Ylivieskan teatteriyhdistyksen (YTY) näyttämöllä Elämystalo Artterissa on juuri alkanut ”Minustako filmitähti” -esitys. Ovi avautuu. Mari Suihkosen roolihahmo, Annikki Ikonen, hipsii kulisseista näyttämölle.
Hän on pukeutunut tyköistuvaan kukkamekkoon, vihreään pikkutakkiin ja viininpunaiseen hattuun. Kuin turvaa hakien Mari, tai siis Annikki, pitää kiinni valkoisesta käsilaukustaan. Hän sulautuu herttaisin elkein ujoon roolihahmoonsa, siivoojaan, joka erinäisten juonenkäänteiden jälkeen päätyy elokuvan filmitähdeksi.
Rooli pitää sisällään myös laulamista. Kyseessä on 16 esityksestä kolmanneksi viimeinen. Sali on lähes täynnä. Koomista esitystä säestää saumattomasti esiintyvä kuusihenkinen Filmihaukat-yhtye. Kotiyleisö selvästi nauttii näkemästään.
Tie tähän pisteeseen on kuitenkin ollut Marille haastava. Kaikki ihmiset jännittävät esiintymistä enemmän tai vähemmän, mutta Mari on omien sanojensa mukaan poikkeus. Hänen kohdallaan puhutaan lähes infernaalisesta esiintymiskammosta. Sellaisesta, mikä lamaannuttaa ja oksettaa.
”Olen järkyttävässä esiintymispelossani pelännyt itseni ilmaisemista – sitä mitä olen. Se jatkuu tietyllä tapaa edelleen. Opettelen vieläkin olemaan oma itseni.”
Mari muistaa, kuinka hän istui pianon ääreen konserttisalissa. Sillä hetkellä hän unohti täysin kaiken oppimansa yleisön odottaessa hiirenhiljaa ensimmäistä nuottia.
”Aivan kuin en olisi koskaan edes nähnyt koskettimia.”
Vielä viisi vuotta sitten ajatus esiintymisestä tuntui Marista mahdottomalta. Mutta siitä hiukan myöhemmin lisää.
Mari on aina tuntenut olevansa hieman erilainen kuin muut ja kokenut vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta. ”Teen asiat omalla tavallani. Se saattaa joskus näyttää omituiselta, mutta minulle se on toiminut.”
”Olen kokenut, että olen sisimmältäni erilainen kuin muut. En oikein osaa selittää, miksi. Jo päiväkodissa oli ’cooleja’ tyyppejä, joiden seuraan minulla ei mielestäni ollut mitään asiaa.”
”Ehkä tämä ulkopuolisuuden tunne sai minut ajattelemaan, ettei minusta pidetty siksi, että minä olin minä. Enkä kenties riittävän hyvä?”
Mari on epäonnistumisen pelon takia jättänyt tekemättä valtavan paljon asioita, joita hän olisi itse asiassa halunnut tehdä. Kuten esiintyä.
”Minulla oli valtava tarve olla oma itseni, mutta koin, että minun täytyi piilotella sitä, kuka olin.”
Kerrassaan hankala yhtälö.
Mari kertoo tarvitsevansa valtavasti yksinoloa ja hiljaisuutta.
”Olen eri tavoin yliherkkä. Joskus kaikki äänet ovat minulle liikaa. Ihmismassat ja sosiaalinen media eivät ole minulle. Tuntuu ihan pöljältä laittaa kuviaan Instagramiin. Siksi en myöskään seuraa siellä kovin aktiivisesti ketään.”
Vilkkaan mielikuvituksensa ansiosta Marilla ei ole koskaan ollut tylsää.
”Kun pienenä uppouduin omaan kuplaani, veljeni tapasi sanoa, että taas se Mari on omalla planeetallaan.”
Lapsena Marilla oli paljon mielikuvituskavereita: tonttuja, noitia, keijuja ja menninkäisiä.
”Juttelen niille edelleen. Elämä on paljon hauskempaa, jos uskoo, että ympärillä on tonttuja, keijuja ja maahisia. Sillä tiedolla, että ne ovat vain minun päässäni, ei ole merkitystä”, Mari nauraa.
Mari uskoo myös vahvasti suurempaan voimaan, ohjaukseen ja intuitioon.
”Sitä on meissä kaikissa, täytyy vain osata kuunnella. Aina se ei ole helppoa, mutta ehdottomasti tärkeää.”
Marin luovuus näkyi jo varhain. Tyttö ompeli itselleen vanhoista verhoista ja lakanoista persoonallisia vaatteita. Ilman kaavoja, tietysti.
”Purin vanhoja vaatteita ja ompelin ne uudelleen minulle sopiviksi tai tuunasin niitä muuten vain. Purin koruja palasiksi ja väsäsin paloista paljon kauniimpia koruja.”
Mummon kanssa Mari sulatti kynttilöiden steariinista muovailuvahaa ja liotti kuivuneita tusseja, joilla sitten värjäsi kangaspaloja.
Mari rakastaa käsillään luomista. Ideat maalaamiseen, veistämiseen ja askartelemiseen pyörivät alituiseen mielessä. ”Taidetta on kaikkialla. Jopa auton rekisterikilvessä.”
Pikkutyttönä Mari haaveili omasta pienestä taideliikkeestä ja -galleriasta.
Myös musiikki on aina kuulunut kuvioihin. Päiväkodissa tapahtui pieni ihme.
”Menin musiikkihetken jälkeen pianolle ja soittelin korvakuulolta aiemmin laulettuja lauluja. Niinpä tarhantädit ehdottivat vanhemmilleni, että voisin aloittaa pianotunnit.”
Niin Mari tekikin kuusivuotiaana. Kouluiässä hän pääsi musiikkiopistoon.
Mutta valmiiksi sävelletty polku ei ollut tämän tytön juttu.
”En ole koskaan ollut hyvä sääntöjen tai teorioiden oppimisessa. Musiikinteoria oli minulle täyttä hepreaa. En ymmärtänyt, miksi sitä piti opiskella, kun musiikkia voi vain soittaa.”
Kun musiikkiopiston rehtori ei huolinut Maria jatko-opintoihin, Marin motivaatio soittamiseen hiipui. Mari uskoo rehtorin päätöksen johtuneen hänen vähäisestä kiinnostuksestaan teoriatunteja kohtaan.
”Tuossa vaiheessa en enää uskaltanut kokeilla korvakuulolta soittamista tai improvisointia. Kävin kuitenkin musiikkilukion, mutta sen jälkeen musiikki jäi elämästäni pois pitkäksi aikaa.”
Kaksi viikkoa ennen 17-vuotissyntymäpäiväänsä Mari karisti Suomen pölyt jaloistaan ja lähti vaihto-oppilaaksi Australiaan.
Hän asui Rotareiden ohjelman mukaisesti kolmessa eri isäntäperheessä, neljä kuukautta kussakin.
Vuosi oli opettavainen ja sisälsi kaikenlaista uutta. Täytyi tutustua ja luottaa uusiin ihmisiin, mukautua, olla avoin ja joustava.
”Jouduin ensimmäisenä koulupäivänä korokkeelle 200 oppilaan eteen kertomaan englanniksi itsestäni. Se oli aivan kamala paikka, mutta niin vain selvisin.”
Ensimmäinen isäntäperhe oli pappisperhe, jossa oli kova kuri. Perheen omat tyttäret eivät esimerkiksi saaneet meikata. Myös koulun säännöt olivat tiukemmat.
”Koulupuvun piti olla juuri oikein, paidan helman piti olla housujen tai hameen sisällä. Täytyi myös olla tietynlaiset sukat. Kaikkeen poikkeavaan tarvittiin lupalappu sekä kotoa että koululta.”
Toinen perhe asui maalla. Yksinhuoltajaäidin perheeseen kuului kolme teini-ikäistä lasta. Perheellä oli lampaita, possu ja pari koiraa. Pihaa koristivat hedelmä- ja pähkinäpuut.
”Ihmettelin pellolla kävellessäni jatkuvaa hassua sirisevää ääntä. Minulle kerrottiin, että kyseessä oli rattlesnakes. Vasta kotona Ylivieskassa tuli katsottua sanakirjasta, että ne olivat kalkkarokäärmeitä! Ja niitä oli paljon. Ihan kuin heinäsirkkoja kotona Suomessa.”
Mari muistelee ratsastusretkeä perheen kanssa Blue Mountains-vuoristossa. Neljän päivän retkellä ruoka valmistettiin nuotiolla ja yöt nukuttiin teltassa hevosten käyskennellessä vieressä.
”Ihan oikeaa cowgirl-meininkiä siis.”
Mari nousi hevosen selkään, vaikkei ollut koskaan ratsastanut. Siitähän ratsu sai jonkin ajan kuluttua tarpeekseen ja lähti laukkaamaan villinä oman päänsä mukaan.
”Silloin pelotti. Yritin vain pitää kiinni hevosen harjasta, että pysyisin selässä. Onneksi yksi ohjaajista sai pollen pysähtymään ennen kuin tapahtui pahempaa.”
Retkestä jäi muuten mahtavat muistot kirkkaine tähtitaivaineen ja auringonlaskuineen.
Kolmas perhe, jossa Mari asui, oli eläkeläispariskunta. ”Heillä viihdyin ehkä parhaiten. He olivat niin rentoja.”
Suomeen palatessaan Mari oli saanut itseluottamusta, kärsivällisyyttä ja 20 kiloa lisää elopainoa.
”Oli kulttuurishokki, ettei Suomessa tervehditty vastaantulijoita kadulla. Eikä katsottu silmiin, saatikka hymyilty.”
Tänäkin päivänä Mari huomaa ajattelevansa usein englanniksi, vaikka Australian reissusta on jo kauan.
Palataan ajassa vielä vähän taaksepäin. Kun Mari oli ala-asteen kolmannella luokalla, kouluun tuli uusi poika.
”Muistan sen tunteen vieläkin. Kun näin 9-vuotiaana kyseisen pojan, niin tiesin, että hän on jollain lailla minun puolikkaani. Maailma sumeni ympäriltäni. Rakastuin.”
Tuosta pojasta, Veikko Suihkosesta, tuli Marin aviomies ja hänen lastensa isä.
”Jatkoimme ala-asteelta molemmat musiikkiluokalle. Yläasteen jälkeen lähdin Kaustiselle musiikkilukioon, emmekä olleet missään tekemisissä.”
Kunnes he sattuman kautta päätyivät viettämään iltaa samaan kaveriporukkaan. Siitä alkoi seurustelu. Tuolloin he olivat 19-vuotiaita. Nyt pariskunta on ollut yhdessä 21 vuotta. Heillä on kaksi teini-ikäistä lasta, Amanda, 15, ja Helmi, 13.
”Mieheni soitti lapsena baritonitorvea musiikkiopistossa, teinivuosina hän aloitti bassonsoiton. Nykyään olemme molemmat 13-henkisessä Kyyrölä Big Bandissa: hän basistina ja minä yksi laulajista.”
Mari on ammatiltaan hieroja ja luontaishoitaja. Hän piti työstään kovasti, vaikka se kävi aikaa myöten fyysisesti raskaaksi. Etenkin lasten syntymien jälkeen.
”Kun lapset olivat pieniä, unohdin monella tavalla itseni. Olin äiti ja huolehdin kodista. Omat vanhempani ovat aina auttaneet ja olleet tukena kaikessa, samoin anoppini. Mutta en kuitenkaan osannut pyytää apua silloin kun sitä olisin tarvinnut. Luulin, että kaikesta piti selviytyä itse.”
Työssäänkin Mari hoiti muita ihmisiä. Uupumushan siitä seurasi.
”Muistan jossain vaiheessa ajatelleeni, etten jaksa hoitaa enää ketään. En kuitenkaan nähnyt minkäänlaista ulospääsyä. Olen tunnollinen ja haluan tehdä asiat hyvin.”
Samaan aikaan Mari opiskeli joogaohjaajaksi. Parisuhteessakaan ei ollut hurraamista.
”Olimme molemmat väsyksissä, hukkasimme itsemme ja toisemme. Värit ja ilo katosivat elämästä.”
Sitten Marin kroppa petti. Kaula-, rinta- ja lannerangasta löytyi kaksi pullistumaa ja kaksi tyrää.
”Eräänä aamuna en pystynyt nostamaan kättäni. Se oli aivan järkyttävän kipeä. Peruin päivän asiakkaat kuvitellen, että pystyisin seuraavana päivänä taas antamaan hoitoja.”
Kamelin selkä oli katkennut. Vaikka Mari olisi halunnut tehdä töitä, se ei yksinkertaisesti onnistunut.
”Ensimmäisellä lääkärikäynnillä Oulussa – ennen edellämainittuja diagnooseja – lääkäri totesi, että tuolle masennuksellekin täytyy tehdä jotain. Tyrmistyin. Eihän minulla ollut mitään masennusta!”
Mutta kun Mari makasi unettomana sängyssään ja tunsi paniikin iskevän, hän tajusi, ettei kaikki ollut hyvin.
Marilla diagnosoitiin keskivaikea masennus. Se oli melkoinen isku.
”Uskoin, ettei minulla ollut lupaa hajota. Olin kuvitellut, että kun perhe oli perustettu ja viihdyin sekä kotona että töissä, niin siinä olisi valmis ja tasaisen mukava kelkkamäki hautaan asti.”
Toisin kävi.
”Ja hyvä niin! Lääkärin tarkkanäköisyys oli yksi pelastavista tekijöistä.”
Mari jäi vuodeksi sairaslomalle.
”Aika kului synkissä vesissä, päivä kerrallaan. Sairaslomalla ollessani en näyttänyt edes läheisilleni, miten pohjalla todella olin.”
Mari itki itkut yksin ja yritti näyttää reipasta naamaa muille. ”Jälkikäteen ajatellen en antanut silloinkaan itseni levätä kunnolla.”
Mari kävi vuoden ajan depressiohoitajalla ja sai shiatsu-hoitoja, muttei kuitenkaan osannut hakeutua terapiaan.
Sitten lääkäri kirjoitti vielä toisen kokonaisen vuoden sairaslomaa.
”Vakuutusyhtiö oli kuitenkin sitä mieltä, että ei muuta kuin töihin vain. Menin paniikkiin ja päätin, että jotain työtä täytyy keksiä.”
Entinen työ ei ollut mahdollista, koska käsi ja selkä eivät enää kestäneet raskasta hierojan työtä.
Eräs ystävä kysyi Maria mukaan jooga-alan yrittäjäksi.
”Lähdin mukaan, mutta pää kesti vain pari kuukautta. Sitten oli pakko myöntää, etten ollut työkunnossa. Enkä varsinkaan siinä kunnossa, että olisin voinut toimia yrittäjänä.”
”Koin oloni täysin hyödyttömäksi.”
Mari sai paniikkikohtauksia eikä kyennyt nukkumaan.
”Oli aivan älyttömän kova paikka myöntää, että tässä sitä ollaan taas. Eikä asiaa auttanut, kun sain jotenkin mentyä lääkäriin hakemaan apua ja lääkäri tarjosi ainoastaan lääkkeitä.”
”Niitä olisi pitänyt ottaa kolmesti päivässä, jotta kykenisin töihin. Yksi aamulla, että pystyn lähtemään töihin. Yksi iltapäivällä, että jaksan työvuoron loppuun. Ja yksi illalla, että saan unta. Ja sama rumba seuraavana päivänä.”
Mari ei ottanut lääkkeitä, vaan löysi lopulta paranemisen avaimet – harjoitukset. ”Täytyi nostaa itsensä ylös. Se onnistui monin pienin askelin.”
Marin sisimmässä oli alkanut itää kaipuu teatteriin. Näyttämölle. Kun Veikko lähti uuden näytelmän tiimoilta ensimmäiseen palaveriin, kysyin kauhunsekaisin tuntein, voisinko tulla mukaan.
Mari sai näytelmästä pikkuroolin.
”Sanoin kollegoilleni, että minulla on rima niin korkealla, kun pelkään epäonnistuvani. Tähän oli helpottavaa saada kuulla, että: ’sittenhän se rima on helppo alittaa’. Tuo lause avasi minussa tulpan. Ulkopuolisuuden tunteeni hävisi sen siliän tien.”
Ensimmäisen näytelmän jälkeen Maria kysyttiin YTY-teatterin hallitukseen. Teatteriharrastuksesta alkoi melkoinen itseensä tutustuminen ja itseilmaisun oppiminen.
Nyt Mari on ollut mukana jo 12 tuotannossa.
”Olen löytänyt heimoni – toisen perheeni. Teatteri on ensimmäinen paikka, jossa tunnen olevani samalla viivalla muiden kanssa. Kuulun joukkoon, eikä minun tarvitse epäillä, hyväksytäänkö minut. Samoin on Kyyrölä Big Bandin kanssa.”
Miten Mari yrittäjäksi?
Marin ystävällä oli kampaamo Ylivieskan rautatieasemalla taidekehystämön naapurissa. Mari vieraili eräänä kauniina päivänä ystävänsä liikkeessä.
”Olin aikoinaan pohtinut kehystämön ostamista, kun se oli aiemmin myynnissä. Minua harmitti hirveästi jälkikäteen, etten tehnyt sitä. Ystäväni usutti, että mene juttelemaan omistajalle! Ja myynnissähän se vielä oli.”
Samaan aikaan Marille tarjottiin toimistotyötä.
”Se olisi ollut järkevämpi ja helpompi valinta kuin yrittäjyys. Mutta asiaa mietittyäni päätin, että jos ei nyt, niin milloin? Päätin siis kokeilla kehystys- ja taidealaa, josta minulla on miljoona ideaa.”
Mari osti kehystämön. Pikkutyttönä juurtunut haave toteutui.
”Entinen kehystäjä opetti minulle homman. Toukokuun 2021 alusta ryhdyin kehystämöyrittäjäksi. Taidegalleria Taide Tulikettu, kehystämö ja puoti saivat alkunsa.”
”Yrittäjänä on ollut rankkaa, tiukkaa ja ihanaa. Toteutan unelmaani pikkuhiljaa. Maalaan tauluja sekä valmistan unisieppareita ja koruja. Pidän myös workshoppeja ja eri taiteilijoiden taidenäyttelyitä.”
Mitä masennus ja uupumus opettivat Marille?
”Sen, että jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa, josta aurinko pilkahtaa. Syvissä vesissä saa kyllä olla, kunhan sieltä jaksaa sitten tulla pois. Iloa ja valoa ei ole koskaan liikaa. Sen takia haluan luoda niitä lisää.”
Marilla on nykyään ohjenuorana tehdä asioita, jotka pelottavat häntä.
”Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan kykyä ja halua toimia siitä huolimatta. Jännitän esiintymistä edelleen todella paljon, mutta jännitys ei enää ole lamaannuttavaa.”
”Nautin esiintymisestä, vaikkei kaikki aina mene omasta mielestä ihan nappiin. Se voi silti olla täysin hyväksyttävää – ihmisiä kun olemme.”
”Kun minulta kysyttiin, haluaisinko lausua monologin, vastasin harkitsevani sitä tosissani. Koska se pelottaa niin vietävästi.”
