Miten mielenkiintoista voisikaan olla tarkastella mobiiliteknologiasukupolvien kehitystä? Niitä, jotka usein tiivistetään lyhenteillä 1G, 2G, 3G, 4G ja 5G?
Aihe tarjoaa aineistoa, joka saisi monet nykyajan draamasarjat kalpenemaan: riitoja ja vilunkipeliä, petoksia ja juonittelevia poliitikkoja, mutta myös lojaalia yhteistyötä. Kuten aina, perimmäinen teema juontaa juurensa haluun hankkia vaikutusvaltaa tai rahaa. Tai molempia.
Samalla kyseessä on menestystarina, jonka päärooleissa ovat pohjoismaiset kilpakumppanit Nokia ja Ericsson. On merkittävää, että ne ovat voittaneet kaikki suuret mobiilistandardien teknologiasodat Yhdysvaltoja vastaan.
Selitys piilee nykyisin suositussa arvopohjan käsitteessä: yhteisessä pohjoismaisessa näkemyksessä sisällyttää kaikki mukaan ja tuoda ratkaisut helposti kaikkien saataville; sen sijaan, että suljettaisiin pois ja asetettaisiin esteitä niille, jotka eivät ensin hyväksy lukuisia ehtoja.
Katternön kahdessa aiemmassa artikkelissa (2-2021 ja 1-2022) on kerrottu, miten pohjoismaiset toimijat loivat matkapuhelinviestinnän perusstandardit, NMT:n (Nordisk Mobiltelefon) ja GSM:n (Groupe Spécial Mobile). Nyt kerromme 3G:n tarinan.
GSM, joka otettiin käyttöön kesällä 1991, synnytti käytännössä maailmanlaajuisen standardin, joka hyväksyttiin laajemmin kuin mikään aiempi ja joka mahdollisti laajamittaisuuden, josta Nokia ja Ericsson saivat vahvuutensa.
GSM lopetti monopolit kaikissa Euroopan maissa. Tuli itsestäänselvyydeksi, että jokaisessa maassa tulisi olla vähintään kaksi kilpailevaa operaattoria. Suomessa kärkisijan otti Radiolinja (myöh. Elisa), Ruotsissa Europolitan (nyk. Telenor) ja Comviq (Tele 2).
Valtion telelaitosten haluttomuus olla kehityksen kärjessä oli kaupallisesti ymmärrettävää, sillä NMT:stä oli tullut todellinen rahasampo. Ei ollut syytä hoputtaa asiakkaita siirtymään muihin järjestelmiin.
Toinen kehitysaskel oli laitevalmistajien vahvistuminen. Monopolimaailmassa teleoperaattoreilla oli vahvoja teknisen kehityksen osastoja, joista lakkautettiin vähitellen valtaosa.
Mutta miten luodaan uusi maailmanlaajuinen standardi?
Tässä muutamia teknisiä peruskäsitteitä. Lyhyesti sanottuna kyse on kolmesta periaatteessa eri tekniikasta, joilla useat käyttäjät voivat yhtä aikaa hyödyntää samaa taajuuskaistaa.
• FDMA-tekniikalla (Frequency-division) taajuus jaetaan useisiin kapeakaistaisiin kanaviin – yksi jokaiselle käyttäjälle.
• TDMA-tekniikalla (Time-division) taajuuskaista jaetaan aikaväleihin, jotka jaetaan käyttäjien kesken.
• CDMA-tekniikalla (Code-division) käyttäjät erotellaan taajuuskaistassa siten, että signaaleille annetaan erilliset koodit.
NMT perustuu FDMA:han, kun taas GSM perustuu TDMA:han. Kysymys kuului nyt, mihin tekniikkaan seuraava 3G-teknologiasukupolvi perustuisi?
Ericssonille ja Nokialle oli luonnollista kehittää TDMA:n pohjalta. Tämä tarkoitti sitä, että suuret markkinat, kuten Japani, Kiina ja erityisesti Yhdysvallat, piti vakuuttaa valitsemaan myös TDMA-reitti.
Tämän esteenä olivat politiikka ja amerikkalainen liiketoimintakulttuuri.
Pohjoismaiset menestystekijät voidaan tiivistää seuraaviin:
• olla teknologian kehityksen kärjessä
• tuoda uudet löydökset ja tieto kaikkien saataville yhteistyöhengessä
• pitää kokonaisuuden etu mielessä teknologian määrittelyssä
• työskennellä tiiviissä yhteistyössä asiakkaiden kanssa, jotta kehitystä ohjaavat todelliset ongelmat
• omaksua nöyrä ja asialähtöinen asenne, jolla ”saadaan asiat toimimaan”.
GSM-tilaajien määrä maailmassa ylitti v. 1993 miljoonan, v. 1995 kymmenen miljoonaa. Sinä vuonna myytiin kaksi kertaa enemmän kännyköitä kuin koko 1980-luvulla yhteensä.
GSM:n kehitystyö jatkui intensiivisesti 1990-luvulla. Vuonna 1995 lanseerattiin GSM:n kautta faksi- ja tiedonsiirtopalvelut. Samana vuonna esiteltiin prepaid-kortti, mikä monissa paikoissa johti räjähdysmäiseen tilaajamäärien kasvuun.
Toinen uutuus oli kaksitaajuuspuhelimet, jotka toimivat kahdella eri taajuuskaistalla. Vuonna 1997 esiteltiin mobiilitietoverkkopalvelujen alusta GPRS (General Packet Radio Services, yleisesti 2,5G).
GSM:n menestys toi mukanaan uusia ongelmia. Myös poliitikot halusivat nyt mukaan leikkiin.
Jo ennen kuin GSM-puhelimet yleistyivät laajassa mittakaavassa, alkoi EY (myöh. EU) kuvata uutta matkapuhelintekniikkaa eurooppalaisena menestystarinana. Matkapuhelin oli huipputeknologiaa, joka edisti konkreettisesti Euroopan yhdentymistä ja jota voitiin samanaikaisesti kuvata liberalismin keihäänkärkenä.
Mutta GSM:n menestys ei ollut poliitikkojen ansiota. Tosiasiassa heidän sekaantumisensa aiheutti turhautumista, jolla oli merkitystä myöhemmässä tapahtumakehityksessä, kertoo Philippe Dupuis, GSM-ryhmän ranskalainen eturivin henkilö.
Käytännössä eurooppalaispoliitikot kiirehtivät 3G:n käyttöönottoa ennen kuin teleliikennemaailma oli siihen valmis. He houkuttelivat mm. rahoituksella, joka oli peräisin erilaisista EY:n tutkimusohjelmista, joiden tavoitteena oli kolmas mobiilisukupolvi.
Erityisen merkittäväksi tuli ohjelma, jonka tavoitteena oli valmistella ETSI:n (European Telecommunications Standards Institute, eurooppalainen telealan standardisoimisjärjestö, perustettu 1988) piirissä UMTS-hanketta (Universal Mobile Telecommunications Systems).
Nimensä mukaisesti UMTS:n tavoitteena oli 3G-järjestelmä, joka olisi kaikkialla saatavilla, sekä ulkona että sisällä, integroituna kiinteään puhelinverkkoon.
Brysselissä v. 1993 pidetyssä kokouksessa EY:n edustaja väitti, että UMTS voitaisiin toteuttaa EY:n avulla paljon nopeammin kuin GSM, jonka kehittämiseen meni 10 vuotta.
Ericsson ja Nokia vastustivat aluksi EY:n tarjouksia, mutta omaksuivat joustavamman asenteen illallisen jälkeen, jossa kahden yhtiön johtajat tapasivat teollisuuskomissaari Martin Bangemannin.
UMTS Forum perustettiin tammikuussa 1996. Sen puheenjohtajaksi valittiin ruotsalainen Thomas Beijer, GSM:n uranuurtaja.
Nokian ja Ericssonin kilpailijat halusivat ymmärrettävästi päästä osaksi suurista kaupoista. Heidän haasteenaan oli ajatella strategisesti oikein. Kuten tapana oli, he odottivat ja saivatkin poliittista tukea kotimaisilta poliitikoilta.
Yksi esimerkki on Japani, jossa valtiollinen telelaitos NTT irrotti v. 1992 Docomo-tytäryhtiön hoitamaan matkapuhelinliiketoimintaansa. Kun japanilaiset eivät olleet insinööritaidostaan huolimatta saaneet vastakaikua omalle 2G-standardilleen (nimeltään JDC) kotimaansa ulkopuolella, syntyi pyrkimys hakea nopeaa revanssia 3G-teknologian saralla.
Docomon yhteydet Ericssoniin johtivat v. 1994 yhteistyöhön WCDMA-teknologian (CDMA-tekniikka, johon oli lisätty W laajakaistalle, wideband) kehittämiseksi. Seuraavana vuonna Ericsson pystyi esittelemään WCDMA-testijärjestelmän ja sai Docomolta ensimmäisen tilauksen.
CDMA teki samana vuonna läpimurron Yhdysvalloissa, kun se hyväksyttiin yhdeksi kolmesta digitaalisesta 2G-matkapuhelintekniikasta. Puolet amerikkalaisoperaattoreista valitsi CDMA:n.
Ericsson kohtasi valtavilla Kiinan markkinoilla voimakasta amerikkalaista toimintaa juuri CDMA:n puolesta, joka ei ollut yhteensopiva Nokian ja Ericssonin TDMA:n kanssa.
Tässä pääroolin otti Li Mofang, China Mobilen teknologinen johtaja. Ericssonin silloinen teknologiajohtaja Jan Uddenfeldt kuvaa häntä ”äärimmäisen päteväksi, viisaaksi ja lisäksi hauskaksi”. Li Mofang näki kansainvälisten ratkaisujen edut ja asettui pian tukemaan GSM-tekniikkaa.
Ensimmäinen kiinalainen GSM-tilaus saatiin v. 1994, ja China Mobilen GSM-verkosta tuli vähitellen maailman suurin.
Matka kohti 3G-tavoitetta oli täynnä taisteluita. 3G-prosessin voidaan katsoa alkaneen Genevessä jo v. 1985 ja päättyneen 3GPP-yhteisjärjestön perustamiseen Kööpenhaminassa joulukuussa 1998.
GSM-maailmaa kohtasi tilanne, jossa amerikkalaisyritys Qualcomm ilmoitti aikovansa kehittää CDMA-pohjaisen 3G-järjestelmän, CDMA2000:n. Tämä tarjoaisi paremmat mahdollisuudet tiedonsiirtoon kuin GSM.
”Se oli todellinen uhka. Strategiamme muotoutui vähitellen, ja päätimme kehittää 3G-ratkaisumme GSM:n ydinverkkoon perustuen. Silloin GSM-investointia voisi kuvata askeleena kohti laajakaistaista 3G-ratkaisua” Uddenfeldt kertoo.
Tämä johti siihen, että Nokia ja Ericsson aloittivat yhteistyön CDMA-tekniikassa epäonnistuneiden yritysten jälkeen myös muiden kilpailijoiden kanssa.
Sitten, 13.7.1996, tuli shokkiuutinen. Jan Uddenfeldt matkasi perheensä kanssa autolla Pariisin Disneylandista Rivieralle, kun hän sai puhelun. Japanin teleministeriö oli esittänyt Japanin 3G-standardiksi amerikkalaista CDMA2000-tekniikkaa.
”Tokion kollegani ilmoitti, että tilanne oli kriittinen. Koska liikenne mateli Ranskan kansallispäivän alla, minulla oli hyvin aikaa puhua (kiitos GSM!). Mitä meidän pitäisi tehdä? Ericssonilla emme missään tapauksessa halunneet amerikkalaisen CDMA-tekniikan valloittavan Japania ja sitä kautta ehkä vaikuttavan myös Kiinan 3G-valintaan.”
Ministeriön perusteluna oli, että Japanin on valittava kansainvälisesti käyttökelpoinen 3G-standardi. Juuri tähän Ericsson pyrki omalla teknologiallaan.
Paikan päällä Japanissa Uddenfeldt tapasi japanilaisministeri Ichiro Hinon.
”Kerroin WCDMA:sta ja selitin, että tämä tekniikka (matkapuhelimen ja tukiaseman välillä) yhdistettynä GSM:n ydinverkkoon (tukiaseman ja puhelinkeskuksen välillä) vastasi Japanin esittämää vaatimusta standardin kansainvälisyydestä. Ministeri ällistyi.”
Ministerin neuvonantajat olivat harhauttaneet häntä, mutta kun asia selvisi hänelle, tilanne kääntyi täysin.
”Ongelma ei kuitenkaan ollut sillä selvä. Edelleenkään meillä ei Euroopassa ollut virallista päätöstä 3G-standardista. Nyt täytyi siis lähteä kotiin ja yrittää kiirehtiä asiaa mahdollisimman paljon”, Uddenfeldt kertoo.
Euroopassa ei vielä ollut edes konkreettista aikataulua siitä, milloin 3G-standardi olisi valmis. Operaattorit olivat uppoutuneet GSM-verkkojen ja -palvelujen rakentamiseen; monet eivät olleet vielä edes saaneet GSM-toimintaan positiivista kassavirtaa.
”Operaattorien näkökulmasta 3G-asia nousi esiin aivan liian varhain, mutta ne olivat samassa kollektiivisessa pinteessä. Ne eivät uskaltaneet sanoutua irti 3G:stä, koska ne pelkäsivät, että sääntelyviranomaiset tulkitsisivat sen kiinnostuksen puutteeksi tulevaisuuden investointeihin”, sanoo Thomas Beijer.
Oli aika tarttua härkää sarvista. Maailmalla kiersi huhu, jonka mukaan USA ja Japani suunnittelivat muuta maailmaa vastaan strategista teollisuusyhteistyötä, myös televiestinnässä. Tunnelma oli kiristynyt.
Ratkaisevaksi muodostui se, että Ericsson ja Docomo molemmat tunnistivat Nokian täydelliseksi yhteistyökumppaniksi. Docomo ja Nokia alkoivat kartoittaa toisiaan useissa tapaamisissa syksyllä 1996.
Japanilaisvieraat saivat Suomessa kokea kaikenlaista – saunasta marjojen poimintaan ja maastopyöräilyyn märillä soilla. Japanin delegaation johtaja Hironobu Takeuchi yllätti kerran kaikki ikimuistoisilla illallisilla aloittamalla laulun. Hän lumosi yleisön, ja oli selvää, että suhteiden rakentaminen oli siirtynyt syvempään vaiheeseen.
Ericssonin, Nokian ja Docomon liitto varmistui vuodenvaihteen 1997 jälkeen, kun Nokia päätti vaihtaa 3G-suuntansa TDMA:sta Ericssonin WCDMA:han.
”Teknologiajohtaja Yrjö Neuvo ja muut Nokialla näkivät globaalin WCDMA-standardin edut. Se johti mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa Ericsson ja Nokia alkoivat toimia yhdessä”, Uddenfeldt kertoo.
Päätös ei kuitenkaan ollut Nokialle helppo. Tässäkin yrityksessä kulki jakolinja ’mobiiliväen’ ja ’verkkoväen’ välillä. Mobiilipuoli oli tottunut mukauttamaan puhelimiaan eri standardeihin, kun taas verkkopuoli oli lähes täysin vailla kokemusta muista teknisistä ympäristöistä kuin TDMA:sta, josta oli tullut ylpeyden aihe.
Nyt Nokian täytyi tehdä täydellinen suunnanmuutos.
Kun Nokia helmikuussa 1997 ilmoitti edellisvuoden tuloksestaan – joka osoitti yhtiön saavuttaneen aseman maailman suurimpana kännykkävalmistajana – Nokian tulevaisuusvisioiden ryhmän puheenjohtaja Lauri Melamies esitteli kolme 3G-skenaariota: 1) joko Eurooppa, Japani ja Yhdysvallat kulkisivat omia teitään, 2) kaikki ajautuisi kaaokseen eikä 3G:tä toteutettaisi lainkaan, tai 3) Nokia työskentelisi ‘historiallisen kompromissin’ puolesta, joka perustuisi WCDMA:han ja GSM:ään.
Taustalla oli salainen tekijä: Nokia oli hiljaisuudessa rahoittanut tutkimusta nk. Spread Spectrum -tekniikan ja CDMA:n parissa Oulun yliopistossa. Nyt tutkimus alkoi tuottamaan tulosta.
Mutta edessä oli vielä monia taisteluita, joista yksi koski sitä, ettei Docomon emoyhtiö NTT halunnut hyväksyä GSM:ää osaksi japanilaista ydinverkkoa. Ericsson ja Nokia odottivat koko kevään 1997, että japanilaiset tekisivät päätöksen, mutta tarjoukset vaihtelivat päivästä toiseen.
Helsingin Sanomissa kuvattiin seuraavasti, kuinka Ericsson ja Nokia löysivät toisensa:
” Melamies oli neljännesvuosisadan ajan pitänyt Ericssonia pahimpana kilpailijanaan, ja nyt hän istui neuvottelemassa heidän kanssaan yhteisestä strategiasta. Onneksi Nokian puolelta neuvotteluihin osallistuivat myös Heikki Ahava ja Yrjö Neuvo; toisin kuin Melamies, molemmat olivat tottuneet olemaan vuorovaikutuksessa kilpailijoiden kanssa.
—
Toukokuussa 1997 Ericsson ja Nokia kutsuivat NTT-Docomon kolmipuoliseen neuvotteluun Kistaan [Tukholmaan, jossa oli Ericssonin pääkonttori]. Kilpailijat istuivat samassa pöydässä suuren yhteisen asiakkaan kanssa. Lauri Melamies ei voinut olla hymyilemättä itsekseen, kun Ericssonia edustava Torbjörn Nilsson alkoi puhua. Hänen hiuksensa sojottivat pystyssä ja posket paloivat, ’aivan kuin jollain Nokian edustajalla’.
Hän huomasi, että tunnelma oli nyt aivan erilainen kuin ensimmäisillä tapaamisilla Ericssonin ja Nokian välillä, jolloin he olivat pälyilleet toisiaan silmäkulmastaan. Nyt puhuttiin avoimesti ja suoraan. Myös japanilaiset olivat epätavallisen puheliaita. Tauolla osallistujat jakautuivat luonnollisesti kahteen ryhmään: japanilaiset yhteen ja ruotsalaiset ja suomalaiset toiseen. Ja he puhuivat ruotsia! Melamies ei voinut uskoa korviaan. Oliko teknologialiitosta tullut myös kieliyhdistys?”
(Anssi Miettinen ja Tuomo Pietiläinen)
Ericssonin Gunnar Sandegren, joka osallistui Kistassa pidettyyn kokoukseen, kertoo, ettei Docomo vielä täysin uskaltanut luottaa siihen, että Nokia oli valinnut WCDMA:n.
”Tapasin etukäteen Jan Uddenfeldtin ja laadimme taktiikan. Jan valmisteli minua siihen, että japanilaiset esittäisivät tarkastuskysymyksiä. ’Silloin et saa vastata, Gunnar, vaan annat Nokian vastata!’ Kokouksessa kävi juuri niin kuin Jan oli sanonut. Japanilaiset esittivät kysymyksen, jonka vastaus paljastaisi, minkä tekniikan Nokia oli valinnut. Mutta Nokian puolelta ei haluttu vielä puhua. Jan potkaisi lopulta Yrjöä [Neuvo] sääreen pöydän alla. Silloin asia viimeinkin vahvistui: Nokia teki saman valinnan kuin me.”
Ericssonin ja Nokian suurin taistelu kohdistui muita alan kilpailijoita vastaan. Aluksi he yrittivät saada saksalaiskilpailija Siemensin mukaan liittoonsa, mutta heinäkuussa 1997 käydyn neuvottelun jälkeen kävi selväksi, että Siemensin johto oli valinnut vihamielisen asenteen.
Tämä paljastui maailmalle syyskuussa, kun Siemens esitteli GSM-yhdistyksen kokouksessa Kyproksella kilpailevan 3G-ehdotuksen nimeltä TDMA-CDMA yhdessä kaikkien muiden suurten valmistajien (Motorola, Alcatel, Nortel, Lucent) kanssa.
Ericssonin ja Nokian yhteistyötä testattiin nyt yhä enemmän kenttäolosuhteissa. Syksyllä 1997 ne toteuttivat pitkän yhteishyökkäyksen eurooppalaisoperaattoreita vastaan.
”Pohjoismaiset mobiilivalmistajat toimivat kuin parhaat ystävät. Jopa esitysmateriaalit olivat yhteiset. Amsterdamin suuressa kokouksessa, johon lähes kaikki eurooppalaisoperaattorit osallistuivat, he jakoivat kyniä, joissa oli Nokian logo toisella puolella ja Ericssonin toisella. Kilpailijat puhuivat ’skandimafiasta’. Myyntiosastotkin tekivät yhteistyötä”, kirjoittavat Miettinen ja Pietiläinen.
Euroopan komissio oli huolissaan tilanteesta. Sen selkeä viesti oli, että Eurooppa ei missään tapauksessa saisi pirstaloitua, koska silloin he häviäisivät Yhdysvalloille. Komission puheenjohtaja Jacques Santer, joka oli Ericssonin ja Nokian puolella, kutsui riitelevät osapuolet sovittelukokoukseen Brysseliin 31. lokakuuta, tuloksetta.
Selvää on, että presidentti Martti Ahtisaari auttoi asiaa, sillä hän esitteli Englannissa vieraillessaan Suomen 3G-näkökantoja pääministeri Tony Blairille. Taustaselvityksen oli kirjoittanut Nokian Heikki Ahava. Ahavan mukaan tuloksena oli, että Blair ilmoitti henkilökohtaisesti brittien tukevan WCDMA:ta ETSI:ssä.
Ericssonin silloinen ruotsalaistoimitusjohtaja Lars Ramqvist kertoi, että yksi suuri ongelma 3G-standardin taistelussa oli se, että Ericsson oli pärjännyt niin hyvin GSM:n kanssa.
”Sitä kilpailijat eivät halunneet hyväksyä. Tapasin 14.1.1998 brittiläisen kauppa- ja teollisuusministeri Barbara Rochen Tukholmassa. Hänet oli lähettänyt Tony Blair, ja viesti oli, että britit pitivät Ericssonia brittifirmana. Blair päätti pian tämän jälkeen brittihallituksessa tukea meidän 3G-vaihtoehtoamme.”
Eurooppalaisen 3G-standardin päätös tehtiin siis ETSI:ssä, ja siellä käynnistyi taistelu. Ratkaisu oli suunniteltu Madridissa pidettävään kokoukseen 15.–19.12.1997. Noin 270 osallistujan joukossa oli ETSI:n edustajien lisäksi GSM-yhdistyksen sekä USA:n, Japanin ja Kiinan standardisointielinten edustajia.
Puheenjohtaja Friedhelm Hillebrand tiesi suunnilleen, mitkä olivat taistelurintamat, ja hän varmisti, että kokous valmisteltiin huolellisesti välttääkseen tulkintaongelmia jälkeenpäin. Radioratkaisuihin oli tähän mennessä määritelty neljä vaihtoehtoista standardia: WCDMA, OFDMA, WTDMA ja TDMA-CDMA.
ETSI:n sääntöjen mukaan standardin hyväksymiseksi vaadittiin vähintään 71 % äänistä, jotka punnittiin jäsenten koon mukaan.
Keskustelut osoittivat, että valmistajien keskuudessa tilanne oli polarisoitunut. Ericsson, Nokia ja NEC kannattivat WCDMA:ta, kun taas Alcatel, Bosch, Italtel, Motorola, Nortel, Siemens ja Sony kannattivat TDMA-CDMA:ta.
Useimmat operaattorit olivat kuitenkin WCDMA:n puolella. Hillebrand oli valmistanut neuvoa antavan äänestyksen, joka päättyi 716–509 WCDMA:n hyväksi TDMA-CDMA:ta vastaan. Kaksi muuta vaihtoehtoa ei saanut ääniä.
Nyt oli kerättävä voimat ratkaisevaan kokoukseen Pariisissa 28.–29.1.1998. Matkalla Madridista kotiin Ericssonin Mats Nilsson kohtasi Heikki Ahavan, joka oli prosessin aikana muuttunut ”vihollisesta” hyväksi ystäväksi. He kulkivat yhdessä lentokentälle ja huomasivat matkustavansa samalla lennolla. Eikä siinä kaikki, sillä lentokoneessa he istuivat vierekkäisillä paikoilla.
Lobbauksen intensiivisyys kasvoi entisestään. Läpimurto tapahtui viikkoa ennen Pariisin kokousta Roomassa, jonne johtavat operaattorit olivat kokoontuneet. Vaikeutena oli, että tiettyjen operaattoreiden olisi pakko äänestää oman maansa valmistajia vastaan. Kokouksessa kuitenkin muodostui yhtenäinen rintama WCDMA:n puolesta.
”Se tapahtui vähemmän teknisin kuin poliittisin perustein – standardointialueelle haluttiin rauha ja Japani haluttiin mukaan”, Thomas Beijer sanoo.
Kun ETSI:n edustajat kokoontuivat Porte Maillot’n lähellä sijaitsevaan hotelliin Pariisiin, heitä oli paikalla 316, kaikkien aikojen ennätys. Kaikki tiesivät, että päätöksellä olisi valtavat taloudelliset seuraukset teollisuudelle.
Kiinnostus oli niin mittavaa, etteivät kaikki mahtuneet kongressisaliin. Kokoukseen osallistui yhteensä 198 ETSI-jäsentä, joilla oli kaikkiaan 1 523 ääntä. Mukaan oli ujuttautunut yksi ylimääräinen osallistuja, ruotsalaisen talouslehden edustaja, joka häädettiin tylysti.
Ensimmäinen kokouspäivä kului samojen argumenttien esittelyyn, jotka kaikki olivat kuulleet jo monesti.
Neljän maissa oli äänestyksen aika. Äänet jakautuivat seuraavasti: 931 ääntä WCDMA:lle, 589 TDMA–CDMA:lle ja kolme hajaääntä WTDMA:lle. Näin ollen Ericssonin ja Nokian ehdotus sai 61 % äänistä, mutta se ei siltikään riittänyt vaadittuun määräenemmistöön.
Tulos ei yllättänyt ketään, mutta operaattoreiden laaja tuki WCDMA:lle oli tärkeää, ”hehän niitä asiakkaita olivat”, Thomas Beijer sanoo.
Pariisin kulisseissa oli Jan Uddenfeldtin lisäksi tietysti myös hänen Nokia-kollegansa Yrjö Neuvo. He laativat nyt kompromissiesityksen, jonka kollegat Gunnar Sandegren ja Heikki Ahava kirjoittivat käsin lehtiötaululle. Kompromissiin sisällytettiin tiettyjä osia Siemensin TDMA-CDMA-esityksestä. Se muotoiltiin niin, ettei kenenkään tarvinnut menettää kasvojaan.
Uddenfeldt: ”Yrjö ja minä olimme keskustelleet tästä etukäteen Siemens-kollega Walter Konhäuserin kanssa. Jos emme saisi riittävästi tukea WCDMA:lle, hän tulisi huoneeseemme juuri ennen viittä. Konhäuser soitti varttia ennen aikarajaa ja sanoi, että hän ja kaikki muut valmistajat olivat valmiit allekirjoittamaan paperin. Sehän sopi.”
”Osasimme odottaa, että Siemens lähtisi mukaan, mutta lisäksi siihen tulivat Alcatel, Nortel, Motorola ym. Jouduimme lisäämään muutaman rivin valmiiksi kirjoitettuun esitykseemme”, Uddenfeldt sanoo.
”Vastustajien antautuminen oli merkillinen ja samalla merkittävä kokemus. Se tapahtui itse asiassa paljon nopeammin ja helpommin kuin olimme uskaltaneet toivoa, ja näky, kun entiset vastustajamme astuivat yksi kerrallaan huoneeseen, on unohtumaton”, toteaa Ericssonin Åke Persson.
Kahdeksalta illalla aloitettiin epävirallinen kokous, jossa valmistusteollisuus kahden ehdotuksen taustalla kohtasi puheenjohtaja Friedhelm Hillebrandin. Kokous on jäänyt historiaan nimellä The Night of the Long Knives (Pitkien puukkojen yö), mikä Sandegrenin mukaan kuvaa hyvin tapahtumia.
Kun osallistujat kokoontuivat jälleen seuraavana aamuna, Hillebrand järjesti viimeisen kierroksen kysymyksiä, vastauksia ja selvennyksiä, minkä jälkeen uusi 3G-standardi hyväksyttiin yksimielisesti.
WCDMA hyväksyttiin ETSI:ssä 3G-standardiksi hallitsevalle osalle taajuuskaistaa. TDMA-CDMA hyväksyttiin myös, mutta sitä ei koskaan toteutettu missään Euroopan maassa.
ETSI:n lisäksi samaan standardiin päätyi japanilainen standardointielin, myöhemmin myös Kiinan ja Korean standardointielimet.
”Samppanjalaseja skoolattiin 29.1.1998 niin Ericssonilla kuin Nokiallakin”, kertoo Brysselissä Nokian silloisena tiedotuspäällikkönä toiminut Nina Eldh.
Nyt kaikki olisi varmasti viimeinkin kohdillaan?
Väärin. ETSI:n päätös ryhtyä käyttämään CDMA-tekniikkaa sopi amerikkalaiselle Qualcomm-yhtiölle täydellisesti, Thomas Beijar sanoo. ”He näyttivät todella tyytyväisiltä päätökseen.’Qualcomm will not cause any trouble’, Qualcommin edustaja sanoi suu korvissa taputtaessaan minua selkään.”
Mutta ongelmia tuli. Qualcomm halusi estää 3G-standardin pitämällä patenttinsa WCDMA:n saavuttamattomissa. Qualcommilla oli useita patentteja kapeakaistaiseen CDMA:han ja se väitti, että osa niistä soveltui myös WCDMA:han.
”Ericssonin puolelta julistimme silloin, ettemme olleet valmiita tuomaan patenttejamme CDMA2000:n saataville. Ericssonilla oli perustavanlaatuisia patentteja, joita CDMA2000 rikkoi; esimerkiksi ns. soft handoff, jolle Ericsson [Janin itsensä kautta] sai patentin 1980-luvun puolivälissä”, Uddenfeldt kertoo.
Tämä johti kahteen prosessiin. Ensimmäinen liittyi uhkaan kauppasodasta Yhdysvaltojen ja EU:n välillä. Toinen tapahtui hiljaisuudessa ja sisälsi simuloidun oikeudenkäynnin, jossa Qualcomm ja Ericsson testasivat, kuka voittaisi todellisen oikeusprosessin patenttioikeuksista.
Uddenfeldt: ”Sisään tuotiin papereilla lastattuja kärryjä. Aivan kuin amerikkalaisissa oikeussaleissa, asianajajat huusivat objection heti kun he saivat tilaisuuden. Sihteerit kirjasivat ylös jokaisen mutinan. Se ei aina ollut erityisen mieltä kohottavaa, sillä asianajajat osasivat taidokkaasti nöyryyttää kuulusteltavia.”
Tämän rinnalla tapahtui vielä yksi asia: salaiset neuvottelut Ericssonin ja Qualcommin välillä. Ericssonille tarjottiin mahdollisuutta ostaa Qualcommilta sekä mobiilipuoli että järjestelmätoiminta. Due diligence -prosessin jälkeen Ericsson sanoi ensimmäiselle ei ja jälkimmäiselle kyllä.
Prosessi päättyi siihen, että osapuolet tunnustivat toistensa standardit (WCDMA:n ja CDMA2000:n).
Asia paljastui lopulta suuressa konferenssissa Tokiossa. Kokousedustajat odottivat Ericssonin ja Qualcommin edustajien välille suurta taistoa. Sen sijaan edustajat olivat kaikkien yllätykseksi sopuisasti yhtä mieltä. 3G:n toteutuminen kaikkialla maailmassa oli sitä myöten selvää.
Mitä sitten tapahtui?
Nokian menestystarina jatkui vielä noin 10 vuotta, kunnes Nokian kännykät eivät enää kiinnostaneet asiakkaita.
Tärkeä syy tähän oli Jan Uddenfeldtin mukaan se, ettei Nokia halunnut tehdä yhteistyötä Ericssonin kanssa kosketusnäyttöisten kännyköiden osalta, joita Ericsson halusi lanseerata laajamittaisesti yhteistyössä Nokian kanssa. Kun Applen iPhone esiteltiin maailmalle elokuussa 2007, kilpailu oli käytännössä ohi.
”On uskomattoman sääli, ettei Nokia koskaan tajunnut, mitä he menettivät. He sanoivat koko ajan itsepäisesti ei kosketuspuhelimille. Jos he olisivat lähteneet mukaan, kehitys olisi kulkenut toisenlaista rataa”, Uddenfeldt kommentoi.
Artikkelissa siteerattuja henkilöitä haastateltiin vuosina 2005–2009.
Bill Gates saapui päivän myöhässä
Mobiilimaailmaan tuotiin v. 1998 kaksi uutta käsitettä: WAP ja Symbian.
WAP oli lyhenne sanoista Wireless Application Protocol ja tarkoitti tekniikkaa, jolla matkapuhelin saattoi viestiä Internetin kanssa.
Ericsson ja Nokia tulivat pian johtopäätökseen, että WAP-protokollan kehittäminen oli parempi tehdä alan yhteistyönä. Yhdessä amerikkalaisen Motorolan ja Unwired Planetin kanssa he esittivät syyskuussa 1997 WAP-arkkitehtuurin kriittistä tarkastelua varten.
WAP 1.0 tuotiin markkinoille huhtikuussa 1998, ja se oli avoin ja lisenssitön standardi.
Symbian on matkapuhelinten käyttöjärjestelmä, joka on tuotu markkinoille samankaltaisen yhteistyön seurauksena. Perustana oli EPOC-käyttöjärjestelmä, joka oli mukautettu pienille näytöille ja jonka oli kehittänyt Psion-yritys, joka myös lanseerasi tukea kosketusnäytöille v. 1997.
Vuotta myöhemmin Ericsson, Nokia, Motorola ja Psion perustivat yhteisyrityksen, joka huolehti EPOC:in jatkokehityksestä. EPOC:in nimi muutettiin Symbian OS -alustaksi, johon Nokia myöhemmin panostaisi suuresti loppuun asti – mitä jälkikäteen on kuvattu virheelliseksi strategiavalinnaksi.
Symbiania edeltävä prosessi ei kuitenkaan ollut niin ristiriidaton kuin miltä se ulospäin näytti. Ericssonin pääkandidaatti yhteistyölle oli aluksi Microsoft, ja Microsoftin toimitusjohtaja Bill Gates ilmaisi useaan otteeseen kiinnostusta sekä WAP:ia että mobiilin käyttöjärjestelmän yhteistyötä kohtaan.
Gatesilla oli kuitenkin vaikeuksia ehtiä kaikkea. Vasta vieraillessaan Ericssonilla helmikuussa 1998 hän pääsi vihdoin vauhtiin ja kutsui Ericssonin syventävään seminaariin Microsoftin pääkonttoriin Redmondiin myöhemmin kevään aikana.
Bill Gates oli kuitenkin päivän myöhässä. Symbianista oli sovittu päivää ennen Gatesin vierailua.
FRAND – pohjoismainen menestysperiaate
Joskus aiemmin keksijä sai määrätä keksimänsä idean hinnan. GSM-maailmassa oli kehittynyt asenne, jota voidaan kuvata suunnilleen niin, että tiedon pitää olla saatavilla ja käytettävissä kaikkien parhaaksi järkevällä tavalla. Oikeuksista vaadittavan maksun tuli olla oikeudenmukainen ja kohtuullinen eikä se saanut syrjiä ketään.
Englanniksi se ilmaistaan sanonnalla fair, reasonable and non-discriminatory basis, lyhenteenä FRAND. Tämä on käsite, jonka sekä Nokia että Ericsson ovat useasti nostaneet esiin.
”Alan ihmiset tapaavat ja sopivat keskenään. Miten paljon olemme käyttäneet toistemme oikeuksia kuluneen vuoden aikana? Teemme karkean arvion ja sovimme, paljonko kunkin pitää maksaa. Näin toimitaan siis avoimesti ja oikeudenmukaisella, kohtuullisella ja ei-syrjivällä perustalla, ei oikeudenkäyntiuhan varjossa”, kertoo Carl-Henric Svanberg.
Maailmanlaajuisen standardin kehittämisestä voi periä 6–7 prosenttia. Oikeastaan tämä on rahanjakotapa, eräänlainen yhteisurakka. Jos tätä järjestelmää ei olisi, matkapuhelinta ei voisi käyttää.
FRAND-järjestelmällä on kaksi uhkaa: ’patenttitrolli’ ja patenttien käyttö maksamatta niistä. Asiaa voidaan verrata asunnon vuokraamiseen: patenttitrolli on vuokraisäntä, joka perii aivan liian kallista vuokraa. Ja toinen ääripää on asunnon käyttäjä, joka ei maksa vuokraansa.
FRAND on jälleen yksi esimerkki pohjoismaisesta avoimuusperiaatteesta, kuten jokamiehenoikeudesta, julkisuusperiaatteesta ja avoimen lähdekoodin käytöstä.
