomasi talonsa olevan santarmien ympäröimä. Yksikään santarmeista ei reagoinut siihen, kun Edvin kulki heidän edestään talonsa ohi. Hän kiirehti Sepänkylään ja vietti viikonlopun ystävänsä luona.
Santarmeja ei ollut näköpiirissä, kun hän maanantaiaamuna palasi kotiin, mutta talo oli tutkittu läpikotaisin. Edvin uskoi tuhonneensa kaikki raskauttavat paperit, joten hän soitti paikalliselle santarmipäällikölle ja protestoi kotietsintää, minkä takia hänet kutsuttiin heti kuulusteluun ja pidätettiin yhden tunnin kuulustelun jälkeen. Edvin päätyi lääninvankilaan 15.5.1916.
Tämän myötä pidätettyinä oli kolme neljästä aktivistista, jotka tapasivat Hjalmar Procopén syyskuussa. Ainoastaan Fredrik Wikman oli vapaalla jalalla.
Edvin Sundquistin vankeus sai perinteisen alun: hänen päänsä ajeltiin. Hän päätti ensi töikseen yrittää ottaa yhteyttä vankitoveriinsa, Herbert Mannsiin. Herbertiä ei ollut vielä lähetetty Špalernajaan, koska hän oli sairastunut umpilisäkkeen tulehdukseen ja kärsinyt vaikeista komplikaatioista. Hänen henkensä säästyi viime tipassa kaupunginsairaalan ylilääkäri Ludvig Lundströmin suorittaman leikkauksen ansiosta.
Herbert oli toipilaana niin heikossa kunnossa, että hänelle osoitettiin oma sairaanhoitaja, neiti Elli Smeds, jolla oli pääsy vankilaan. Herbert pystyi sairaanhoitajan avulla kommunikoimaan vankilanmuurien ulkopuolisen maailman kanssa.
Vankilassa Herbert oli saanut liittolaisekseen sundomilaisen Leander Enholmin, joka oli vankilan työverstaan apulaistyönjohtaja ja Edvin Sundquistin lapsuudenystävä.
Suunnitelma Herbertin vapauttamiseksi sai lopullisen muotonsa toukokuussa, mutta Edvin vangittiin samana päivänä, kun Leanderin olisi pitänyt käydä pakosuunnitelma läpi hänen kanssaan. Nyt tavoite muuttui yhden vangin vapauttamisesta kahden vangin vapauttamiseen. Ei mikään yksinkertainen temppu.
Pakoyrityksen ajankohdaksi päätettiin kesäkuun 22. päivää edeltävä yö. Oli kiire, sillä luotettavien tietojen mukaan Edvin ja Herbert siirrettäisiin minä päivänä hyvänsä Špalernajaan. Leander oli saippuapainatuksen avulla valmistanut kymmenen avainta, joita tarvittaisiin kaikkien lukkojen avaamiseen pakomatkalla vankilasta. Hän oli salaa testannut avainten toimivuuden, ulkoportin avaimia lukuun ottamatta.
Yövartija aloitti vartiokierroksensa kello yhdeltä yöllä. Kun kierros päättyi varttia myöhemmin, Leander seisoi Herbertin sellinoven ulkopuolella. Pienempi oven kahdesta lukosta avautui nopeasti, mutta avain katkesi toiseen lukkoon. Herbert kuuli kiroilua ja Leanderin poistuvat askeleet, mutta pian Leander palasi sorkkaraudan kanssa ja sai oven auki voimakkaan rysähdyksen kera.
Kukaan ei vaikuttanut reagoivan meteliin. Leander hiipi pois ja avasi oven selliin, josta Edvin tassutteli villasukat kenkien päälle puettuina. Seuraava pysäkki oli vankipihan tukeva portti, jonka lukko vaati kolme eri avainta. Lukot avautuivat nopeasti, minkä jälkeen jäljellä oli enää kahdella lukolla varustettu ulkoportti. Pienempi lukko antoi nätisti periksi, mutta avainkopio osoittautui liian karkeaksi suurempaan lukkoon. Leander livisti vankilan työverstaaseen ja palasi veitsen kanssa, mutta hän ei onnistunut vuolemaan avainta kapeammaksi.
Hyvät neuvot olivat kalliit. Hiipiminen takaisin selleihin ei houkutellut, ja yövartija saattaisi milloin vain lähteä kierrokselle. Ainoa tapa oli ylittää viisimetrinen muuri, joka oli aivan liian hyvin rapattu eikä tarjonnut kädensijoja.
Leander hiipi jälleen työverstaaseen ja palasi sieltä lyhyiden tikkaiden kanssa, jotka pienensivät etäisyyttä muurin huipulle viidestä metristä kolmeen ja puoleen metriin. Tikkaat asetettiin muuria vasten vankipihan länsinurkkaan. Edvin kapusi korkeimmalle askelmalle, minkä jälkeen Leander kiipesi Edvinin olkapäille. Leander ei ylettynyt huipulle, vaikka Edvin yritti nostaa häntä.
Tilanne vaikutti toivottomalta. Miehet kuitenkin pyörittivät joitain suuria kiviä muuria vasten ja asettivat tikkaat kivien päälle. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä kivet upposivat hiekkaan. He etsivät lisää kiviä, ja viimein Leander onnistui Edvinin olkapäillä kurottaen tarttumaan muurinharjan terävään peltireunaan. Herbert Manns kuvaili myöhemmin tätä hetkeä:
”En vieläkään käsitä, miten Enholm onnistui kiipeämään ylös peltipäällysteiselle muurinharjalle, mutta ylös hän pääsi. Verta pusertui hänen kynsinauhojensa alta, kun hän veti itseään ylös pitäen ainoastaan kiinni ohuesta peltireunasta. Hän kiskoi itseään ylemmäs, kunnes sai nykäisyllä käsivarren harjan yli. Silloin peli oli selvä ja kohta koko mies muurin päällä.
Pellit kalskahtelivat hirveästi. Pelkäsimme joka hetki yövartijan tuloa. Mutta luojan kiitos! Hän varmaan nukkui, koska me saimme olla rauhassa.”
Herbert onnistui kiipeämään ylös samalla tavalla. Jäljellä oli kuitenkin vaikein vaihe: miten saada Edvin ylös? Hän oli kolmikosta pisin sekä tarmokas ja vahva, mutta hän ei voinut seistä kenenkään olkapäillä.
”Makasimme muurin päällä ja ojensimme kädet alas. Sundquist keräsi voimansa ja hyppäsi ylöspäin. Hän sai käsistämme kiinni. Mutta oli hiuskarvan varassa, että me muurin päällä olisimme menettäneet tasapainomme. Silloin kaikki kolme olisimme pudonneet päistikkaa vankipihalle. Heittäydyimme kuitenkin vaistonvaraisesti taaksepäin ja saimme hilattua Sundquistin ylös.”
Sen jälkeen oli verrattain helppoa laskeutua muuria alas toisella puolella. Herbert sai toipilaana huimauskohtauksen ja putosi selälleen, mutta pääsi pian jaloilleen.
Seuraavaksi he juoksivat pikavauhtia rantaan, jossa vallgrundilaiskalastaja Karl Forsman odotti veneensä kanssa. Läheisellä kalarannan laiturilla oli joitain öisiä kuljeskelijoita ja poliiseja odottamassa pientä höyryalusta, joka liikennöi Korsnäsin ja Vaasan välillä ja saapui juuri sillä hetkellä satamaan. Sen ansiosta kukaan ei huomannut karkureita.
Miehet matkasivat salmen läpi ulkosaaristoon, jossa he ottivat kurssin kohtia Ruotsin Holmögaddia. Myöhemmin tunnetuksi tullut Ernst August Mitts päivysti Myrgrundin kärjessä. Hänen tehtävänään oli johdattaa pakomatkalaiset salaisia polkuja pitkin Sundomiin siltä varalta, että heitä saatettaisiin seurata. Mutta Mittsin ei tarvinnut puuttua peliin.
Kolmikko ei kuitenkaan vielä ollut turvassa. Puolimatkassa Ruotsiin he näkivät mustan savupilven Kopparfuruskärin suunnalla. He ymmärsivät saaneensa seuraa ja tunnistivat pian Assistans-aluksen valkoisen rungon. Venäläiset olivat ottaneet aluksen haltuunsa ja lähestyivät heitä höyrykoneiden täydellä voimalla. Karkurit ymmärsivät, etteivät he pääsisi pakoon.
He päättivät pikaisessa sotaneuvottelussa, etteivät jäisi kiinni elävinä, sillä heitä odottaisi hirsipuu. Edvin ja Leander pyysivät, että Herbert – kolmikon paras ampuja – ampuisi ajan koittaessa pistoolillaan ensin heidät ja viimeisenä itsensä. Herbert kieltäytyi.
Tässä kohtaa kaitselmus puuttui asiaan, Herbert kirjoittaa. Miehet olivat hämmästelleet omituista merisavua, joka sakeutui, laajeni ja näytti yhä pahaenteisemmältä. Se oli sumua, joka yhtäkkiä kätki sisäänsä Assistansin. Mutta ihmeellisintä oli, että sumuseinämä oli kuin veitsellä leikattu. Karkureiden puolella sumuseinämää oli vielä kimalteleva auringonpaiste.
Forsman pystyi sumun suojissa ohjaamaan veneen Holmsundiin. Majakanvartija sanoi, ettei ollut 40-vuotisen uransa aikana ikinä nähnyt vastaavaa sumupilveä.
Pako havaittiin aamulla klo 4.15. Varttia myöhemmin Vaasan vankilaa ympäröi sotilaskomppania ja vankila tutkittiin vintistä kellariin. Karkureiden perään lähetettiin kokonainen moottorivenelaivue, mutta kolme venettä ajoi karille ja haaksirikkoutui kaikessa sekasorrossa. Puhelin- ja sähkeliikenne keskeytettiin, rautatieasema saarrettiin, tiet suljettiin ja kaikki matkalaiset tarkastettiin.
Kolmantena päivänä Vaasaan saapui tarkastus- ja kurinpitovierailulle itse kenraalikuvernööri Franz Seyn, jonka mukana seurasi kokonainen armada santarmeja, etsiviä ja muita avustajia.
Hänen väkensä vahvimmat ja ketterimmät saivat yrittää kiivetä muurin yli kolme ja kolme kerrallaan, käyttäen apuna muuriin nojaavia tikkaita. Yksikään ryhmistä ei onnistunut, minkä takia Seyn päätteli, että tikkaat oli asetettu muuria vasten harhautukseksi. Hän oli varma, että karkurit olivat saaneet apua joltain vankilan työntekijältä. Vankilanjohtaja Boijea epäiltiin, mutta hän oli onnekseen ollut poissa paon sattuessa.
Lopulta löydettiin syntipukki, aiemmin mainittu Axel Ladau, kuvernöörin uskottu. Hänet lähetettiin Špalernajaan Venäjän sotaministeriön käskystä. Raskauttava todiste oli, ettei Ladau ollut välittänyt vankilanjohtajalle käskyä Sundquistin ja Mannsin lähettämisestä Petrogradiin. Se oli antanut vangeille aikaa paeta.
Epäilyt Ladaun osallisuudesta olivat todennäköisesti perusteltuja. Kun uusikaarlepyyläinen apteekkari Rex Strömberg oli vankina Špalernajassa, hän onnistui siellä lukemaan kuulustelupöytäkirjan, jonka mukaan Axel Ladau oli yrittänyt suojella Edvin Sundquistia sumuttamalla päällikköään.
Vaasalaiset eivät tietenkään voineet lukea tästä lehdistään, mutta kaikki silti tiesivät, mitä oli tapahtunut. ”Vaasassa ja lähiseuduilla juhlittiin onnistunutta pakoamme”, kirjoittaa Herbert Manns.
Edvin Sundquist matkusti Holmsundista Tukholmaan, jossa hän sai työpaikan Aftonbladetin ulkomaantoimituksesta. Herbert Manns ilmoittautui Saksan merivoimille ja toimi loppusodan ajan vakoojana Suomen aktivistiliikkeen puolesta ja Saksan lukuun.
Leander Enholm sai puusepän töitä Ruotsista ja siirsi perheensä sinne. Leanderin kirje Edvinille vuodelta 1920 osoittaa, että Leanderilla ja hänen perheellään oli ollut Ruotsissa vastoinkäymisiä. On epäselvää, palasiko perhe Suomeen.
Jälkikäteen on osoitettu, että vankilanjohtaja Boije tiesi tarkkaan, mitä oli meneillään, minkä takia hän oli sopivasti ottanut itselleen vapaata juuri ennen pakoa.
Meneillään oleva maailmansota ei aluksi juurikaan näkynyt Suomessa. Venäjä aloitti linnoitustyöt, osin kiinalaisen työvoiman turvin. Venäläisten suuret tilaukset hyödyttivät teollisuutta ja elintarvikekauppaa. Helsingin arvopaperipörssi ampaisi nousuun.
Korkeasuhdanne oli ohi syksyllä 1916. Sota alkoi mennä venäläisille yhä huonommin, mikä heikensi tsaarin asemaa. Saksalaiset pommittivat Maarianhaminaa kesällä 1916, ja Ahvenanmerellä ja Selkämerellä käytiin myös sukellusvenesotaa. Venäläiset pelkäsivät saksalaisten maihinnousua ja sijoittivat entistä enemmän joukkoja Suomen rannikolle.
Elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden pula alkoi tuntua tosissaan v. 1917 alussa, kun sotaa oli käyty jo melkein 2,5 vuotta. Venäläisjoukkojen kuri heikkeni entisestään.
Petrogradin työläiset ryhtyivät lakkoilemaan maaliskuun 1917 alussa. Kaupungin naiset osoittivat mieltään leivän ja rauhan puolesta 8. maaliskuuta, mikä myöhemmin valittiin naistenpäiväksi.
Selkkaukset johtivat pian ensimmäiseen kuolonuhriin. Tsaari lähetti sotilaita tukahduttamaan levottomuuksia ja kieltäytyi uskomasta, että suuri osa joukoista oli vallankumouksellisten puolella. Joukko duuman edustajia perusti 12. maaliskuuta niin sanotun väliaikaisen komitean, joka otti haltuunsa toimeenpanovallan. Väliaikainen hallitus astui valtaan Georgi Lvovin johdolla 15. maaliskuuta. Tsaari luopui kruunusta vielä saman päivän aikana.
Nämä tapahtumat jäävät Suomen historiassa usein v. 1917 lopussa annetun itsenäisyysjulistuksen varjoon. Tapahtumien seuraukset olivat kuitenkin mullistavia. Kaikki tsaarin hallinnon johtomiehet korvattiin Suomessa vain muutamassa päivässä. Kenraalikuvernööri Seyn ja pääministeri Mihail Borovitinov vangittiin ja lähetettiin junalla kohtia Petrogradia 16. maaliskuuta.
Kaksi päivää myöhemmin Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi nk. maaliskuun manifestin, jolla kumottiin kaikki Suomen autonomiaa loukkaavat toimet ja luvattiin poliittinen amnestia. Valtiopäivät – joka ei ollut kokoontunut v. 1914 jälkeen – kutsuttiin koolle päättämään uudesta hallitusmuodosta, joka määritteli Venäjän ja Suomen väliset suhteet.
Sensuuri kesti maaliskuun 16. päivän aamuun asti, jolloin Vasabladet julkaisi ylimääräisen lehden, joka levisi kulovalkean tavoin. Alussa lukijoiden oli vaikea uskoa, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä kävelijöiden määrä oli Vaasassa runsas ja tunnelma kerhoissa ja ravintoloissa katossa. Kaupungin viranomaiset havahtuivat vasta seuraavana päivänä ”tilanteen todellisuuteen”, kertoo Vasabladet.
Poliisimestari Th. Hagman sai välittömästi potkut. Kiusanhenget, eli järjestyskomisario Sola ja etsivä komisario Sjöblad, erotettiin. Kävi ilmi, että Sola oli vastikään vieraillut Petrogradissa ja tuonut 220 kivääriä Vaasan poliisilaitokseen mahdollisten levottomuuksien varalta.
Kuvernööri, joka nyt oli nimeltään Leo Sirelius, liputti vielä 19. maaliskuuta Venäjän lipulla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ja valtiosihteeri Jääskeläinen olivat vain kolme päivää aiemmin antaneet käskyn, että kaikki vapautetut poliittiset vangit tulisi tavatessa vangita uudelleen.
Kuvernööri ja poliisipäällikkö vietiin viimein pois sotilassaattueessa 21. maaliskuuta.
Kaupunginvaltuusto herätti suuren riemun, kun se päätti ryhtyä toimenpiteisiin ”Vaasan kaupungin virallisen nimen [eli Nikolainkaupungin] romuttamiseksi.”
Suomi sai takaisin autonomiansa maaliskuun manifestin myötä. Poliittisia vankeja täynnä oleviin Petrogradin vankiloihin rynnättiin. Špalernajassa arkisto heitettiin pihalle ja sytytettiin tuleen, minkä jälkeen koko vankila poltettiin niin, että siitä jäi jäljelle vain mustuneet muurit. Špalernajan vangeista suuri osa oli suomalaisia, monet Pohjanmaalta.
Siperiaan karkotetut pääsivät palaamaan kotiin. Pehr Evind Svinhufvud sai Helsingin rautatieasemalla kansallissankarin vastaanoton, minkä lisäksi väliaikainen hallitus nimitti hänet prokuraattoriksi. Se oli suurenmoinen revanssi asianajajalta, joka oli vangittu ja karkotettu juuri siksi, että hän oli kieltäytynyt hyväksymästä laitonta nimitystä samaan prokuraattorin virkaan.
Pormestaripari sai Vaasassa samanlaisen vastaanoton. Ivar ja Alma Hasselblattilla oli pitkä matka kotiin Omskin Tarasta, mutta 5. huhtikuuta saapuneen viestin mukaan pariskunta saapuisi aamupäiväjunalla Vaasan seuraavana päivänä, pitkänäperjantaina.
Rautatieasemalle oli ahtautunut valtava väkijoukko kauan ennen junan saapumista. Juna saapui myöhässä, sillä ensimmäinen vastaanottokomitea oli Tuovilan asemalla pidätellyt pormestariparia hurraahuutojen, puheiden ja kuorolaulun merkeissä.
Sotilassoittokunta soitti Vaasan asemalla Marseljeesin. Kun Ivar Hasselblattin hahmo näkyi junassa, väki puhkesi valtaviin suosionosoituksiin. Mieskvartetti esitti aiemmin kiellettyjä lauluja, minkä jälkeen merisotilaista koostuva joukko nosti pormestarin korkealle ilmaan ja kantoi hänet kultaisessa tuolissa toisen luokan odotustilan sisäänkäynnille, jonka korokkeelta käsin pormestari kiitti suosionosoituksista ja erityisesti lauluista.
Sen jälkeen merisotilaat jatkoivat Hasselblattin kantamista kultaisessa tuolissa hyvän matkaa Hovioikeudenpuistikkoa pitkin. Matkan varrella kaikuivat tuhansien vaasalaisten riemunhuudot. ”Monet varmasti ajattelivat silloin”, kommentoi Vasabladetin toimittaja Einar Hagman, ”että ajat olivat ihmeellisiä, kun pormestari Hasselblattia kannettiin nyt Venäjän armeijan kukistajana, vaikka Venäjän hallituksen viranomaiset olivat häpeällisesti lähettäneet hänet riutumaan vankeuteen vain 2,5 vuotta aikaisemmin.”
Hasselblattin pariskunta sai vielä kerran palata asemalaiturille, jossa mieskvartetti esitti tällä kertaa ”Isänmaalle”-laulun. Hasselblatt ylisti kiitospuheessaan vaimoaan: ”Ilman häntä olisin varmasti menehtynyt tuolla kaukana. Luontoni on sellainen, etten olisi kestänyt sitä yksin, mutta hänen tuellaan ja uhrautumisellaan selviydyin.”
Vuodet 1917–1918 jatkoivat hyvin tapahtumarikasta kulkuaan itsenäisyysjulistuksen ja sitä seuranneen sisällissodan merkeissä.
Edvin Sundquist palasi Vasabladetiin helmikuussa 1918. On huomionarvoista todeta, että hän päätyi uudelleen lääninvankilaan, tosin vasta paljon myöhemmin v. 1941.
Syynä oli, että hänen toimittajakollegansa Alvar Ohls oli salanimellä huomioinut Hitlerin 50-vuotispäivän 20.4.1939 vähemmän imartelevin sanankääntein. Ohls esimerkiksi kirjoitti, että valtakunnankansleri oli kerran elänyt rappiolla köyhäintuvassa ja vaeltanut häväistyneenä kerjäläisten parissa. Nyt hän oli Saksan koskematon hallitsija, mutta Alvar Ohls muistutti Solonin sanojen totuudenmukaisuudesta: ennen kuolemaansa ei ketään pidä ylistää onnelliseksi.
Saksan edustusto ärähti Vasabladetin ”halpamaisesta käytöksestä”. Oikeusministeriöltä saapui Vaasan kaupunginviskaalille kirje, jossa kehotettiin asettamaan päätoimittaja syytteeseen siitä, että hän oli vakavasti loukannut valtakunnankansleri Adolf Hitleriä. Raastuvanoikeus vapautti Edvin Sundquistin, mutta korkein oikeus vahvisti maaliskuussa 1941 hovioikeuden tuomion painovapauden väärinkäytöstä.
Sundquist tuomittiin kymmenen kuukauden vankeuteen.
Vasabladet oli Saksan hallituksen valvovan silmän alla, minkä todistaa se, että itse Hitler mainitsi kerran lehden varoittavana esimerkkinä. Tapahtumasta kertoo Sven Hedin, tunnettu ruotsalainen tutkimusmatkailija, joka kuului Hitlerin ihailijajoukkoon ja tapasi hänet Berliinissä 4.3.1940.
Hedin yritti taivutella diktaattoria puuttumaan meneillään olevaan talvisotaan Suomen puolesta. Tarinan mukaan Hitler otti silloin taskustaan paperilappusen ja luki Hedinille, mitä Vasabladet oli kirjoittanut. Hitler kommentoi kirjoitusta seuraavasti: ”Herra tohtori varmasti ymmärtää, etten voi kokea mitään suurta kaipuuta sekaantua Suomen asioihin, kun minua kohdellaan siellä tällä tavoin.”
Sundquistin tuomion poliittisesta motiivista ei ole epäilystäkään. Kun hän ilmoittautui lääninvankilaan kärsimään rangaistuksensa, vankitoverit saivat todistaa jotain ennennäkemätöntä: vanginvartija kantoi Edvinin laukun selliin. Selleistä kantautui kunnioittavaa muminaa, kun muut vangit kuulivat Edvinin vankeustuomion syyn ja sen, että hän oli edellisellä vankilareissullaan onnistunut pakenemaan.
30 ansioitunutta kansalaista, heidän joukossaan iänikuiset kilpatoverit Jaakko Ikola (Vaasa-lehden toimittaja) ja Artturi Leinonen (Ilkka-lehden toimittaja), toimitti presidentti Risto Rytille armahdusanomuksen v. 1941. Hakemus hylättiin, mutta Edvin Sundquist vapautettiin kymmenen vankeusviikon jälkeen yleisellä armahduksella, joka liittyi jatkosodan alkamiseen.
Tärkein lähde, jossa kuvaillaan pakoa Vaasan lääninvankilasta, on Herbert Mannsin v. 1925 suomeksi ja ruotsiksi julkaisema Pako: Henkilökohtaisia kokemuksia jääkäriliikkeen ensiajoilta.
Herbert Manns syntyi Helsingin pitäjässä v. 1888 ja kuoli Helsingissä v. 1961. Isä Fredrik Manns oli syntynyt Saksassa tunnettuun lasinpuhaltajasukuun. Hänen perheensä muutti ensin lasitehtaaseen Sundsvalliin, sieltä myöhemmin Suomeen. Fredrik avioitui Sofia Ejmelen kanssa Himangalla v. 1879. Herbert kasvoi pääasiassa Vaasassa ja asui siellä v. 1925 asti. Fredrik-veli asui pitkään Pietarsaaressa.
Herbert avioitui merikapteenin tytär Kerstin Elisabeth Emelén kanssa v. 1921. Kerstin oli syntynyt Tankarin saarella Kokkolan edustalla. Herbertin pojantytär Marjukka Manns on toimittanut hänestä valokuvan.
