Radiomaailmassa alkoi vallankumous klo 11.00 Suomen aikaa 8.3.1961: Radio Nord -merirosvoradio aloitti lähetyksensä Ruotsin aluevesirajojen ulkopuolelta Nynäshamnin korkeudelta. Jo ensimmäinen jingle iski nopeasti:
Med allt nytt i ton och ord, kommer här Radio Nord. Lyss – lyss – lyssna. För ert nöje är den gjord, därför hör på Radio Nord.
Evert Taube, suuri trubaduuri ja Ruotsin kansan rakastama esiintyjä, kirjoitti Radio Nordia varten sen ensimmäisen kappaleen, ”Radio Nord -valssin”. Taube esitti kappaleen itse suuren orkesterin säestämänä.
Jo ensimmäinen lähetystunti antoi osviittaa uuden radiokanavan profiilista: laaja kattaus rentoa viihdemusiikkia, nuorekkaita teemoja sekä lyhyitä, ytimekkäitä uutisia. Ja sitten kaikkein kielletyin: mainokset. Ensimmäinen mainostaja oli Westinghouse: ”Kyllä pitäisi olla tiskikone…”
Ruotsin Radiolle sattui Radio Nordin neitsytlähetyksenä molempien kanavien lähetystauko. Kun lähetykset myöhemmin päivällä jatkuivat, kuulijoille oli tarjolla agronomian lisensiaatin luento taloudellisesta lannoituksesta, kouluradio-ohjelma alkukantaisista kulttuureista ja ilmoitus esitteestä ”Syö hyvin – voi paremmin”. Ohjelmien välissä oli jopa musiikkinumeroita.
Radio Nordin suosio räjähti kuulijoiden joukossa, mutta Ruotsin sosiaalidemokraattinen hallitus oli raivoissaan. Merirosvoradio oli provokaatio, ja hallitus otti tavoitteekseen lopettaa sen hinnalla millä hyvänsä.
Radio Nord lähetti keskiaaltokaistalla, minkä takia se kuului Ruotsin lisäksi myös paikoitellen Suomessa. Kuuluvuus oli erinomaista Turunmaalla ja Ahvenanmaalla, mutta asemaa saattoi kuunnella myös suuressa osassa Pohjanmaata. Radio Nord sai joka viikko 10 000 kirjettä – neljäsosa Suomesta.
Kristiinankaupungissa kasvanut Stefan Klåvus kertoo, että hänen lapsuudenkodissaan oli radio päällä lähes ympäri vuorokauden, usein Radio Nordin taajuudella: 498,2 metriä ja 602 kilosykliä. Hän muistaa vieläkin monta jingleä.
Useat pohjalaisnuoret, joista monet loivat myöhemmin uraa muusikkoina, kertovat Radio Nordin merkityksestä Sven-Erik Klinkmannin kirjassa rock- ja popmusiikin saapumisesta Pohjanmaalle (Från Wantons till Wild Force).
Esimerkiksi Hans Åström, sittemmin Vaasassa työskennellyt insinööri, kertoo ottaneensa tavakseen surffata radioaaltoja etsiessään mielenkiintoista musiikkia. Aluksi pääkanavana oli Radio Luxembourg, mutta kun Radio Nord aloitti toimintansa, maailma alkoi todellakin svengata.
”Suomen ja Ruotsin valtiolliset radiot eivät pystyneet houkuttelemaan nuoria”, Åström sanoo kirjassa.
The Fighters -yhtyeen jäsen Matts Granö toteaa, että varhainen rautalankamusiikki levisi Suomessa Radio Nordin ansiosta, etenkin ruotsinkielisen rannikkoväestön parissa. Seinäjoella kasvanut swing- ja tanssiorkesterimuusikko Terho Kemppi sanoo, että hän kuunteli ahkerasti Radio Nordia heti sen toiminnan alettua keväällä 1961.
Vaasan seudulla ongelmana oli, että Radio Nord välillä ”hukkui” Ruotsin Radion Sundsvallin lähettimen alle. Anne Niemi kertoo, että yksi tapa parantaa kuuluvuutta oli seistä transistoriradion kanssa metallisen lipputangon vieressä, sillä se vahvisti radiosignaalia.
Radio Nordin tarina, joka ulottuu vain 60 vuotta ajassa taaksepäin, osoittaa selvästi, miten monet asenteet erosivat silloin perustavasti nykypäivästä. Radio oli tiukka valtiollinen monopoli, jolla oli ideologinen pyrkimys ohjata kansalaisia oikeaan suuntaan. Kaupalliset mainokset olivat jotain käsittämätöntä.
Kuka uskalsi uhmata valtiota?
Hän oli Jack Kotschack, jota hänen ystävänsä, turkulaissyntyinen journalisti Rolf ”Rolle” Ståhlström kuvaili Expressen-lehdessä näin:
”Kuka on Jack Kotschack? (Hän tietenkin olettaa, että kaikki tuntevat hänet.)
Hänessä on charmia, kanttia, naiiviutta, otsaa ja sisua. Ja hän on 46-vuotias ja kotoisin Suomesta.
Ennen kuin Jack ryhtyi myymään mainoksia Radio Nordiin, hän myi kemikaaleja, jääkaappeja, kokonaisia tehtaita, perunaa, koneita…
Liikemiehet tekevät joskus läpimurtoja. Jack Kotschack teki läpimurtonsa palatessaan Yhdysvalloista Eurooppaan Reynolds-kuulakärkikynä taskussaan. Hänen myynti-innostaan puhutaan vieläkin pelolla ja kunnioituksella.
Jackin elämä oli kuin elokuvasta, suuresta sellaisesta. Eikä se muuttunut pienemmäksi siitä, että hän avioitui Svea Filmin omistajan tyttären kanssa.
Todiste charmista: Hänet on kuvattu kaikkien kauniiden filmitähtien kanssa.
Todiste naiiviudesta: Hänet on kuvattu kaikkien kauniiden filmitähtien kanssa.
Todiste kantista: Hän pyysi lainata paria Ruotsin Radion studiota nauhoituksia varten ennen Radio Nordin studioiden valmistumista.
Todiste otsasta: Radio Nord.
Todiste sisusta: Radio Nord.”
Merirosvoradion idea tuli Yhdysvalloista ja sai sinettinsä eräällä Jack Kotschackin lukuisista matkoista maassa. Texasilainen Gordon McLendon pyöritti Amerikassa seitsemää radioasemaa, mikä oli liittovaltion lakien sallima enimmäismäärä yhdelle omistajalle.
McLendon halusi laajentaa toimintaansa, mutta se oli mahdollista ainoastaan kotimaan rajojen ulkopuolella. Hän kuuli yhteiseltä tutulta Jack Kotschackista ja kutsui tämän Dallasiin kesäkuussa 1959.
McLendonin menestysresepti olivat ohjelmat, joissa oli laaja ja kansanomainen linja sekä vaihtelevaa musiikkia sekoitettuna uutisiin, kilpailuihin ja aktiviteetteihin. Kaiken tämän tarkoituksena oli luoda läsnäolon tunne ja yhteys kuulijoihin.
Eräs toinenkin pioneeri, helluntailaisjohtaja Lewi Pethrus, oli Ruotsissa aiemmin koetellut viranomaisia ja poliitikkoja yksityisiä radioasemia koskevalla aloitteella. Kun kaikki keinot oli kotimaassa käytetty, helluntailaiset keräsivät suuren summan ostaakseen lähettimen Tangerin vapaavyöhykkeeltä Pohjois-Afrikasta.
Ruotsin valtionpankki kuitenkin torppasi hankkeen, sillä se ei sallinut rahojen lähettämistä maasta tällaista tarkoitusta varten. Lewi Pethrus kommentoi katkerasti, että Ruotsista sai viedä rahaa gangsterielokuvien ja sarjakuvien ostamiseen, mutta ei kristillisen ohjelman radiolähetintä varten.
Myös Jack sai Pethrukselta ehdotuksen, mutta kieltäytyi. Radio Nord olisi vapaa uskonnosta ja politiikasta.
Tie Radio Nordin ideasta toteutukseen oli pitkä. McLendonin ja rahoittaja Clint Murchison Juniorin tuen ansiosta rahoitus ei ollut ongelma, mutta käytännön pulmat piti silti ratkaista vaikeamman kautta.
Hampurista löytyi vanha rahtialus, kolmimastoinen teräskuunari Olga, joka otettiin suuren remontin jälkeen käyttöön kelluvana merirosvoradiona. Sen uudeksi nimeksi tuli Bon Jour.
Alus purjehti Nicaraguan lipun alla Somozan mahtiperheeseen solmittujen kontaktien ansiosta. Omistajayhtiö vuokrasi aluksen liechtensteinilaiselle yritykselle, jonka pääasiamies Tukholmassa oli Radio Reklam Produktion Ab, Jack Kotschackin omistama yritys.
Bon Jour pääsi matkalle kohti suunniteltua määränpäätään 21.12.1960. Radion neitsytlähetys olisi kaksi päivää myöhemmin. Pinttyneenä PR-miehenä Jack lähetti 2 000 merkittävälle ruotsalaiselle sähkeen, jossa hän kertoi Radio Nordin, Euroopan nykyaikaisimman radioaseman, pian siirtyvän eetteriin.
Öölannin pohjoiskärjessä puhkesi täysi myrsky. Kukaan ei ollut keksinyt varustaa Bon Jouria radiopuhelimella. Jack kulki maalla toimistossaan edestakaisin epätoivon kasvaessa, sillä laivasta ei kuulunut mitään.
Kello kahdelta tapaninpäivän aamuna kaksi majakanvartijaa vastaanotti lampulla morsetetun hätäkutsun. Kun luotsit saavuttivat Bon Jourin, heidän täytyi dramaattisissa olosuhteissa pelastaa 14 hengen miehistö luotsikutteriin. Uutistoimittaja huuhtoutui laidan yli, mutta hän pelastui jonkun onnistuttua tarttumaan hänen jalkaansa.
Jackin toivoman riemuvoittoisan alun sijaan Radio Nord joutui iltapäivälehtien pilkaksi, sillä radion ensimmäinen lähetys oli hätäkutsu.
Kaikesta huolimatta Bon Jour ei kärsinyt suuria vahinkoja. Laiva suuntasi Turkua kohtia korjauksia varten Crichtonin telakalla. Wärtsilä-konsernin korkein johtaja, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss, kuitenkin esti tämän.
Syynä oli, että Wahlforss istui Yleisradion hallituksessa. Ilmeisesti ruotsalaisystäviltä oli saapunut vetoomus, että laivalle ei saisi antaa yhtään apua.
Yleisradion uutisohjelmalle laadittu pätkä Bon Jourista joutui kiireesti roskakoriin. Uutispätkä oli valmiina ja sitä oli jopa mainostettu, kun tuoreen käskyn mukaan sitä ei enää saanut lähettää.
Bon Jour pääsi telakalle Paraisten Kalkholmeniin Crichton-yrityksen johtaja Lennart Bergrothin ansiosta – käytännössä vastoin hänen pomonsa käskyä. Suomen televiranomaiset pysyttelivät tarkasti ajan tasalla ja ilmoittivat sähkeellä ruotsalaiskollegoilleen, mitä telakalla tapahtui.
Ruotsin hallitus ehti tällä välin päättää asetuksesta, jolla kiellettiin lähetinlaitteistolla varustetun laivan oleskelu Ruotsin aluevesillä. Tämän jälkeen Bon Jour ei siis enää päässyt Ruotsin puolelle, paitsi hätätilanteessa.
Miltei kaikki suuret ruotsalaislehdet tukivat maan hallitusta. He eivät missään nimessä halunneet kilpailla mainosrahoista. Pääkirjoituksissa vaadittiin toimenpiteitä myös Suomessa. Muussa tapauksessa laivahan pystyisi jatkamaan kumouksellista toimintaansa Suomen vesillä.
Jackin piti mm. ratkaista, miten laivalta lähetettävät ja valmiiksi äänitetyt ohjelmat saataisiin mantereelta alukseen. Ratkaisuksi muodostui lentokone, joka lensi päivittäin aluksen yli ja tiputti miehistölle kapselin.
Radio Nordin lähetykset löivät nopeasti läpi. Eräs ohjelmasuosikeista oli Top-20-lista, jota veti innostunut DJ ja ohjelmajuontaja Gert Landin. Levy-yhtiöt saivat ohjelman myötä yhtäkkiä uuden alustan artisteilleen. Lauantai-iltaisin Radio Nord innosti kuulijoita tanssimaan kuulujen artistien tahtiin.
Toinen uutinen olivat juuri uutiset – lyhyet ja ytimekkäät – pääosin aiheista, joita työtoverit Bon Jourilla keräsivät BBC:n ja Voice of American kaltaisilta radioasemilta. Sattui niin, että Juri Gagarinin sensaatiomainen avaruusmatka ensimmäisenä ihmisenä maapallon ympäri tapahtui juuri uutislähetysten ensi-iltana 12.4.1961. Radio Nord raportoi tietenkin asiasta ensimmäisenä.
Toinen menestyksekäs konsepti olivat urheilulähetykset ja tulosraportit mm. Allsvenskanin jalkapallo-otteluista.
Radio Nord -kysymys palasi hallitukselle jatkuvasti. Salaisessa asiakirjassa lueteltiin mahdollisia vastatoimenpiteitä, kuten häirintälaite, Bon Jourin kaappaus kansainvälisillä vesillä, ”radiolähetykset kieltävä lisävyöhyke aluevesirajojen ulkopuolella” sekä tallennusnauhojen ja hyödykkeiden vientikielto alukseen.
Ruotsin Radion hallituksen puheenjohtaja Per Eckerberg käytti asiasta kovaa kieltä. Radio Nordin ”gangsteritoiminta” oli uhka ruotsalaiselle demokratialle ja elämäntyylille. ”Juuri tällainen sallivuus ja heikkous viitoittivat tien fasismille ja natsismille 1930-luvulla”, hän väitti.
Närkästystä lisäsi myös se, että Radio Nordin takana oli ulkomaalaisia. Puhuttiin ”epäilyttävästä suomalaispakolaisesta”, tummanpuhuvasta tyypistä, jolla oli omituinen sukunimi ja joka häiritsi kansankoti-idylliä. Sosiaalidemokraattinen Stockholms-Tidningen julkaisi avoimesti antisemitistisen piirroksen Jack Kotschackista liukkaana ja epäsympaattisena juutalaisena.
Samalla poliitikot saivat oppitunnin siitä, miten maailma pyörii. Alle kaksi kuukautta Radio Nordin neitsytlähetyksen jälkeen Ruotsin Radio sai odottamattoman lisärahoituksen ”juoruohjelman” aloittamiseksi. Kyseessä oli Sveriges Melodiradio (myöhemmin P3) sittemmin legendaksi muuttuneen Tage Danielssonin johdolla. Toinen uutuus olivat lyhyet uutispätkät tasatunnein; kolmas Sportextra-ohjelma, jossa raportoitiin Allsvenskanin otteluista.
Jokainen tietenkin ymmärsi, mistä Ruotsin Radion yhtäkkinen täyskäännös johtui.
Radio Nordin menestystarina kesti 16 kuukautta. Hallitus yritti jatkuvasti löytää tapoja toiminnan taltuttamiseksi. Yksi keino oli radiopuhelukielto Bon Jourille syyskuussa 1961. Tämän jälkeen laivalle saatiin viestejä ainoastaan päivittäisillä lentokuljetuksilla.
Ratkaisevaksi muodostui, että hallitus puski läpi kaupallisia radiolähetyksiä avustavien mainostajien ja ohjelmakumppaneiden kriminalisoinnin, myös kansainvälisillä vesillä.
Päätöstä oli vaikea sovittaa yhteen yleisen oikeuskäsityksen kanssa, sananvapaudesta puhumattakaan. Lakineuvosto, eli oikeudellisesta asiantuntemuksesta koostuva viranomainen, tarkisti lakiesityksen ennen sen käsittelyä valtiopäivillä ja torjui sen jyrkästi.
Valta kuitenkin näytti kasvonsa. Laki hyväksyttiin toisen kamarin ratkaisevassa äänestyksessä äänin 134–73. Kommunistinen puolue ja keskustapuolue tukivat sosiaalidemokraatteja.
Expressenin järjestämä äänestys antoi päinvastaisen tuloksen: 189 129 henkilöä halusi nähdä valtion radiomonopolin lopun, kun taas 1 304 halusi säilyttää sen.
Jackin poika Jan Kotschack, joka on kuvaillut tapahtumia yksityiskohtaisessa kirjassaan, tiivistää lakonisesti: ”Ideologia ja arvovalta ovat voimakas sekoitus.”
Radio Nord lopetti lähetykset tyylillä keskiyöllä 1.7.1962. Viimeisenä lauluna soi ”Stick iväg, Jack!” Monica Zetterlundin esittämänä.
On kiinnostavaa huomata, että kolme Ruotsin senaikaista johtavaa mediapersoonaa olivat suomalaisia; Jack, Carl-Adam Nycop, hänen nuoruuden nyrkkeilykumppaninsa ja Expressenin toimituspäällikkö, ja Allan Schulman, johtava TV-tuottaja ja nykyjulkkis Alex Schulmanin isä.
Kolmikko vietti mielellään aikaa yhdessä ja osoitti tuolloin vähäistä kunnioitusta Ruotsin mediapolitiikkaa kohtaan. Jan Kotschackin mukaan heillä oli suomalaisina jotain yhteistä:
”He ovat hieman julkeampia näkemyksessään yleisöstä ja siitä, mitä sille halutaan antaa. Ehkä koska he ovat oikeasti maahanmuuttajia. He uskaltavat hyödyntää luovuuttaan.”
Nyt siirrymme kysymykseen, jota Jan Kotschack on viime vuosina pohtinut paljon. Mikä hänen isänsä tarina oikeasti oli? Miksi Jack Kotschack jätti Suomen?
Jack kertoi pätkiä suomalaistaustastaan, mutta tarinat eivät aina täsmänneet keskenään. Hän puhui talvisodasta ja jatkosodasta ainoastaan vastahakoisesti. Hän selitti, että hän joutui pakenemaan veneellä Sundsvalliin lyötyään saksalaisupseeria helsinkiläisravintolassa.
Totuus on huomattavasti dramaattisempi. Jan Kotschack esittää kirjassaan Salomonin salaisuus (2022) yksityiskohdat niin tarkasti kuin hän on pystynyt ne selvittämään.
On totta, että Jack saapui yksin soutaen Luulajan satamaan 30.6.1944 iltakahdeksan aikoihin. Poliisi huomasi hänen tulonsa ja pidätti hänet. Kuulustelupöytäkirjan mukaan Jack kertoi olevansa Salomon Kotschack, Suomen kansalainen, joka oli saapunut Saksaan matkalla olleella malmilaivalla.
Jack, syntymänimeltään Salomon, selitti, ettei hän voinut juutalaisen syntyperänsä takia taistella saksalaisten rinnalla. Lisäksi hän viittasi sopimukseen, jonka Suomi oli juuri solminut Saksan kanssa.
Historiaa tuntevat tietävät, että ratkaisevia taisteluita oli käyty jo muutama viikko Karjalankannaksella. Saksan ulkoministeri von Ribbentrop oli 22.6. saapunut Suomeen pikavierailulle ja presidentti Risto Ryti oli vakuuttanut, ettei Suomi solmisi erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Vastalahjana saksalaiset lupasivat Suomelle lisää asekuljetuksia ja joukkoja.
Huhuttiin, että saksalaiset aikoivat asettaa Suomeen nukkehallituksen. Ruotsalaislehdet kirjoittivat, että Suomea johti SS-kenraali ja että Gestapo oli asettunut Helsinkiin.
Salomon haki Uumajassa 3.7. Ruotsin muukalaispassia. Oleskelulupaa hän haki 7. heinäkuuta. Hänet palkattiin myyjäksi NK-tavaratalon urheiluosastolle Tukholmaan 10. heinäkuuta.
Seuraava työpaikka löytyi myyntipäällikkönä Eskilstuna Smide -rautakaupasta. Jack sai työpaikan, koska hän oli mennyt omistajan puheille ja kertonut, että yritys tarvitsi hänen kaltaisensa kielitaitoisen liikemiehen.
Jan Kotschack on saanut tutkimusapua monilta ammattitutkijoilta, mm. historiantutkija Heikki Ylikankaalta. Jan nostaa myös esille pietarsaarelaissyntyisen historian dosentti Lars Westerlundin, joka toimi Kansallisarkiston projektijohtajana ennen eläköitymistään. Yhdessä he ovat koonneet tämän skenaarion Jackin paosta:
Jack otti todennäköisesti Helsingissä yhteyttä isäänsä, Alter Kotschackiin, jolla oli yhteyksiä Josef Liebkindiin, juutalaisliikemieheen ja ihmisten salakuljettajaan. Liebkind puolestaan todennäköisesti kääntyi Algoth Niskan, salakuljettajien kuninkaan, puoleen saadakseen tietoja sopivasta aluksesta Jackille. Niska ei juuri silloin istunut vankeudessa.
Niska luultavasti sopi salakuljetuksesta Edgar Karlssonin kanssa, joka oli ahvenanmaalaisalus s/s Hildegaardin kapteeni. Kapteeni sai roiman korvauksen Alterilta. Todennäköisesti myös Liebkind otti osuutensa. Kapteeni Karlsson ja Jack tapasivat ennen matkaa sovitulla paikalla, minkä jälkeen he nousivat yhdessä alukseen, joka varmasti oli hyvin vartioitu. Jack piiloutui hiililaatikkoon.
Lars Westerlund löysi Suomen valtiollisen poliisin eli Valpon arkistoista Jackia koskevan raportin, jonka oli kirjoittanut Otto Kumenius. Kumenius palveli pääkonttorin valvontaosastolla ja oli sijoitettuna Tukholmaan, jossa hän tapasi Jackin.
Jack kertoi paenneensa Talin taistelukentältä. Hän pääsi papereitta Kouvolaan, jossa joutui junapartion pidättämäksi. Jack onnistui väkivaltaa käyttäen pakenemaan Helsinkiin, jossa hän piileskeli muutaman vuorokauden ja sai yhteyden Algoth Niskaan.
Lars Westerlund kommentoi:
”Jackin improvisoitu pako Kouvolasta Helsingin kautta Ruotsiin on lähes uskomaton. Sotilaspoliisipartiot tarkastivat jokaisen rintama-alueelta saapuvan junan perusteellisesti. Tarkastuksen läpäiseminen oli mahdotonta ilman voimassaolevaa lupalappua tai komennustodistusta. Jackin pako on miltei epätodennäköinen yhdistelmä hänen neuvokkuuttaan, suuria kuluja ja laajaa, pitkälle haaroittunutta verkostoa lain molemmin puolin. Kaikki tapahtui järjestelmällisesti, harkitusti ja saumattomasti.”
Jan Kotschackin tutkimuksesta muodostui syväsukellus Suomen juutalaisyhteisön historiaan ja sodan monimutkaisiin olosuhteisiin. Hän löysi isähahmon, jonka jokaisen salaisuuden selvittäminen avasi uusia mysteereitä.
Jan on useasti vieraillut Helsingissä veljiensä Pellen ja Erikin kanssa. He tapasivat huhtikuussa 2019 Jörn Donnerin hieman ennen tämän kuolemaa. He olivat tutustuneet toisiinsa sähköpostitse sen jälkeen, kun Donner oli lukenut Jackista kirjasta, joka käsittelee pöytätennistä Suomessa.
Kävi ilmi, että Donner oli aikoinaan tuntenut heidän isänsä Tukholmasta, Roslagenin saaristosta ja Cannesista. Jack ei ollut ikinä kertonut mitään suomalaisesta ja juutalaisesta menneisyydestään. ”Hänen elämästään olisi saanut elokuvan”, Donner selitti.
Kotschackin perheen tarina Suomessa alkoi siitä, kun Jackin isänisä Salomon Kotschack – syntynyt Zambrówissa nykyajan Puolan koillisosassa – lähetettiin Helsinkiin palvelemaan venäläissotilaana v. 1872.
Hän avioitui samana vuonna Eva Krupin kanssa. Eva oli todennäköisesti saapunut maahan hevoskärryillä ennen häitä Puolasta. Parille syntyi kuusi lasta v. 1894 mennessä, heidän joukossaan Jackin Alter-isä.
Sisaruskatraasta Alter ja Moses-isoveli menestyivät liikemiehinä; Alter panosti jalkinealalle ja Moses perusti Suomen Sotilaspukimon. Alter avioitui v. 1913 Ester Orsholikin kanssa, hänkin juutalaisperheestä. Vuonna 1915 heille syntyi Salomon-poika – tämän kertomuksen Jack.
Moses Kotschack sai senaatille lähetetyn anomuksen myötä ensimmäisenä juutalaisena uuden Suomen valtion kansalaisuuden 2.7.1918. Monet Suomen juutalaiset seurasivat hänen esimerkkiään.
Jackin lapsuudenperhe oli varakas. Jack osoittautui hyväksi kielissä ja eri urheilulajeissa, etenkin jääpallossa (Kiffenin kapteeni 10 vuotta), tenniksessä (Suomen ranking-sijalla 5) ja nyrkkeilyssä. Hän alkoi käyttää Jack-nimeä teini-ikäisenä opiskellessaan Herne Bayn kauppakoulussa Englannissa.
Jack solmi ensimmäisen avioliittonsa 23-vuotiaana v. 1937 Hanna Obstbaumin kanssa ja tuli avioliiton aikana kolmesti isäksi – muiden naisten kanssa.
Jackin elämää varjosti pitkään tragedia, joka sattui eräänä elokuisena iltana v. 1938: hän törmäsi autollaan kahteen jalankulkijaan, jotka juoksivat auton eteen kiirehtiessään linja-autoon. Jalankulkijat kuolivat. Hovioikeus vapautti Jackin syytteistä pitkän oikeudenkäynnin jälkeen, mutta Jack ei päässyt eroon kielteisestä mediakuvasta, joka seurasi onnettomuuden jäljissä.
Toinen huomattava tapahtuma osui maaliskuulle 1939, kun Westendin tenniskerho erotti kuusi jäsentään, Jackin heidän joukossaan. Perusteluksi annettiin maksamattomat jäsenmaksut, mutta todellisena syynä oli selvästi se, että kaikki kuusi olivat juutalaisia.
Jack kutsuttiin johtamaan kivääriryhmää talvisodan liikekannallepanossa. Hän saapui pataljoonansa kanssa 25.1.1940 Karjalankannaksen Pyhäjärvelle, noin 20 km silloisesta taistelulinjasta.
Jack haavoittui viisi päivää myöhemmin vahingonlaukauksesta oikeaan reiteen. Kun hän sairaalahoidon jälkeen 10.4. palasi palvelukseen, sota oli jo ohi. Hänen sotilaspapereistaan ei löydy tarkempia tietoja.
Jack perusti Simpex-yrityksen elokuvien ja urheiluvälineiden vientiä ja tuontia varten ennen jatkosodan alkua kesäkuussa 1941 ja vietti paljon aikaa Ruotsissa. Siellä häntä piti tarkkaan silmällä Ruotsin turvallisuuspalvelu, kuitenkaan puuttumatta hänen asioihinsa.
Jack kutsuttiin jälleen palvelukseen 24.6.1941 ja sijoitettiin 3. prikaatiin Maaselkään pohjoiseen Itä-Karjalaan, kunnes hänen yksikkönsä maaliskuussa 1944 siirrettiin Sallaan eli alueelle, joka oli sotilaallisesti saksalaisten hallussa.
Koska Jack puhui saksaa, hän sai toimia tulkkina ja pääsi sosiaalisten taitojensa ansiosta pian hyviin väleihin uusien asetoveriensa kanssa, kuten käy ilmi tämän artikkelin avauskuvasta.
Selvittäessään isänsä elämänvaiheita Jan Kotschack on päässyt lukuisien mielenkiintoisten yksityiskohtien jäljille. Kuten koskien tappelua, johon Jack sanoi joutuneensa saksalaisupseerin kanssa.
Todellisuudessa Jack oli ollut lomalla Helsingissä ja kieltäytynyt maksamasta ravintola Adlonin 2 000 markan laskua. Tästä syntyi hovimestarin kanssa käsirysy, jossa Jack löi hovimestaria niin rajusti, että tämä kaatui peiliä kohti ja peili hajosi palasiksi. Kenttäoikeus tuomitsi Jackin 20 päivän arestiin.
Tässä toinenkin esimerkki:
Palvelusaikanaan v. 1942 Jack sai kaksi kirjettä tukholmalaiselta Ulla Yttermanilta. Valpon tietojen mukaan Ulla oli ”helsinkiläisen juutalaisen Salomon Kotschackin morsian”. Ulla oli syntynyt Ruotsissa ja Ruotsin kansalainen, mutta hän oli lapsuudesta asti asunut Vaasassa, jossa hän oli työskennellyt tarjoilijana kahvila Rexissä ja konekirjoittajana suojeluskuntapiirin esikunnassa.
Ulla oli v. 1942 kihloissa Suomen kansalaisen, viulisti Vladimir Beljajeffin kanssa. Beljajeff oli entinen Britannian kansalainen ja myös juutalainen, minkä lisäksi hänkin oli viettänyt aikaa Vaasassa. Monet seikat viittaavat siihen, että Ulla toimi kaksoisagenttina Saksalle ja Englannille.
Ulla Ytterman sai Suomen Tukholman sotilasattasean kautta pikaviisumin ja vieraili Vaasassa elokuussa 1942. Mikään ei viittaa siihen, että hän tapasi Jackia tämän vierailun aikana. Jää epäselväksi, oliko Jackille osoitetuissa kirjeissä salattu tarkoitus.
Ullan tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Kun Jan tutki isänsä osoitekirjaa tämän kuoleman jälkeen v. 1988, siitä löytyi Ulla Yttermanin nimi – ja osoite ja puhelinnumero New Yorkissa.
”Jackin tarinassa Ullan roolina on salaperäinen nainen, jonka uskollisuuden kohde jää epäselväksi”, Jan toteaa.
Kolmas prikaati sai 10.6.1944 käskyn siirtyä välittömästi Sallasta Karjalankannakselle. Jack sai komppaniansa kanssa tehtäväkseen puolustaa taistelupaikkoja Kipinolanjärven ja Kuolemajärven välissä. Kesäkuun 17. päivänä viholliset murtautuivat läpi ja ajoivat suomalaisjoukot taaksepäin Viipuria kohti, jonne monet saapuivat kesäkuun 19. päivän iltana.
Tämän päivän jälkeen Jackin sotilaspapereissa lukee vain yksi sana: Karkuri. Viipuri menetetään seuraavana päivänä lähes taistelutta.
Näitä tapahtumia tutkineen Heikki Ylikankaan mukaan Jack karkasi kaksi kertaa yhdessä vänrikki Veikko Myllyojan kanssa. Ylikankaan mukaan on mahdollista, että jälkimmäinen joutui omien ampumaksi toisen karkausyrityksen jälkeen.
Kolmannesta prikaatista pakeni 759 sotilasta kesäkuukausina 1944. Historiantutkija Henrik Meinander kirjoittaa, että 29 000 sotilasta pakeni ”tai muusta syystä menetti yhteyden omaan yksikköönsä Kannaksella” rintamalla vallinneen kaaoksen takia 9.–30. kesäkuuta.
Jan Kotschack omistaa kirjastaan useita sivuja yrityksille ymmärtää karkureista käydyn suomalaiskeskustelun vivahteita. ”Sotakarkurit ja heidän kohtalonsa ovat edelleen kuuma peruna”, hän tiivistää.
Boris Rubanovitsch, sotaveteraani ja merkittävä helsinkiläinen juutalaishahmo, kuvaili Jackin olevan ”luonnoltaan seikkailija, joka rakasti elämää”. Siksi hän lähti.
Välirauha solmitaan 19.9.1944 ja karkurit armahdetaan rauhansopimuksen säännöksellä, joten Jackin ei tarvitse pelätä rangaistusta. Hänen sotilaskirjaansa on merkitty 30. marraskuuta, että hänet kotiutettiin.
Tukholma ei ollut mikään huono tukikohta Jackin kaltaiselle henkilölle. Asuttuaan kaupungissa puoli vuotta hän päätti kutsua 70 huolella valittua vierasta kolmioonsa juhlistamaan 30-vuotispäiväänsä – aivan kuin varhainen Bindefeld. Pukukoodina oli iltapuku ja vieraat kansainvälisiä.
Pian Jack matkusti Yhdysvaltoihin ja onnistui saamaan New York Timesin taloussivuille tekstin siitä, miten Suomessa ja Ruotsissa oli suuri kysyntä erilaisista tuontitavaroista. Hän sai vieraakseen niin monta innokasta liikemiestä, ettei hän edes ehtinyt poistua hotellistaan.
Seuraavana vuonna Jack pääsi tapaamaan liikemies Milton Reynoldsia, juutalaista, joka oli juuri lanseerannut maailmanlaajuisen sensaation: kuulakärkikynän. Ennen eroamistaan he sopivat, että Jack auttaisi Reynoldsia avaamaan tehtaat Euroopan tärkeimmissä maissa.
Jack ehti samoihin aikoihin avioitua Barbara Segalin kanssa – ja pian erota tästä. Morsiamen isä oli juutalainen Samuel Segal, Segal-lukon keksijä.
Jackin kolmas avioliitto osoittautui kestäväksi ja onnelliseksi. Morsiamen nimi oli Ingeborg Håkansson, Svea Filmin omistajan tytär. Jackille myönnettiin Ruotsin kansalaisuus avioparin esikoisen, Jan-pojan, syntymän jälkeen v. 1952.
Elokuva-ala ja sen glamour ja juhlat kansainvälisissä ympäristöissä sopivat Jackille kuin nenä päähän. Hän hakeutui juhlissa vääjäämättä aina toinen toistaan kauniimpien naisten seuraan. Marilyn Monroe, Sophia Loren ja Brigitte Bardot ovat vain joitain tähdistä, joita hän pitelee kuva-albuminsa valokuvissa.
Jack tuotti itsekin yhden elokuvan, Ei huomispäivää, joka pohjautui Mika Waltarin romaaniin ja kuvattiin pääosin Suomessa. Filmi oli floppi, vaikka siinä näytteli Jarl Kullen, Allan Edwallin ja Lars Ekborgin kaltaisia tähtiä.
Jan Kotschack ei voi sanoa oppineensa tuntemaan isäänsä paremmin vuosikausien tutkimustyön jälkeen.
”Ihminen kaiken dramatiikan takana on edelleen hämärän peitossa. Jack Salomon näyttäytyy lähinnä henkilönä, joka pakeni jatkuvasti mutta en tiedä mitä. Hän kaipasi aina jotain uutta ja jännittävää: naisia, kauppoja, vaatteita, kelloja. Hän ei rauhoittunut koskaan – tai ehkä oikeammin hän ei saanut koskaan rauhaa. Samaan aikaan hänen persoonaansa leimaa valtava itseluottamus. Hän pärjäsi aina, missä tilanteessa tahansa.”
Jan kuuli odottamattoman ylistyksen isästään pidettyään hänestä esityksen Tukholman juutalaisessa museossa. Eräs mies huoneen takaosassa nousi ylös ja kertoi, että Jack merkitsi paljon Tukholman juutalaiselle seurakunnalle.
Jan ei voinut uskoa kuulemaansa. Syyskuussa 1944 jom kippurina, sovituspäivänä, Jack halusi mennä Tukholman synagogaan kiittämään Jumalaa siitä, että oli selvinnyt sodasta hengissä. Häntä ei päästetty sisään. ”Valitan. Täällä on paljon väkeä ja me emme tunne sinua”, hänelle sanottiin. Sen jälkeen Jack ei astunut jalallaan synagogaan.
Jan saisi asiaan myöhemmin selityksen. Jack piti korkeaa profiilia eikä ollut pelokas, mikä teki suuren vaikutuksen Tukholman juutalaisyhteisöön. Monet maahan hiljattain saapuneet juutalaiset nimittäin pitivät matalaa profiilia ja yrittivät sulautua ruotsalaiseen yhteiskuntaan mahdollisimman huomaamattomasti.
Jack osoitti asenteellaan, että oli olemassa toinenkin lähestymistapa. Hän vahvisti uskonveljiensä itsetuntoa ja antoi heille rohkeutta – sellaisella itsestäänselvyydellä, ettei hän edes itse tiedostanut asiaa.
Radio Nordin tapahtumia käsittelevänä pääasiallisena lähteenä on Jan Kotschackin kirja Stick iväg, Jack! Historien om Radio Nord, Premium Publishing, 2009.
