Sarah oli aina halunnut lapsen. Välillä hän kuitenkin mietti, jaksaisiko hän kaikkea äitiyteen liittyvää hulinaa. Roolimallina hänellä oli oma äitinsä, joka oli lähes yksin kasvattanut lapsensa.
– Isä oli fyysisesti paikalla, mutta siihen se suurimmaksi osaksi jäi.
Sarah ei halunnut kokea samaa kuin äitinsä. Mieluummin hän eläisi lapsettoman elämän kuin kärsisi epätasa-arvoisesta vanhemmuudesta.
Ystävät ja tuttavat saivat perheenlisäystä. Sarahkin olisi jo miehensä kanssa halunnut lapsen, mutta heidän mielestään oli parempi odottaa. Opettajaksi opiskeleva mies halusi myös saada ensin opintonsa valmiiksi ja hankkia työpaikan. He asuivat Turussa, jossa Sarah oli opiskellut teologiaa Åbo Akademissa ja työskennellyt samanaikaisesti pastorina metodistikirkolla. Hän rakasti työtään.
Kaikki muuttui vuonna 2012, kun Sarahin mies sai vakituisen opettajanviran Kokkolasta, heidän yhteisestä kotikaupungistaan.
Kotikunnassa tuntui siltä, kuin koko maailma olisi yhtäkkiä luhistunut. Tutut ympyrät ja ystävät jäivät Turkuun, Sarahin oli vaikea saada uutta työpaikkaa, ja uuteen tilanteeseen sopeutuminen oli hankalaa.
Apua, mitä tämä on?
Muutama kuukausi muuton jälkeen Sarah huomasi olevansa raskaana. Mahtavaa! Sarah tunsi olevansa valmis vanhemmuuteen.
– Meillä oli aikaa ja talossa tilaa. Lapsi oli todella tervetullut, ja raskauskin sujui erittäin hyvin.
Vauva syntyi keisarinleikkauksella. Ensimmäisenä yönä vauva vain itki. Samoin toisena. Ja kolmantena…
– Muistan ihmetelleeni, miksei kukaan ollut valmistellut minua tähän? Eihän tämän tällaista pitänyt olla!
Kotona pariskunta pääsi kuitenkin hyvin rutiineihin kiinni. Maitoa riitti ja leikkaushaava parani. Iloinen Theo-poika kasvoi ja voi hyvin. Sarah kertoo, että hänen miehensä osallistui alusta asti hienosti vauvan hoitoon.
– Jos satuin olemaan esimerkiksi kuntosalilla enkä voinut imettää, mieheni antoi Theolle maitoa tuttipullosta. Oli täysin luonnollista, että jäin kotiin äitiys- ja hoitovapaalle, sillä minulla ei ollut kokopäivätyötä.
Pian he muuttivat vastaostettuun taloonsa, ja kaiken olisi pitänyt olla hyvin.
Voimien ehtyminen
Kun Theo oli puhaltanut ensimmäisen kynttilänsä syntymäpäiväkakustaan, Sarah huomasi, että hänen oma valonsa oli vuoden aikana hiipunut. Hän eristäytyi muusta maailmasta eikä jaksanut käydä missään tai tehdä mitään. Pohjaton epätoivo oli vallannut ennen niin pirteän Sarahin.
– Oliko äitiys tosiaan näin rankkaa? Ja henkisesti niin tyhjää? Koko ajan oli kiire, ja täydessä valmiustilassa oli oltava 24/7 riippumatta siitä, jaksoiko vai ei. En päässyt edes suihkuun yksin, vauva oli tuotava sinnekin mukaan.
Sarah mietti, olisiko hän oikeasti halunnut äidiksi, jos olisi etukäteen tiennyt, kuinka rankkaa se on. Nämä ajatukset johtivat hirvittäviin itsesyytöksiin ja häpeään.
– Oli todella kamalaa, kun ei voinut tuntea euforista iloa lapsesta. Koin epäonnistuneeni.
Sarah yritti järkeillä tunteitaan väsymyksellään ja yksinäisyydellään. Eikä hormonaalisia seikkojakaan voinut ohittaa. Hän ajatteli, että tällaiset ongelmat olivat varmaankin täysin tavallisia suuren elämänmuutoksen jälkeen.
Jos minua ei vain olisi
Sarah oli päättänyt jäädä lapsensa kanssa kotiin kahdeksi ensimmäiseksi vuodeksi. Ne olivat pitkiä vuosia. Hän ajatteli lapsen parasta, mutta tunsi silti olonsa yksinäiseksi.
Tuttavapiirissä oli samassa tilanteessa olevia kavereita ja äitejä, mutta Sarah ei uskaltanut tai jaksanut avautua heille.
– Kaikki vaikuttivat niin onnellisilta ja tyytyväisiltä.
Sarah hukkasi itsensä, ja sillä oli onnettomia seurauksia. Hän taisteli synkkien ajatusten kanssa, ehkä hän vain lakkaisi olemasta?
– Olisiko sillä loppujen lopuksi ollut suurta merkitystä? En pitänyt elämästäni, en halunnut enää olla siinä mukana. Rakastin lastani, mutta vihasin äitinä oloa, Sarah huokaa muistellessaan vaikeita aikojaan.
– Minusta tuli hirviö. Olin ilkeä sekä miestäni että Theoa kohtaan ollessani väsynyt ja turhautunut.
Sarah kuitenkin huomauttaa, että hänellä on sisäinen omantunnon kompassi ja vahva oikeudentunto.
– Jos muut eivät noudata samoja periaatteita, minua suututtaa, ja se ei välttämättä ole hyvä reaktio. Olen nyt oppinut, että asiat ovat monimutkaisia. Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.
Ei huono äiti
Kaikeksi onneksi Sarah ymmärsi itse, ettei kaikki ollut hyvin.
– Eihän elämän kuulu olla ilotonta, kun kaikki on hyvin. Se ei vaan ole normaalia.
Sarah ryhtyi googlettamaan aiheesta englanninkielisiä sivustoja ja löysi runsaasti kanssasisaria, jotka jakoivat samat tunteet ja kokemukset.
– Aloin työstää häpeän tunteita. En suostunut olemaan huono äiti, vaikka en pitänytkään äitiydestä.
Sarah tarttui ongelmaan, paranemisprosessi oli alkanut.
Identiteettikriisin kautta papiksi
Sarah syntyi Ruotsissa ja eli ensimmäiset puolitoista vuottaan Sundsvallissa. Perhe ei ollut uskonnollinen. He muuttivat takaisin Kokkolaan ennen Sarahin kaksivuotissyntymäpäivää. Hänen isoisänsä oli pelimanni, joka vei tyttöä seurakunnan laulu- ja musiikkitilaisuuksiin jo pienestä pitäen.
– Rakastan laulamista. Se on aina ollut rakas harrastus, josta olen välillä saanut tulojakin, sanoo Sarah, joka ihailee muun muassa Carola Häggkvistia.
Nuoruus oli aktiivista aikaa. Sarah oli mukana monessa: isosena evankelisluterilaisen kirkon piirissä, ylioppilaskunnan aktiivina sekä aineyhdistyksen puheenjohtajana. Murrosikä oli kuitenkin myrskyisä. Yhtenä päivänä Sarah koki eräänlaisen heräämisen pyöräillessään koulusta kotiin. Ajatukset pyörivät päässä ja kaikki otti voimille.
– Sitten muistin, että minulla oli kotona Uusi testamentti.
Sarah ryhtyi heti lukemaan.
– Kivi vierähti sydämeltäni. Tunsin, etten ollut enää yksin ja ettei kaikkea tarvinnut selittää. Jumala kutsui minua.
Tätä seurasi kuitenkin uusi identiteettikriisi. Sarah pohti perusteellisesti, mitä seurauksia uskoontulolla olisi. Hän taistelikin sitä vastaan muutaman vuoden, ja sisäinen taistelu piti pintansa vielä teologianopintojen ajan. Sarah ei voinut villeimmissä unissaankaan kuvitella, että hänestä tulisi joskus pappi.
– En tuntenut silloin minkäänlaista kutsumusta edes uskonnonopettajaksi.
Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla eli vahvana vanhakantainen miespappeuden perinne.
– Ei kaikkia perinteitä ja oppimaansa pysty niin vain unohtamaan, Sarah muistelee.
Luonnonvoima puskee läpi
Sarah sai jälleen apua kirjasta, mutta tällä kertaa Raamatun sijasta se oli Loren Cunnighamin ja David Hamiltonin Why Not Women.
– Kirja tulkitsi Raamattua vähemmän kirjaimellisesti ja kirjan tulkinnan mukaan myös nainen voi olla seurakunnan johtaja. Koin, että minullakin oli jotain annettavaa.
Ja niin Sarah tunsi vihdoin saaneensa kutsumuksen pappeuteen. Tunne oli niin vahva, ettei hän pystynyt kieltämään sitä.
Sarah vihittiin Turun ruotsinkielisen metodistiseurakunnan paikallispastoriksi vuonna 2010 ja Pietarsaaren metodistikirkon pastoriksi vuonna 2012. Hänet valittiin kirkon vanhimmistoon opintojen päätyttyä kesäkuussa 2015. Yhdestä asiasta Sarah on tarkka.
– En halua leimautua naispapiksi. En halua, että ihmiset lokeroivat minut, sillä se tappaa luovuuden.
Sarah on niin voimakastahtoinen eikä häntä voi pidätellä tai ohjailla miten vain.
– Minussa oleva luonnonvoima pyrkisi kuitenkin esiin.
Sarah haluaa kuitenkin huomauttaa, ettei hän ole koskaan kohdannut vastustusta metodistikirkon naispappina.
– Metodistikirkolla on pitkät perinteet naispapeista.
Tabujen rikkoja
Sarah kuvailee itseään rehelliseksi ja suorapuheiseksi ihmiseksi, joka uskaltaa nostaa esiin kipeitäkin asioita.
– Jos jokin asia jäytää, siitä on paras puhua avoimesti. Se kannattaa aina. Kukaan ei hyödy vaikenemisesta.
Sarah kertoo myös olevansa tabujen rikkoja.
– Mutta tabujen rikkomiselle tulee aina olla selkeä syy. Myös ajoitus on tärkeä ja siinä vaaditaan pelisilmää. Ei voi tehdä aivan mitä vaan. Joskus syntyy kuitenkin tilanteita, joissa täytyy toimia päättäväisesti ja näyttää kaapin paikka, Sarah toteaa nauraen.
Sarah on kriisiensä kautta kasvanut kiltistä tytöstä määrätietoiseksi kyseenalaistajaksi.
– Myös kirkossa on useita narsisteja. Jos heitä ei palvo, voi siitä joutua kärsimään. Tuntuu, ettei kirkolla välttämättä ole aina taitoa riitojen ratkaisemiseen.
Ajoittain Sarah on ollut vihainen myös Jumalalle. Vihainen siitä, ettei kukaan huomannut hänen sairastumistaan ja auttanut häntä. Hän tunsi myös katkeruutta siitä, että juuri hän sairastui.
– Nyt jumalakuvani on täysin erilainen. Olen ymmärtänyt, ettei Jumala ole mikään kiltti ukko, joka antaa meille vain kaikkea miellyttävää ja kivaa. Ennemminkin asia on niin, että minä voin yhdessä Jumalan kanssa muokata elämääni ja samalla pastorina muidenkin ihmisten elämiä.
Matka takaisin minuuteen
Palaamme takaisin siihen hetkeen, jolloin Sarahin toipuminen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta alkoi. Voice of Finland -laulukilpailun tuottaja oli kysynyt eräältä Sarahin tutulta häissä, tuntisiko hän jonkun, joka olisi riittävän hyvä osallistumaan kilpailuun. Tuttava oli heti suositellut Sarahia.
– Tuottaja soitti minulle ja kysyi, lähtisinkö kilpailuun mukaan. En ollut aluksi yhtään kiinnostunut.
Sarah päätti kuitenkin suostua kilpailuun saatuaan tuottajalta toisen puhelun.
– Minusta tuntui, että Voice oli tarkoitettu minulle, kuin uusi aloitus. Pääsisin laulamaan ja toivon mukaan löytäisin itseni taas.
Ja niinhän siinä kävi.
– Voice oli aivan kuin uusi sydämentahdistin tai sähköshokki.
Laulaminen ja ohjelmaan osallistuminen kuuden kuukauden ajan muistuttivat Sarahia siitä, kuka hän oikeasti oli.
– Se oli kuin matka takaisin lapsuuteeni, jolloin lauloin peilin edessä hyppynarun kädensijaan, hän nauraa.
Sarah teki vaikutuksen tv-katsojiin mahtipontisella Heart-yhtyeen Alone-kappaleella sekä Tina Turnerin We Don’t Need Another Hero -laululla.
– Karismaattinen Tina Turner on yksi idoleistani. Toinen hyvä laulaja ja näyttelijä on Bette Midler, mutta lauluteknisesti Celine Dion on ykkönen.
Sarah on laulanut pienestä pitänen sekä häissä että hautajaisissa. Lukiossa hän osallistui Alf Myllärin rokkikouluun. Klassisen laulun oppituntejakin on takana parisen vuotta.
– Tärkeimmät laulutekniset taitoni olen kuitenkin oppinut vastikään Mrs Bighill Singers -gospelkuorossa, Sarah kertoo.
Hän kiittää siitä Heidi Storbackaa, kuoron pietarsaarelaista perustajaa ja laulunopettajaa.
Vaikka Voice loppui aikaisemmin kuin Sarah olisi toivonut, se ei haittaa.
– En osallistunut ohjelmaan voittaakseni. Halusin nähdä, miten siipeni kantavat.
Sarah sai ohjelman aikana tarpeeksi välimatkaa arkeen. Hän sai myös apuvälineitä ja erilaisen näkökulman elämäntilanteensa tarkasteluun.
Hän löysi myös itsensä artistina ja tunsi iloa päästessään seuraamaan omaa sisäistä ääntään.
Herkkä ja avoin
Uuden sisäisen voimansa avulla Sarah uskalsi vihdoin kertoa synkistä ajatuksistaan neuvolassa. Hän kertoi suoraan epäilynsä ”diagnoosistaan”. Neuvolantäti otti kuulemansa tosissaan ja pyysi häntä kertomaan lisää. Muutaman viikon päästä Sarah sai ajan perheneuvontaan.
– Olen perheneuvojalle ikuisesti kiitollinen, Sarah toteaa.
Hän kävi perheneuvonnassa joka toinen viikko viime vuoden keväästä alkukesään asti purkamassa sisintään. Pelkkä puhuminen riitti, eikä hän tarvinnut lääkitystä. Vihdoin koitti aika, jolloin hän ei enää vihannut äitiyttä vaan alkoi rakastaa Theon äitinä olemista.
– Totta kai meilläkin, kuten kaikilla, on välillä myös raskasta, mutta nyt nautin perheeni kanssa olemisesta. Ennen äitiys oli pakkopullaa, nyt olen läsnä.
Ilon ja värien täyttämä elämä
– Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, mutta minusta myös äiti tarvitsee samaa. Kyläläiset voivat saada äidin tuntemaan, ettei hän ole yksin, Sarah kertoo.
Hänen mielestään tehokas terveydenhuolto ei voi ikinä korvata sitä tukea, jota äiti tarvitsee arjessa. Esimerkiksi naapuria, joka ottaa lapsen syliin, jotta äiti pääsee yksin suihkuun. Tai henkilöä, joka tuo vastaleivottua leipää. Tai jotakuta, joka menee lapsen kanssa ulos, jotta äiti saa nukkua hetken rauhassa. Tai ystävää, joka auttaa ruoanlaitossa tai siivoamisessa.
– Häpeä tulee siitä ”perinteestä”, jonka mukaan meidän äitien on selvittävä kaikesta itse. Kurjasta tilanteesta ei uskalla kertoa kenellekään häpeän tunteen takia.
– Vieläkin väitän, että äitiys on todella rankkaa. Lapsi on koko ajan läsnä ja vaatii huomiota. Jatkuvasti joutuu laskemaan, kuinka paljon jaksaa, Sarah kertoo.
Eräs asia saa Sarahin niskakarvat pystyyn.
– Olen kuullut monilta äideiltä, että neuvolassa on sanottu masennuksen menevän ohi itsestään. Se on täyttä puppua, Sarah lataa.
Kamelin selän katkeaminen voi olla hyvin pienestä kiinni. Sarah ja hänen miehensä saivat apua myös vanhemmiltaan ja appivanhemmiltaan, ja siitä molemmat ovat erittäin kiitollinen. Nyt kaikki on hyvin.
– Olen löytänyt uudelleen ilon elämääni ja aion nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista. Nyt tiedän, että olen riittävän hyvä äiti.
Sarah uskaltaa myös vihdoin haaveilla uusista perheenjäsenistä.
