Luonnontieteille elämänsä omistaneella Gösta Petterssonilla on vankat tieteelliset meriitit. Hän on eläkkeellä työstään ja virallisista tutkimushankkeista eikä hänen tarvitse kumartaa etujärjestöille tai politiikalle. Hänen ei siis tarvitse vilkuilla sitä, mikä olisi uran kannalta otollisinta.
Pettersson julkaisi hiljattain kirjan nimeltä Falskt alarm: Klimatfrågan ur vetenskaplig aspekt (vapaa suom. Väärä hälytys: Ilmastokysymys tieteellisestä näkökulmasta).
”Reagoin joihinkin ilmastokeskustelun väitteisiin, jotka eivät kerta kaikkiaan pidä paikkaansa biokemian ja fotosynteesin – oman erikoisalani – perusfaktojen kanssa. Ilmastomalleissa esimerkiksi väitetään ilmakehään vapautuvan hiilidioksidipitoisuuden puolittuvan vasta sadan vuoden kuluttua, vaikka kaikki tutkimukset (niitä on yli 40) ovat osoittaneet puoliintumisajaksi n. 10 vuotta.”
”Tätä valheellista väittämää käytettiin pelottelupropagandassa, ja se ärsytti minua”, Pettersson kertoo.
Pettersson kirjoitti kirjaansa viisi vuotta. Työn valmistumiselle ei ollut aikarajaa, sillä Pettersson halusi paneutua monimutkaisiin kysymyksiin syvällisesti. Hän päätyi yksinkertaiseen johtopäätökseen: ihmisen vaikutuksesta ilmastoon ei ole mitään syytä huolestua.
Gösta Pettersson syntyi Ruotsin Varbergissa. Hän väitteli tohtoriksi biokemiasta ja toimi Lundin yliopiston professorina 25 vuotta ennen eläköitymistään v. 2001. Hän on julkaissut n. 160 tieteellistä julkaisua ja vaikutti pitkään European Journal of Biochemistry -lehden toimittajana, toimi vastaväittäjänä kymmenisen kertaa ja ohjasi pariakymmentä tohtoriopiskelijaa.
Hän on ollut lämmin Suomen ystävä tutustuttuaan sodan jälkeen Uudenkaupungin kaupunginlääkäri Hiski Mikkoseen. Varberg ja Uusikaupunki olivat ystäväkaupunkeja, ja Mikkonen (joka tunnetaan myös kirjailijana) oli aktiivinen Pohjola-Nordenin jäsen.
”Vietin 11-vuotiaana viikon Hiskin kotona Uudessakaupungissa ja neljä viikkoa hänen lapsuudenkodissaan Keiteleellä Hiskin järjestämän ystäväkaupunkien oppilasvaihdon ansiosta. Kokemus teki minuun syvän vaikutuksen. Kävin Keiteleellä viimeksi pari vuotta sitten, mutta en valitettavasti löytänyt Hiskin jälkeläisiä,” Pettersson kertoo.
Pettersson syventyi kirjassaan erityisesti nk. kahden asteen tavoitteeseen, johon vallitseva ilmastopolitiikka perustuu. Siis olettamukseen, jonka mukaan ihmisen aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt saavat aikaan ilmaston lämpenemisen, jolla on katastrofaaliset seuraukset, jos ilmasto lämpenee kaksi astetta yli esiteollisen tason.
Useat maat lupasivat Pariisin viime joulukuun ilmastokokouksessa – vaikkakin ilman konkreettisia sitoumuksia – pyrkiä siihen, ettei esiteollisen ajan lämpötilataso ylity yli kahdella asteella.
Mutta mihin esiteolliseen lämpötilatasoon siinä oikein viitataan, Pettersson kysyy. Sitä ei Pariisin ilmastosopimuksessa mainita.
Alla oleva kuvio esittelee maapallon lämpötilakehitystä kuluneen viiden miljoonan vuoden ajalta. Kuvio perustuu valtamerten pohjakerrosten kairausnäytteiden isotooppianalyyseihin. Käyrän tiedot on varmennettu 400 000 viime vuoden osalta Antarktiksen ja Grönlannin jääkairausnäytteiden avulla.
Kuten näkyy, globaali lämpötila on kuluneen viiden miljoonan esiteollisen vuoden aikana vaihdellut yli 10 astetta.
”Jos aikaperspektiivin ulottaa 50 miljoonaa vuotta taaksepäin, maapallolla ei vielä ollut napajäitä ja lämpötila oli n. 10 astetta nykyistä korkeampi. Esiteollisen ajan lämpötila on siis vaihdellut 10 astetta lämpimämmästä 10 astetta kylmempään nykyiseen verrattuna”, Pettersson selittää.
Historioitsijat ajoittavat teollistumisen läpimurron yleensä 1800-luvun puoliväliin. Globaali pintalämpötila on sen jälkeen jo noussut 1,1 astetta (HadCru4-sarjan mukaan). Näin ollen pelkällä 0,9 asteen lämpenemisellä olisi nyt katastrofaaliset seuraukset.
Gösta Petterssonin mielestä Al Gore on vastuussa kampanjoidensa luomasta ilmastoahdistuksesta.
”Gore maalaili monenlaisia kauhukuvia pyrkiessään Yhdysvaltojen presidentiksi. Kuolemaa kylvävät helleaallot ja pakkasjaksot, myrskyt ja hurrikaanit, rankkasateet ja niitä seuraavat tulvat ja maanvyörymät tai vaihtoehtoisesti kuivuus ja nälänhätä lisääntyisivät. Napajäätiköt sulaisivat ja korallisaaret ja rannikoiden suurkaupungit jäisivät veden alle. Kasvi- ja eläinlajeja kuolisi joukoittain sukupuuttoon ja trooppiset taudit leviäisivät.”
Pelottavia skenaarioita kaikki, mutta kuinka realistisia? Petterssonin mukaan mikään ei viittaa tällaiseen kehitykseen:
”Gore esimerkiksi ennusti merenpinnan nousevan kahdeksan metriä v. 2100 mennessä. Tämän povauksen mukaan merenpinnan pitäisi nyt olla metrin korkeammalla kuin v. 2000. Jokainen voi todeta, ettei se pidä paikkaansa.”
Petterssonin mukaan lämpötilan nousun seurauksia olisi järkevä arvioida tutkimalla, mitä seurauksia lämpötilan yhden asteen nousu vuoden 1850 jälkeen on aiheuttanut.
”Tiedämme siitä aika paljon. Esimerkiksi sen, ettei lämpötilan nousun ole voitu osoittaa johtaneen yhdenkään kasvi- tai eläinlajin sukupuuttoon – ei edes napajäätiköillä tai vuoristoissa, vaikka pelonlietsojat pitävät näiden alueiden lajeja erityisen uhanalaisina. Kasvit ja eläimet ovat päinvastoin hyötyneet lämmöstä ja ilmakehän hiilidioksidin lisääntymisestä.”
”Tiedämme myös, ettei vuoden 1850 jälkeinen globaali lämpeneminen ole johtanut trooppisten tautien merkittävään leviämiseen tropiikin ulkopuolelle. Infektiotautien leviäminen on päinvastoin voimakkaasti supistunut lääketieteellisten innovaatioiden ja teollistumisen tuoman lisääntyneen hyvinvoinnin ansiosta.”
”Lisäksi tiedämme, ettei äärisääilmiöiden esiintymistiheydessä tai voimakkuudessa ole maailmanlaajuisesti tapahtunut tilastollisesti merkittävää muutosta, minkä IPCC on myöntänyt kaikissa pääraporteissaan ja todennut erityisraportissaan. Sen sijaan äärisääilmiöiden aiheuttama kuolleisuus on dramaattisesti vähentynyt (nykyään n. 50 kertaa matalampi kuin v. 1920)”, Pettersson kertoo.
Hänen johtopäätöksensä on tämä:
”Nämä uhat ovat varteenotettavia ainoastaan niille, jotka ovat pelotelleet itsensä järjiltään tai yrittävät pelotella valitsijoitaan äänten kalastelemiseksi. Pitäisi olla paljon tärkeämpää suunnata poliittiset toimenpiteet maailmassa vallitsevan tosiasiallisen kurjuuden torjumiseen.”
”Miksi meidän pitäisi ajatella, että lämpötila oli pikkujääkaudella ihanteellinen? Mitä vikaa oli holoseenikauden lämpömaksimissa n. 6000 vuotta sitten, jolloin Saharan nykyisillä aavikoilla kukoisti elämä ja Siperian ikirouta-alueet olivat sulia?” Pettersson kysyy.
