Ikkunan edessä kohoaa Kreml ja keisarillisen kotkan koristamat torninhuiput
Åbo Akademin opiskelija Eric Gustaf Ehrström saa helmikuussa 1812 kutsun Turun piispan Jacob Tengströmin puheille. Piispan kanssa käyty keskustelu leimaa Eric Gustafin loppuelämän. Kiinnostaisiko Eric Gustafia lähteä stipendin turvin opiskelemaan venäjää Moskovan yliopistoon?
Piispa tietää hyvin, kuka Eric Gustaf on. Jacob Tengström, sittemmin Suomen ensimmäinen arkkipiispa, on syntynyt ja varttunut Kokkolassa ja varmasti tuntee Eric Gustafin isän, Anders Ehrströmin, joka toimi vuosina 1785–1805 Luodon seurakunnan kappalaisena ja sitten vastaavassa virassa Kruunupyyssä.
Ratkaisevaa valinnan kannalta on kuitenkin, että Eric Gustaf on osoittanut kykynsä lahjakkaana ja kunnianhimoisena nuorukaisena. Hän on muun muassa aloittanut venäjän opinnot, mikä oli tuolloin poikkeuksellista.
Katternö-lehteä lukeneet tietävät, että Eric Gustaf oli siviilitehtävissä Ruotsin armeijassa Suomen sodassa 1808–1809 ja kuvaili päiväkirjassaan Pohjanmaan sotatapahtumia.
Palattuaan sodan jälkeen yliopistoon Eric Gustaf oli suunnitellut muutamien opiskelutovereidensa kanssa tutkimusmatkaa Venäjän halki. Matka ei toteutunut, mutta sen sijaan piispa siis esittää nyt tarjouksen ja lupaa viedä asiaa eteenpäin poliittisille päättäjille. Matkatoveriksi on valittu vuotta nuorempi opiskelija Carl Gustaf Ottelin, joka on lähtöisin elimäkeläisestä maanmittariperheestä.
Ruotsin valtakunnan itäinen osa on 600 vuoden yhteiselon jälkeen nyt tsaarin alainen suuriruhtinaskunta, ja Jacob Tengström kuuluu muuttuneen tilanteen aiheuttaman suomalaisen identiteettihankkeen kenraaleihin. Tengström toimii tiiviissä yhteisymmärryksessä raskaan sarjan politiikkojen kanssa, esimerkkeinä Suomen kenraalikuvernööri Gustaf Mauritz Armfelt ja tsaari Aleksanteri I:n vaikutusvaltainen ministeri Mihail Speranski.
Tengström kehuu Armfeltille lähettämässään kirjeessä ”poikien” lahjakkuutta ja hyviä tapoja ja kuvailee heidän matkaansa ”ensimmäisenä lenkkinä siinä yhdyssiteessä, joka on myös kirjallisessa mielessä johtava venäläiset ja suomalaiset yhdeksi kansaksi”. Speranskille huomautetaan poikien olevan köyhiä ja tarvitsevan sen vuoksi kipeästi apua voidakseen toteuttaa suunnitelman.
Monet suorituskirjeet matkassaan Eric Gustaf ja Ottelin (Eric Gustaf kutsuu Carl Ottelinia johdonmukaisesti vain ”Otteliniksi”) saapuvat Pietariin 30. maaliskuuta 1812. Matkantekoa on helpottanut se, että Armfelt laittoi heidät matkaan hallituskonseljin lähetteinä, mutta perille saavuttuaan he saavat kuulla Aleksanterin antaneen Speranskille potkut edellisenä päivänä. Historioitsijoiden mukaan tsaari oli epäsuosiostaan tietoisena tehnyt Speranskista politiikkansa syntipukin.
Eric Gustaf ja Ottelin eivät näin ollen saaneetkaan odottamaansa tukea Speranskilta. Armfeltin puututtua tilanteeseen he saavat kuitenkin 900 ruplan matkakassan. Yliopistoa kehotetaan kirjaamaan nuorukaiset opiskelijoiksi ja tarjoamaan heille kruunun kustannuksella majoituksen, mikä tapahtuukin heti poikien saapuessa Moskovaan 18. huhtikuuta.
Menkäämme päiväkirjaan, jota Eric Gustaf alkoi kirjoittaa Venäjän-seikkailustaan. Hän piti päiväkirjaa sekä itsensä että omaistensa vuoksi, mutta kunnianhimoisena tavoitteena oli myös kuvata elämää ja yhteiskunnallisia oloja Venäjällä. Koska Eric Gustaf oli taitava kertomaan isoja ja pieniä asioita, myös toistamaan kuulemiaan sananvaihtoja, päiväkirja antaa elävän vaikutelman ja tuo asioita lähelle.
Ensimmäisessä merkinnässä on kaksinkertainen päiväys, 11./23. huhtikuuta 1812, koska Venäjällä noudatettiin vanhaa juliaanista kalenteria eikä meidän gregoriaanista kalenteriamme. Niiden ero oli 1800-luvun alussa 12 päivää. Artikkelissa käytetään jatkossa gregoriaanista päiväystä.
Eric Gustaf ja Ottelin tapaavat aluksi yliopiston rehtorin Heymin. Tämä, itsekin Saksasta Venäjälle muuttanut, ottaa tulokkaat lämpimästi vastaan.
Kannattaa muistaa, että yliopisto oli v. 1812 pieni: 28 opettajaa ja 215 opiskelijaa. Monet heistä asuivat yliopistorakennuksessa Moskovan keskustassa. Kaupungin kulttuuripiiri ei ehkä ollut kovin suuri, siitä saa viitteen heti päiväkirjan ensisivulla:
”Kun aioin Baatsilla maksaa laskumme, pääsin sattumoisin puheille erään miehen kanssa, joka kiinnosti minua kovasti. Puhuimme Suomesta, Venäjästä ja Ruotsista, sekä tilastollisessa että kirjallisessa mielessä, ja olisin mielelläni jatkanut pidempäänkin, ellei eräs tapahtuma olisi keskeyttänyt meitä. Kyselin sitten toisilta, kukahan mies oli ollut, ja minulle kerrottiin – Karamzin. Ei tarvinne kertoa, että hätkähdin. Olinko tosiaan puhellut suurenmoisen Karamzinin kanssa?” 1
Nikolai Karamzin oli Venäjän valtionhistorian kirjoittaja ja maan kuuluisimpia henkilöitä, häntä kuvaillaan toisiaan ”Venäjän Topeliukseksi”. Hänellä oli tapana joskus juoda teetä ja lukea lehtiä inkognito, tuntemattomana, juuri Baatsilla.
Seuraavana päivänä, 24. huhtikuuta, Eric Gustaf kuvailee majapaikkaansa. Hän jakaa kolmen muun opiskelijan kanssa huoneen yliopiston toisessa kerroksessa. Talojen ylle kohoaa Kreml ja Arsenal sekä 12 torninhuippua, joista osaa koristaa keisarillinen kotka, osaa risti. Ottelin saa jakaa huoneen kandidaatti Kaminetskin kanssa.
Eric Gustafin huonetovereina ovat Davidov, Andrejev ja Raschetski – kaksi viimeksi mainittua ovat matemaatikkoja, kun taas Davidovia kuvataan ”mukavana poikana”, joka hallitsee hyvin latinan ja kreikan, pääaineensa, sekä puhuu ranskaa varsin hyvin ja osaa myös hiukan saksaa ja englantia.
Huolta aiheuttaa Ottelinin kunto, hän sai matkalla pahan flunssan ja kärsii vilunväristyksistä. Ottelin otetaan yliopisto-sairaalaan, häntä hoidetaan hellästi ja hän tervehtyy. Toverukset tutustuvat tämän myötä lääketieteen professori Mudroviin.
1 Eric Gustaf Ehrströmin päiväkirjasuomennoksessa on käytetty nykysuomea.
”Vain koska olemme muukalaisia, tämä kunnon mies kutsui meidät luokseen. Olen itse matkustellut ulkomailla, hän sanoi, ja tiedän, miltä tuntuu olla jossain muukalaisena. Hänen appensa, vanha emeritusprofessori Tjebotarev on kunnian mies. Voimme kaikin puolin onnitella itseämme tästä ensimmäisestä tuttavuudesta. Kaikki puhuvat saksaa ja ranskaa ja kumpikin professori lisäksi latinaa, he kutsuvat meitä ’Schwedische Brüder’ [ruotsalaisveljiksi].”
Vähitellen Eric Gustaf ja Ottelin tapaavat useita henkilöitä, joilla on jokin kytkös Ruotsiin, mukaan lukien Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Eräs maanmies esitellään heille 10. toukokuuta:
”Etteköhän hämmästy, kun sanon, että se on – herra auditööri Winster, jonka te kaikki epäilemättä tunnette, ainakin nimeltä. Näin hänet toissailtana bulevardilla enkä ollut uskoa silmiäni; en kuitenkaan halunnut enkä voinut erota seurueestani mennäkseni hänen luokseen. Eilisestä lehdestä näin, että hänen veljensä maisteri Winster aikoo pitää urkukonsertin; siitä sain heidän osoitteensa ja olen tänään vieraillut molempien veljien luona; Winster tunnisti minut heti ja hänen veljeensä tutustuin siinä samassa.”
Paljastuu, että yksi veljistä, Christian (synt. 1774), käyttää nyt sukunimeä Wenster (joka itse asiassa on suvun alkuperäinen nimi, esi-isä saapui aikoinaan Hollannista Lundiin), kun taas toinen veljistä, Emanuel (synt. 1785), pitää kiinni Winster-nimestä. Christian suoritti lakimiestutkinnon v. 1793 ja toimi sen jälkeen auditöörinä (juridisena virkamiehenä) Jägerhornin rykmentissä Viaporissa. Vuonna 1810 hänet palkataan Åbo Akademin miekkailunopettajaksi.
Joka tapauksessa Christian ja Emanuel pitävät nyt urkukonsertteja ja ovat kiertäneet kaikissa Liivinmaan ja Puolan suurissa kaupungeissa. Eric Gustaf kirjoittaa, että Vilnassa
”…Winster oli tuonut Turun Yliopistolle suurta kunniaa, kun hän oli Turun miekkailumestarina täysin riisunut aseista Vilnan vastaavan mestarin. Vilnan mestari on ranskalainen, ja häntä pidetään aivan ylivoimaisena. Muutoin he eivät ole missään olleet täysin tyytyväisiä; kaikkialla he ovat löytäneet jonkin syyn haukkua asukkaita; mutta ei missään kuitenkaan enemmän kuin Turussa. Ja minä lisään, vaikka he eivät sitä itse sanoneet, ettei kummankaan veljen sanaa voine punnita kultavaa’alla.”
Eric Gustaf kertoo asuinoloista, että valtio kustantaa vuoteen ja vuodevaatteet, pöydän, tuolin, pienen kirjakaapin, kirjoituspulpetin, ruoka-astiat ja pöytäliinan. Hän on ostanut omin varoin kaapin ja kaksi lisätuolia. Vanhat sotilaat toimivat vahtimestareina, heidän vaimonsa valmistavat opiskelijoille kaksi ateriaa päivässä, kuukausimaksuna on 10 ruplaa.
Ruoanhaku, tarjoilu ja saappaiden kiillotus maksaa kolme ruplaa kuukaudessa, pyykinpesu samoin. Vahtimestarit lakaisevat lattiat ja sijaavat vuoteet, ja heidän kuuluu juosta asioilla, ”ja heille on sen takia annettava ylimääräistä na vodka (viinaan), se on selvää”.
Huonetoveri Davidov alkaa tuntua yhä mukavammalta. Eric Gustaf kuvailee Andrejevia iloiseksi ja mukavaksi, ”hän ei riemuitse eikä sure mitään; jos hänelle lukee naurettavan satiirin tai traagisen elegian, kumpikaan ei saa häntä iloiseksi tai surulliseksi”. Hän nukkuu joka päivä ½ 10:een aamulla ja menee nukkumaan ½ 10 illalla, häntä kutsutaan ”Puu-ukoksi”.
Ottelinin huonetoveri Kaminetski sen sijaan on ”itserakkaimpia, kateellisimpia ja oudoimpia ihmisiä, joita olen nähnyt. Vahinko vain, että hän on korealla ulkokuorellaan voittanut Heymin kiintymyksen.”
”Jäykkä suomalainen etiketti puuttuu täältä, täällä kohdellaan kuin omaa poikaa, veljeä”
Syntymäpäivänään Eric Gustaf potee koti-ikävää:
”29. toukokuuta – ja minä tänään 21-vuotias! Kukapa oli 29.5.1811 voinut kuvitella, että viettäisin Moskovassa 21. syntymäpäivääni ja astuisin miesten joukkoon.
Kuinka monta muistoa tämä päivä onkaan herättänyt rinnassani! Kuinka monta kertaa olenkaan Böckerin Marieholmista piirtämä kuva kädessäni elänyt uudelleen aikaa, jolloin vietin siellä vanhempien ja sisarusten piirissä lapsuuden päiviä ja tuskin aavistin maailman olevan suurempi kuin Luodon saari, ja pidin Isoakyröä, jossa äitini vanhemmat asuivat, niin kaukaisena kuin nyt pidän Amerikkaa, ja Närpiötä, jossa isäni äiti asui, paikkana joka oli lähes maapallon ulkopuolella. – Oi Marie-holm! Marieholm! Koskaan ei enää palaa aika, jonka elin pihlajiesi ja leppiesi pyhässä varjossa. – Koskaan en enää pääse niin lähelle Jumalaa kuin olin äidin viedessä minut kädestä pitäen yrttitarhaan ja sanoessa: ’Katso, lapseni, näitä kukkia; niissä asuu Jumala! Ja näitä oksia, tätä puiden varjoa, niissä asuu Jumala! Ja tätä suurta vettä, tätä korkeaa taivasta, niissä asuu Jumala!’– Ah, ystäväni, olette itsekin olleet lapsia, muutamat teistä ovat jo ylittäneet 21. syntymäpäivänsä – te ette varmaankaan kummeksu, että kyyneleet täyttävät silmäni näitä rivejä kirjoittaessani.”
Marieholm on Luodon pappilan nimi. Marieholmista kuvan piirtänyt Böcker on varmasti Carl Christian Böcker, Vähänkyrön kirkkoherran Gabriel Reinin kasvattipoika. Myös Böckerin elämänkohtaloa on aiemmin kuvailtu Katternö-lehdessä.
Kesäkuussa Eric Gustafin ja Ottelinin luennot ovat päässeet tosissaan vauhtiin. Professorit puhuvat pääasiassa latinaa, saksaa ja venäjää. Eric Gustaf ja Ottelin kohtaavat edelleen henkilöitä, joilla on kytköksiä vanhaan Ruotsiin, esim. rouva Husbergin, jonka ruotsi on jo heikentynyt seitsemän Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen, sekä tämän halvaantuneen äidin, joka liikuttuu syvästi kuullessaan Ottelinin tulevan omasta kotikaupungistaan Loviisasta (nimittäin lähellä sijaitsevalta Elimäeltä).
Kun Eric Gustaf sitten saattaa Christian Wensteriä jonkin matkaa Moskovasta tämän lähtiessä matkalle, hän tapaa yllätyksekseen venäläisen everstiluutnantin, jonka oli oppinut tuntemaan tämän toimiessa Suomen sodassa v. 1808 paikallismajurina Uudessakaarlepyyssä ja vieraillessa useita kertoja Ehrströmin pappilassa Kruunupyyssä.
Jopa yliopiston vahtimestari tervehtii yhtäkkiä: ”Hyvää huomenta, arvon herra” – hän oli aikoinaan ollut sotavankina Örebrossa. Ottelin kertoo toisen vahtimestarin pyytäneen häneltä joma raga, siis juomarahaa – tämä oli oppinut suomea Viipurissa. ”Ette voi kuvitella, kuinka ihanalta muutama ruotsin tai suomen sana, vaikka kuinka huonosti lausuttuna, kuulostaa korvissamme, täällä emme juuri koskaan kuule näitä kieliä muilta kuin itseltämme”, Eric Gustaf kommentoi.
Juhannuspäivänä, 24. kesäkuuta sattuu sitten näin:
”Ottelin ja minä istuimme ikkunassa nojaten päätä käsiin ja näimme hämärän laskeutuvan Moskovan ylle jo klo 10 ja kaipasimme isänmaamme ihanaa keskikesän yötä. Livree-pukuinen vieras astui sisään, häiritsi meitä. Hänellä oli minulle kirje, nimi ja osoite olivat ruotsiksi, samoin itse kirje vierasvoittoisella ruotsilla, päivätty Moskovassa ja allekirjoituksena: Alexander Berkovist, nimi jota en ollut koskaan kuullut. Mutta kuinka ihanan yllätyksen kirje paljastikaan. – Minulla on sukua Moskovassa.”
Alexander Berkovist on pastori Reiniukselta (Eric Gustafin enolta) saapuneessa kirjeessä saanut kuulla hra Ehrströmin olevan Moskovassa. Alexander haluaa mielellään tutustua herraan, vaimo sanoo tuntevansa herran ja olettaa herran myös tuntevan hänet. Vaimon nimi on Sophie Oimelaus.
Eric Gustaf hätkähtää. Sophie on kaukainen sukulainen – nimi on muunnos Aejmelaeuksesta, joka on tunnettu pappissuku ja Reiniuksen tavoin edustettuna Pohjanmaalla. Eric Gustaf vierailee Berkovisteilla heti seuraavana iltana.
”Miten kummallista onkaan, että kohtalo toi meidät yhteen täällä pilkattuaan toden teolla meitä aiemmin. Samana päivänä, kun lähdin Turusta, Sophie lähti miehensä kanssa Isostakyröstä. Pietarissa asuimme vain parin sadan askeleen päässä toisistamme, söimme illallista samassa krouvissa vain sillä erolla, että minä söin yleisessä salissa ja he omassa kamarissaan, ajoittain olimme niin liki toisiamme, että vain ohut lautaseinä erotti meidät, ja minä kuulin Sophien laulavan ruotsalaisia viisuja. Täällä Moskovassa kävimme helluntaina samassa kirkossa ja kävelimme samassa puistikossa – ja silti – emme tavanneet.”
Berkovist (alun perin Bergqvist tai Björkqvist) on nuorena luutnanttina eronnut Venäjän armeijan palveluksesta. Hän on vanhaa ruotsalaissukua, joka oli saapunut Venäjälle Pietari I:n aikana. Berkovist oli kutsunut paikalle pari serkkuaan perheineen, keskustelua käytiin ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi ja ranskaksi.
Päiväkirja jatkuu. Eric Gustaf vertaa Turkuun:
”Olen ollut vuosikausia Turussa ja vain muutaman kuukauden Moskovassa, ja silti tuskin haluaisin vaihtaa seuraelämää, jota olen tänä lyhyenä aikana nauttinut Moskovassa, koko siihen pitkään aikaan, jota vietin Turussa. –Täällä ihminen kohdataan suopeudella ja myötämielisyydellä, joka lievittää isänmaan kaipuuta, koko jäykkä suomalainen etiketti ja oikut puuttuvat täältä ilman, että loukattaisiin kohteliaisuuden ja säädyllisyyden lakeja, täällä seuraelämä on niin vapaata ja iloista kuin olisi lähimpien sukulaistensa parissa, täällä kohdellaan kuin omaa poikaa, veljeä. – Ja Moskovan nuoret, ihanat neidot – miten osaisin kuvailla heitä, heidän viattoman valloittavaa sisarellista käytöstä? Minä en sano teille mitään heistä, mutta jos kysytte sydämeltäni, saatte vastaukseksi, että Turussa on vain pari kolme tyttöä, jota ei aivan helposti voisi unohtaa ihastuttavien moskovalaisneitojen seurassa.”
Eric Gustaf kertoo myös jatkuvasta laulelusta.
”Laulu on venäläisen rakkainta ajankulua; se saa hänet unohtamaan työnsä vaivat. On hän sitten iloinen tai suruinen, hellä tai suuttunut, laulu on aina tunteiden tulkkina. – Venäläiset kansanlaulut raikuvat remuten krouvista, jossa kukaan ei ole selvä, ja ne kaikuvat maanmiesten kokoontuessa iloiseen seuraan. – Harmaapartainen ukko ja talutusnuorassa kulkeva poikanen – kaikki he yhtyvät lauluun, ja jos heidän laulutapaansa ei leimaa hienostuneisuus, niin ainakin sitä leimaa totuudellisuus. Ei vain ääni, vaan myös katseet ja eleet ilmaisevat usein sitä hurmiota, mitä koko heidän olemuksensa haluaa laululla ilmaista – eikä millään kansakunnalla liene esittää venäläisten vertaisia kansanlauluja. – Laulu on usein korvaamaton myös hienostuneemmassa seuraelämässä – jos ei kitara, viulu tai piano säestä venäläisiä viisuja laulavia ääniä, seuraelämä ei ole täydellistä.”
Moskovan idylli on kuitenkin särkyvä. Suurpolitiikka puuttuu pian toista kertaa Eric Gustaf Ehrströmin elämään, ja kuten edelliselläkin kerralla, 1808, pääsyynä on Napoleon, Ranskan keisari. Samana juhannusiltana, jolloin Eric Gustaf ja Ottelin istuvat ikkunallaan Moskovassa ja kaipaavat koti-Suomeen, 24. kesäkuuta, tsaari saa tietää Napoleonin ylittäneen aamulla armeijansa kanssa Venäjän rajan Kaunasissa (nykyisessä Liettuassa). Tsaari on tuolloin Vilnassa, muutaman tunnin ratsastusmatkan päässä.
Napoleon on runsaan vuosikymmenen aikana valloittanut suuren osan Eurooppaa, ja säikähtynyt Ruotsin kuningas Kustaa IV pitää Napoleonia Ilmestyskirjassa kuvattuna petona. Nyt tämä ”peto” on liikkeellä siihen asti suurimman armeijan kanssa, noin 685 000 miestä, minkä on mahdollistanut yksi Ranskan vallankumouksen ideoista, nimittäin että armeijan tulee perustua yleiseen asevelvollisuuteen. Napoleonin tavoitteena on marssia Moskovaan ja murskata Venäjä lopullisesti.
Napoleonin Venäjän sotaretkeä ja kaikkia sen mutkia ei tässä voida kuvata, mutta tietenkin sota nousee keskustelujen kärkeen Eric Gustafin ja Ottelinin maailmassa. Ensimmäisen kerran se mainitaan päiväkirjassa teatterikäynnin yhteydessä, näytelmänä on historiallinen draama Kaarle XII Benderissä. Joku sanoo Eric Gustafin takana: ”Niin kuin Kaarle XII:n kävi Pultavassa, käyköön samalla tavoin Ranskan Kaarle XII:lle, joka nyt ryhtyy raastamaan rakasta isänmaatamme!” Eric Gustaf lisää päiväkirjassaan:
”Se oli minunkin toiveeni, ja sydän täynnä tunnetta palasin kotiin ja katsoin ikkunastani, kuinka kuu pilkotti Kremlin vanhojen tornien välistä.”
Kestää peräti kuukauden, 24. heinäkuuta asti, ennen kuin esivalta tiedottaa tarkemmin sodasta. Mutta itsensä tsaarin allekirjoittama manifesti alkaa sitäkin selkeämmin: ”Vihollinen on ylittänyt rajamme hirvittävällä voimalla, se käy repimään ja raastamaan rakasta isänmaatamme…”.
Sodalla on vaikutuksensa myös Christian Wensteriin, sillä se varastaa huomiota uraa uurtavalta keksinnöltä, jota hän on juuri tuomassa julki. Tarina kuuluu lyhyesti näin:
Wenster on jo Turussa tehnyt kokeita hydrostaattisilla koneilla, kuten hän niitä kutsuu. Tällaisella koneella voisi kulkea vedessä, esimerkiksi vesistön yli, ja ehkäistä merivahinkoja. Eric Gustafin mukaan Wenster on epäonnistunut esitellessään keksintöä Turussa, mutta nyt hänellä on käsissään paranneltu versio.
Wenster tarjoaa konetta Eric Gustafin testattavaksi, minkä tämä tekeekin kävelemällä Moskovajoen poikki kaupungin edustalla:
”Kone on tasapainon vuoksi kiinnitettävä rinnan alle, ja kun pääsin syvälle, kone jäi noin tuuman vedenpinnan yläpuolelle. Voin näin ollen omasta kokemuksesta sanoa, että hänen keksintönsä on enemmän kuin pelkkää humpuukia…”
Mutta Wenster ei osannut kuvitellakaan, että hänellä olisi Moskovassa kilpailija, joka oli keksinyt toisen hydrostaattisen koneen.
”Tämä kilpailija oli räätäli, kotoisin – Helsingistä. Räätäli oli hylännyt neulansa, samoin kuin auditööri kynänsä, ja alkanut miettiä konetta, jolla voisi ei vain mennä veteen, vaan jopa veden alle. Räätälin kone on lähinnä sukelluskone. Se koostuu kuperasta messinkihatusta, koko pää pistettiin sisään hatun ala-aukosta ja hatun reuna kiinnitettiin lämpimällä piellä. Silmien edessä oli ikkunana pieni lasinpalanen, joka oli kiinnitetty piellä. Hatun yläosa oli avoin hengittämistä varten ja siihen oli kiinnitetty nahkaletku, jonka yläpää lepäsi messinkisen purren päällä, mikä estäisi letkunpäätä joutumasta veden alle ja pitäisi näin hengityksen vapaana.”
Eric Gustafin todistama kokeilu ei suju kovin hyvin:
”Räätäli asteli tämä ’kampaus’ päässään jokeen, ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että vesi ulottui rinnan alle, hän istuutui. Näin pää joutui niin syvälle veteen, että pikku ikkuna oli veden peitossa. Hän luuli, että koko hattu oli veden alla, ja alkoi liikuttaa kasvojaan edestakaisin kokeillakseen messinkipurren toimivuutta, mutta heti ensimmäisellä päänheilautuksella pursi kaatui ja kun hän kerran heilautti päätään liikaa, vettä alkoi virrata sisään yläaukosta ja räätäli oli tukehtua, mutta mitä hän tekikään? Hän nousi ylös, otti nopeasti kiven taskustaan ja rikkoi ikkunansa.”
Tästä hankkeesta ei kuulu sen enempää, mutta sitä vastoin Eric Gustaf kertoo, kuinka Christian Wenster esittelee mainoskampanjan jälkeen vesikonettaan kahtena päivänä moskovalaisille. Koe sujuu paremmin kuin Turussa, mutta sotatapahtumien vuoksi hän saa ”aika vähän katsojia ja näin ollen vain vähän tuloja”.
”He taistelevat juovuksissa, lupaus Moskovan ryöstämiseen tekee heistä lähes voittamattomia”
28. heinäkuuta annetaan asetus, että kaikkien ulkomaalaisten, etenkin ranskalaisten, jotka ovat hiljattain saapuneet Moskovaan tai ”olosuhteillaan antavat aihetta epäilyyn”, on joko matkustettava takaisin kotimaahansa tai suostuttava siirrettäväksi Venäjän valtakunnan sisempiin kuvernementteihin.
”Ulkomaalaisten on päivä päivältä vaarallisempaa näyttäytyä kadulla; heti kun rahvas kuulee jonkun puhuvan heikkoa venäjää tai varsinkin jos puhelee jonkun toisen kanssa kieltä, jota he eivät ymmärrä, niin heti on vaarana joutua pidätetyksi ranskalaisena, viedyksi arestiin ja ehkä pahoinpidellyksi. Monet näin kiinni joutuneet ovatkin itse asiassa olleet ranskalaisia vakoilijoita, mutta useat myös syyttömiä.”
Eric Gustaf kertoo, että Moskovan saksalaisia oli käsketty merkkinä sitä, etteivät he olleet ranskalaisia, kantamaan hatussaan otsalla ristiä, mutta tästä määräyksestä luovuttiin parissa päivässä väärinkäytösten vuoksi.
Päiväkirja kertoo esimerkin, kuinka saattoi käydä, kun kaksi saksalaista seisoi kadunkulmassa juttelemassa omalla kielellään:
”Univormupukuinen venäläinen asettui saksalaisten viereen, kuunteli heitä hetken, meni sitten heidän luokseen ja sanoi käskevällä äänellä venäjäksi: ’Mitäs väkeä te olette? Mitä te täällä seisotte juonittelemassa?’ – Mitä se sinulle kuuluu? – ’No, sitä se minulle kuuluu, että olen isänmaan ystävä, enkä siedä, että puhutte kieltä, jota en ymmärrä.’ – ’Mene tiehesi tai nenäkkyytesi käy sinulle kalliiksi.’ – ’Menkää te kotiin tai minä vien teidät vahdille.’ – Vastauksena tähän toinen saksalaisista otti esiin takkinsa alla piilleen kasakkaraipan ja antoi sillä tervehdyksen venäläisen selkään. – Heti kun venäläinen oli vastaanottanut tämän kohteliaisuuden, hän astui pari askelta taakse, riisui hattunsa ja sanoi nöyrästi: ’Anteeksi, hyvät herrat. En tiennyt, että olette jalosukuisia miehiä.’ Sitten venäläinen jatkoi matkaansa ja saksalaiset keskusteluaan.”
Elokuun edetessä tunnelma käy yhä hermostuneemmaksi. Herrasväestä moni on jo matkustanut turvallisempiin oloihin etelä- ja itäprovinsseihin, ja Kremlistä ollaan siirtämässä turvaan kalleuksia.
Kun saadaan virallinen tieto, että Ranskan armeija on vallannut ja polttanut Smolenskin 17. elokuuta, noin 300 km:n päässä Moskovasta, levottomuus kasvaa entisestään. 26. elokuuta Venäjän ja Ranskan armeijat ovat vastakkain 220 km:n päässä Moskovasta.
Moskovan kenraalikuvernööri Fjodor Rastoptsin kuvaa tilannetta yleisölle suunnatuilla julisteilla. Ne on kirjoitettu ”aidolla ns. viha-venäjällä”, kuten Eric Gustaf asian ilmaisee. Tältä se voi kuulostaa:
”Tiedättekö, keitä teidän pitää varoa? No, juoppoja ja narreja. He eivät ole hiljaa vaan puhuvat, mitä sylki suuhun tuo, ja paisuttelevat asioita. He uskovat Napoleonin tulevan tänne tekemään hyvää, mutta hän aikoo nylkeä teidät, hän lupaa mitä vain eikä pidä lupauksiaan. Sotilaille hän lupaa marsalkan tittelin, kerjäläisille kultakasan ja kansalle vapauden, mutta hän haluaa vain vangita jokaisen, kiskoa heitä hiuksista ja lähettää kuolemaan, lyödä heidät hengiltä milloin siellä, milloin täällä. Ja siksi pyydän teitä, jos joku omistamme tai vieraista alkaa kehua häntä [Napoleonia], tarttukaa häntä kauluksesta ja viekää vahdille. Se joka ottaa kiinni tällaisen lörpöttelijän, hänelle lankeaa kunnia ja palkkio, mutta se joka joutuu kiinni, hänestä teen selvää, vaikka hänellä olisi sitten viisi liljaa2 otsassa.”
Kesälomaa viettävä yliopistokin saa sotilasleimaa. Kaikki kymnasistit ovat tehneet itselleen puukiväärin ja äkseeraavat aamusta iltaan. Armeijasta eronneet upseerit on määrätty takaisin palvelukseen, myös Berkovist.
Tsaari myöntää eräälle Glinkalle Pyhän Vladimirin ritarin arvon palkkioksi siitä, että hän on lehtiartikkeleissa hyökännyt ”haitallista ranskalaistamista vastaan, joka on vallalla venäläisten kasvatustavoissa” sekä ”sitä vahingollista hulluutta” vastaan, jossa Venäjän kylteissä käytetään ranskankielistä tekstiä. Tämän seurauksena useimmat ranskankieliset kyltit katoavat Moskovasta kahdessa viikossa.
Venäjän kriittinen tilanne vaikuttaa taustalla Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin kohdatessa kuuluisassa tapaamisessaan Turussa 28.–30. elokuuta 1812. Venäjän tsaari halusi Ruotsin uuden hallitsijan – siis Karl Johan Bernadotten, Napoleonin aiemman kollegan ja kilpailijan, joka oli elokuussa 1810 valittu Ruotsin kruununprinssiksi – tapaamisella varmistautua Ruotsin tuesta Napoleonia vastaan. Turussa luodaan käytännössä perusta Ruotsissa siitä lähtien sovelletulle ulkopolitiikalle: välttää vastakkainasettelua idän vanhan arkkivihollisen kanssa. Aleksanteri lupaa vastapalveluksena edistää sitä, että Ruotsi saa Norjan, ja solmii Karl Johanin kanssa salaisen ”perhesopimuksen”, jonka tarkoituksena on suojata tämän tulevaa dynastiaa.
Uutinen Turun tapaamisesta leviää Moskovassa nopeasti, Eric Gustaf toivoo olleensa paikan päällä Turussa:
”Voi, jos olisi saanut seurata häntä [Aleksanteria] sinne, ja vain muutamankin minuutin hengittää Suomen ilmaa ja syödä Suomen marjoja. –Olemme täällä yrittäneet luoda itsellemme Suomea ja ostaneet vadelmia ja mansikoita ja syöneet niitä maidon kera, mutta olemme siinä kaivanneet suomalaisia ystäviämme. Jos vain saisimme nauttia heidän seurastaan, voisimme aivan hyvin luopua kaikista muista mainioista hedelmistä, joita täällä on tarjolla.”
Akateeminen lukuvuosi alkaa 29. elokuuta jumalanpalveluksella ja rukouksilla yliopiston kirkossa. Eric Gustaf ja Ottelin ovat nyt kandidaatteja, mikä antaa heille 12. luokan upseerin aseman ja luutnantin arvon.
Eric Gustaf on muutamaan otteeseen joutunut tilanteeseen, jossa häntä pidetään ranskalaisena – hänen ilmeisesti hyvät sosiaaliset taitonsa ovat olleet avuksi näissä vaaratilanteissa:
”Ottelin, vaikka onkin varovaisempi, on joutunut suurempiin seikkailuihin kuin minä; mutta kaikki on kuitenkin päättynyt hyvin, ja Wensterin on suunnaton väkijoukko vienyt kerran vesikoneineen poliisimajurin luo – ja jos poliisivirkailijoita ei olisi kaikeksi onneksi ollut paikalla, ehkä hän ja hänen koneensa olisivat joutuneet isänmaallisen innon uhreiksi.”
2 Ranskan aiempi vaakuna koostui kolmesta liljasta.
Sodan suurin taistelu käydään 7. syyskuuta Borodinossa, runsaat 80 km Moskovasta, ja Eric Gustaf kommentoi sitä heti samana päivänä. Neljä päivää myöhemmin Ranskan etujoukot ovat 60 km:n päässä Moskovasta.
”Kaikkialla on hätää ja hämmennystä, kaikki pakenevat kiireellä kaupungista, suru ja huoli paistavat kaikkien kasvoilta. Yleistä pelkoa vielä lisää kenraalikuvernöörin kehotus rahvaalle tarttua aseisiin. – Tässä hänen tänään antamansa kuulutus: […]’Kirves on tarpeeksi hyvä; seipäät ja keihäätkään eivät ole huonoja; mutta kolmipiikkiset talikot ovat kaikkein parhaita; ranskalaiset eivät ole sen painavampia kuin kuivat, puidut olkilyhteet.’– Näin ollen Moskovan kaduille on odotettavissa yhteenottoja. Mikä näytelmä!”
Eric Gustaf kirjoittaa, että Borodinon taistelun on täytynyt olla kauhea:
”Haavoittuneita on kuljetettu nyt puoli viikkoa halki Moskovan. Ranskalaiset taistelivat humalassa ja sellaisella raivolla, jota on nähty vain turkkilaisilla näiden otettua oopiumia. Heille on annettu lupa Moskovan ryöstämiseen, ja se tekee heistä lähes voittamattomia. Käskynä on, ettei venäläisiä oteta vangeiksi. Verenvuodatus on ollut hirveää.”
Viimein 11. syyskuuta päätetään yliopiston evakuoimisesta. Muutamia kirstuja tavaraa, jota Napoleonin uskotaan haluavan ryöstää, lähetetään muualle. Opiskelijoiden on valmistauduttava matkustamaan itään 3–4 päivän kuluttua. Eric Gustaf päättää päivän merkinnät:
”On synkkää, kamala hiljaisuus vallitsee ympärilläni. Ystävät istuvat kumpikin ikkunallaan ja katselevat vaiti pilvitaivasta. Mielemme ovat suruisia, ajatuksemme eivät löydä rauhaa.”
Seuraavana aamuna Eric Gustaf ja Ottelin saavat päähänsä lähteä mieluummin länteen Turkua kohti kuin itään kohti tuntematonta kohtaloa. He tietävät, että Wenster on saanut kenraalikuvernööriltä luvan seurata keisarillisen tallin mukana Pietariin. Rehtori Heym jättää päätöksenteon heille.
Kolme tuntia myöhemmin heidän mielensä on muuttunut. Ostettavissa olevat hevoset ovat aivan liian heikkoja. He käyvät Wensterin luona ja saavat kuulla kenraalikuvernöörin nimenomaan kieltäneen yksityisiä ratsukkoja kulkemasta keisarillisen tallin mukana. Tie on sitä paitsi äärimmäisen turvaton; jos ei ole venäläinen, ei ole juuri muuta odotettavissa kuin tulla ryöstetyksi.
Illalla saapuu shokkiviesti. Kenraalikuvernööri on unohtanut varata hevosia yliopistoa varten. Ranskalaiset ovat 40 km:n päässä Moskovasta, Heym ilmoittaa, että yliopistoväen on nyt jäätävä palvelemaan keisaria joko ase kädessä tai haavoittuneita hoitamaan. Jos joku haluaa lähteä jalkaisin, Heym kirjoittaa tälle akateemisen passin.
Monet tarttuvat tähän tilaisuuteen ja saavat passinsa. Eric Gustaf ja Ottelin jäävät: ”Olemme päättäneet jakaa kohtalomme hyvän rehtorimme kanssa.”
Seuraavana päivänä, 13. syyskuuta, koko kaupunki näyttää odottavan hävitystään.
”Kaikki puodit, kaikki kahvituvat ovat kiinni. Muulloin niin väkirikkaalla Gostinyi dvorilla ei näy ristinsielua. […] Armeija perääntyy epäjärjestyksessä Moskovan läpi. Uupuneet, nälkäiset ja janoiset sotilaat, jotka löytävät kaikki krouvit ja leipomot suljettuina, lyövät ikkunat ja ovet rikki, menevät ja ryöstävät kaiken, mitä irti saavat. Kaduilla ei ole enää turvassa.”
Iltapäivällä saapuu jälleen uusi viesti: yliopisto on saanutkin 15 hevosta. Kymmenen voidaan antaa niiden 30 kandidaatin, opiskelijan ja kymnasistin käyttöön, jotka ovat vielä kaupungissa. Mukaan saa ottaa vain kallisarvoisimmat kirjat ja tarpeellisimmat vaatteet. Viiden aikaan Eric Gustaf istuu telegassa, nelipyöräisissä vaunuissa, Siperiaan johtavalla maantiellä. Hän muistaa, kuinka hän neljä vuotta aiemmin oli samalla tavalla mukana Ruotsin armeijan vetäytyessä Oravaisista.
”Hämärtää, tulee pimeä – voimakas tulipunainen iltarusko lepää Moskovan yllä, sen tornit häviävät vähitellen näkyvistä. – Vielä Ivan Welikoin kupoli kohoaa Kremlissä – nyt sitä ei enää näy. – Vielä Andronikovin luostarin korkea kellotorni näkyy mustana obeliskina länsitaivaan punerrusta vasten – nyt sekin katoaa. Moskova, ota vastaan viimeinen tervehdykseni!”
Jatkuu Katternö-lehden seuraavassa numerossa.
