Vuosi on 1808 ja paikka Pietarsaari. 17-vuotias Eric Gustaf Ehrström on palannut kotiseudulle Åbo Akademin ensimmäisen opintovuoden jälkeen. Kuten monet muutkin ylioppilaat, hän toimii kesällä informaattorina, kotiopettajana, varakkaissa perheissä, tänä kesänä Lundmarkin kauppiasperheessä. Pietarsaaren muutkin porvarisperheet, kuten Lindskog, Malm, Roos ja Molander, toivottavat hänet ilmeisen tervetulleeksi.
Eric Gustaf on kielitaitoinen. Hän puhuu koululatinan ja kreikan lisäksi varsin hyvin jo viittä kieltä, ruotsia, suomea, saksaa, ranskaa ja venäjää – viimeksi mainittu oli tuolloin harvinaista, venäjä on yksi niistä aineista, joita hän on akatemiassa opiskellut.
Eric Gustaf on syntynyt Luodossa, jossa Anders-isä on pojan syntyessä v. 1791 neljättä vuotta kappalaisena. Perhe on v. 1805 muuttanut Kruunupyyhyn Anders Ehrströmin saatua sieltä kappalaisen viran. Eric Gustaf on 8-lapsisen perheen vanhin, äiti Anna Maria Reinius kuuluu tunnettuun pohjalaiseen pappissukuun.
Vuosi 1808 on Ruotsin itäisessä valtakunnanosassa sotavuosi, ja syynä on neljä vuotta Ranskan keisarina hallinnut Napoleon Bonaparte. Napoleon ja Venäjän tsaari Aleksanteri I olivat solmineet Tilsitissä kesällä 1807 sopimuksen, joka muun muassa edellytti Venäjän pakottavan Ruotsin mukaan tuolloiseen ranskalaisten ajamaan Ison-Britannian kauppasaartoon. Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf pitää Napoleonia Ilmestyskirjan petona ja kieltäytyy, jolloin Aleksanteri lähettää Venäjän hyökkäysjoukot Suomeen helmikuussa 1808.
Sota sujuu Ruotsin kannalta heikosti, ja sen kenttäarmeija vetäytyy pian Oulua kohti. Viaporin linnoitusta pidetään valloittamattomana, mutta 6. toukokuuta sen komendantti Carl Olof Cronstedt luovuttaa taistelutta linnoituksen viholliselle. Ruotsin pääarmeija aloittaa kesäkuussa vastahyökkäyksen Pohjanmaan rannikkoa pitkin, ja venäläiset joutuvat mm. jättämään Uudenkaarlepyyn 24. kesäkuuta ja vetäytymään etelään von Döbelnin joukkojen kanssa käydyn kahakan jälkeen.
Tämä on tilanne Eric Gustaf Ehrströmin saadessa tarjouksen.
Päiväkirjan mukaan se tapahtuu näin:
Oli heinäkuun ensimmäinen päivä ja mitä kaunein kesäpäivä. Minun oli taas huolehdittava oppilaistani, joilla oli ollut juhannusloma, ja ahertaessani heidän kanssaan järjestin kasveja, joita hyväntahtoinen Mamselli Molander oli antanut minulle. Illalla lähdin hänen kanssaan kävelemään, kuuntelemaan soitantoa, jota Savon jalkaväkirykmentin muusikkojen oli määrä esittää klo 9:ltä. Kuunneltuamme pistäydyimme Tohtori Lundmarkin luo ja viivyimme siellä hetken.
Lundmarkin luona oli muuan Kapteeni Tigerstedt, Savon Rykmentin Majoitusmestari. Puhelimme monenlaisista aiheista, muun muassa Komissariaatista. Aivan à propos hän kysäisi minulta, suostuisinko ottamaan vastaan armeijan siviilitehtävän. ”Kyllä, mielelläni”, vastasin miltei sen enempää harkitsematta ja miettimättä. Tigerstedt kertoi, että Savon Rykmentin Rykmentinkomissaarin virka oli vapaana ja tarjoutui hankkimaan minulle Kreivi Cronstedtin määräyksen. En ajatellut asiaa sen enempää, me laskimme hetken leikkiä eräistä lystikkäistä sattumuksista ja erosimme lausuttuamme puolin ja toisin kohteliaisuuksia.
Mitä Eric Gustaf on mennyt lupaamaan? Aikooko hän tosiaan keskeyttää Pietarsaaren miellyttävän kesävisiitin seuratakseen Ruotsin armeijaa kohti epävarmaa tavoitetta? Asiasta luopumista puoltaa kaupungin perheiden muutamien tyttärien miellyttävä seura, etenkin Sofie Lindskog, Maria Malm ja ennen kaikkea Johanna Molander kiehtovat Eric Gustafia.
Armeijassa voi kuitenkin saavuttaa kunniaa. Tosin Eric Gustafille oli tarjottu siviilitehtävää, mutta ainakin se tarjoaisi hänelle hyvän mahdollisuuden kokea taistelu. Mieluiten hän kahden opiskelutoverinsa tavoin ryhtyisi upseeriksi – yhdestä oli heti tullut vänrikki, toisesta luutnantti. Palkkakin houkutteli, tarjottu kahden riikintaalarin ja 12 killingin päiväpalkkio riittäisi rahoittamaan ainakin yhden lukukauden Åbo Akademissa.
Eric Gustaf päättää, että hänen on kerrottava asiasta vanhemmilleen. Hän lähtee Kruunupyyhyn hevoskyydillä, joka vie hänet ensin etelään Sundbyhyn – meren ja vesistöjen ympäröimästä Pietarsaaresta ei tuolloin johda tietä itään päin.
Olin kotona Kruunupyyssä vanhempieni tilalla klo 3:lta aamulla. Kaikki nukkuivat vielä, mutta koska porstuan ovi oli kiinni, minun oli pakko koputtaa; Isä heräsi ensin ja tuli pian päästämään minut sisälle. Hän oli yllättynyt lähtöpäätöksestäni ja ilmaisi selvästi tyytymättömyytensä. Äiti ei tahtonut uskoa asiaa, hän ei esittänyt minulle suoria moitteita, mutta epäsuorat, jotka ikään kuin lipsahtivat häneltä, tuottivat minulle sanomatonta tuskaa, ja olin vähällä luvata, etten koskaan enää harkitsisi sotaretkeä.
Seuraavana aamuna asia otettiin uudelleen harkittavaksi, ja vihdoin sain heiltä lähtöluvan, mutta ensin minun oli annettava pyhä lupaus, ettei minusta tulisi Upseeria. Tämä oli todellinen uhraus; järkeni hyväksyi sen, mutta kunnianhimoni ja rakkauteni soimasivat päätöstä äänekkäästi. Jätin hyvästit – lapsekas kyyneleeni vierähti Isän ja Äidin käsille. Suutelin sen pois ja lähdin. Mutta en mennytkään maitse, vaan matkustin takaisin meritietä. Kunnon tuuli täytti purjeet, ja klo 1:ltä olin jälleen Pietarsaaressa.
Eric Gustaf on aivan selvästi sosiaalisesti taitava. Tigerstedt kutsuu hänet illanviettoon joidenkin ystäviensä kanssa. Siellä tanssitaan ja juodaan keskiyöhön, ja Eric Gustaf kuvittelee jo olevansa soturi. Kun laulu alkaa, hän menee kamariin ja kirjoittaa kaksisäkeisen laulun. Upseerit laulavat säkeitä useaan kertaan, ja suurin osa heistä esittäytyy päästäkseen Eric Gustafin veljeksi ja toveriksi.
Mutta Johannasta eroaminen on vaikeaa. Eric Gustaf vakuuttaa hänelle jäähyväisviestissä rakkauttaan, antaa hänelle pienen kultasydämen muistuttamaan sydämensä sykkivän ikuisesti hänelle, he vaihtavat tulisia suudelmia ja ainakin Eric Gustaf vuodattaa kyyneleitä. Sitten lähdetään matkaan.
Sotilaat olivat järjestäytyneet torille, ja heti kellon lyötyä yksi he alkoivat marssin Gläd dig af lifvet -musiikin tahdissa. Jos ei ole nähnyt sellaista näytelmää, ei pysty kuvittelemaan, miten liikuttavaa se on. Sofie Lindskog seisoi ikkunassaan ja Johanna hänen vierellään; käytin tilaisuuden hyväksi viittoillakseni molemmille vielä kerran hyvästit.
Eric Gustaf saapuu seuraavana päivänä Alajepualle ja todistaa sotilaallista näytöstä, joskaan ei järin miellyttävää. Sotilaat ovat järjestäytyneet ja pitävät iltahartautta.
Kun se oli jo ohi, paikalle tuotiin sotilas ja tältä kysyttiin, oliko tämä varastanut rahat, joiden ryöstämisestä häntä syytettiin ja jotka oli löydetty hänen takistaan. Mies vastasi: ”En”. Silloin otettiin esille rumpu, mies asetettiin poikittain sen päälle, ja toinen sotilas ryhtyi lyömään miestä raipalla. Mies ei ollut saanut kovinkaan monta lyöntiä, kun hän tunnusti.
Gustaf Adolf Tigerstedt, tuolloin 35-vuotias, alkaa pian käyttäytyä oudosti. Monet upseerit juovat ja pelaavat runsain mitoin, Eric Gustaf kirjoittaa esimiehensä ”yläkerrassa olevan usein jokseenkin hämärää”. Humalassa Tigerstedt väittää tämän tästä Eric Gustafin olevan kelvoton hoitamaan tehtäviään, mikä loukkaa tämän herkkää luonnetta. Rykmentin tilien lisäksi Eric Gustaf ottaa hoitaakseen muonituksen, jolloin hän saa oikeuden käyttää hevosta ja kärryjä. Mutta muonitusta ikävämpää työtä ei olekaan, hän toteaa.
Vuoden 1808 sota on ainutlaatuinen siinä, että suuret joukot maaseutuväestöä osallistuu sissisotaan venäläisiä vastaan, usein hyvällä menestyksellä. Eric Gustaf kuvailee Uudenkaarlepyyn edustalla kohtaamiaan talonpoikaissotilaita ironiseen sävyyn:
Syötyämme kuulimme maantieltä melua, menimme sinne ja näimme kokonaisen talonpoikaisosaston ratsastavan anastamillaan kasakkahevosilla. Miehet eivät varmaan olleet mielestään yhtään huonompia kuin argonautit, kun nämä olivat ryöstäneet Kolkiista kultaisen taljan.
Myöhemmin hän kuvailee, kuinka talonpoikaisjoukkio on saanut luvan kantaa sapelia kunnostauduttuaan kahakoissa venäläisiä vastaan:
Miehet kulkivat tärkein ilmein katua pitkin ja tarkastelivat omasta mielestään arvokkaan ylpeinä toisiaan. Yhdellä oli venäläinen sapeli, toisella ruotsalainen, kolmannella iso keittiöveitsi. Yksi kantoi asetta olalla, toinen vyökannikkeessa, yksi oikealla puolella, toinen vasemmalla jne.
Ryhmän johtajalla on ikivanha pohjalaisupseerin takki ja hän kutsuu itseään päällikkönä olleen kapteenin mukaan nimellä Ridderhjerta.
Muut nimittivät itseään samaan tapaan: Kråkhjerta, Skjör-hjerta, Kruthjerta, Kulhjerta jne. Theseuskaan ei varmaan pöyhkeillyt yhtä paljon Kreetalta palattuaan kulkiessaan Ateenan kaduilla kuin nämä miehet Uudenkaarlepyyn kaduilla vangittuaan muutamia kasakoita.
Heinäkuun 13:ntena alkaa tapahtua. Kauhavalle näyttää syntyvän taistelu, ja sotilaat marssivat sinne päin. Kuormasto on vielä Härmän seudulla, ja Eric Gustafin odotetaan jäävän vartioimaan rykmentin kassaa. Mutta hän palaa halusta nähdä taistelu ja piilottaa kassan muiden tavaroiden alle, ja hyväntahtoinen sotilas Löf lupaa vartioida niitä. Sitten Eric Gustaf vuokraa hevosen ja satulan ja ratsastaa Kauhavalle. Hän saavuttaa joukot ja pysyttäytyy jonkin matkaa heidän perässään, jotta häntä ei tunnistettaisi.
3400 miehen vahvuinen armeija marssii Carl Johan Adlercreutzin johdolla Lapuaa kohti. Täältä, kirkonkylän pohjoispuoliselta harjanteelta, Eric Gustaf näkee koko seudun yli ja pääsee todistamaan kaipaamaansa taistelua.
Kauniin joen halkomassa laaksossa oli viljavia peltoja ja lukuisia talonpoikaiskyliä. Eräällä pellolla näkyi suunnilleen 5000 miehen vahvuinen venäläinen jalkaväkirivistö, joka marssi hitaasti lähemmäs meitä; toisella puolella oli ratsuväen rivistö, joka syöksyi uljaine hevosineen vähän matkaa eteenpäin ja pysähtyi. Vastapäätä seisoi meidän 2000 miehen jalkaväkirivistömme, ja rakuunamme ratsastelivat edestakaisin valmiina hyökkäyssignaalin kajahtaessa kiiruhtamaan kostotarten tavoin vihollista vastaan. Musiikki kaikui voimakkaana, sotilaat odottivat kärsimättöminä. Pam! Kuului kauheasti jymisevä paukahdus, musiikkia ei enää erottanut lainkaan. Muskettien yhteislaukauksia toinen toisensa perään, pian ei kuulunut muuta kuin pamahduksia pamahdusten päälle, väliin jyskivien tykinlaukausten voimistamina, ja taukojen aikana joka taholta kuului kauheaa kirkunaa ja huutoa.
Savua alkoi jo kertyä, ei kuitenkaan vielä kylliksi peittämään kentän veristä näkymää. Tuolla Husaari ja Rakuuna ryntäsivät kuin villieläimet toistensa kimppuun – tuolla kasakka heilautti pitkää keihästään ja syöksi sen uskomattoman äkillisesti ruotsalaisen rintaan, mutta pian myös hänet itsensä syöstiin hevosen selästä pitkälleen maahan, lävistettynä, höyryävä veri virtasi hänen haavastaan, värjäsi vihollisen miekan ja tahri hänen vaatteensa. Tuolla yksi soturi vaipui kuulan kaatamana, tuolla toinen, tuolla muuan valitti poikkiammuttua jalkaansa, tuolla toinen silvottua kättään. Tuolla mies ryömi hullun lailla ympäriinsä ja heitti henkensä kasvot kauhistuttavasti vääristyneinä. Ja nyt kaikki lojuivat meidän tykkiemme sekasortoon saattamien venäläisjoukkojen tallaamina. Kirkon viereen sijoitetut venäläisten patterit oli tuhottu, ja venäläiset itse alkoivat vetäytyä taaksepäin. Yksi osasto meikäläisiä marssi jäljessä valtavan iloisten hurraahuutojen kaikuessa, kehuskellen olevansa turvassa vaaralta, äkkiä aivan tien vieressä olevalta pellolta kuului räiskähdys, ja osa miehistä lojui pitkänään maassa.
Venäläiset ovat hävinneet taistelun, ja Eric Gustafille tulee kiire palata kuormaston ja rykmentin kassan luo. Kerran hän huomaa kolme venäläissotilasta aivan vieressään. Hän jähmettyy mutta hyötyy nyt kielitaidostaan ja kysyy sotilailta venäjäksi, missä everstiluutnantti Zažonov on, hänellä on tälle asiaa. Sotilaat näyttävät suunnan, ja Eric Gustaf on lähtevinään siihen suuntaan.
Olin nähnyt kylliksi, käännyin takaisin verta vuotavin sydämin, pääsin onnellisesti perille klo 5:ltä aamulla ja tapasin Löfin nukkumasta Rykmentin kassalippaan vieressä. Itse ryömin hiljaa avonaisesta ikkunasta huoneeseen ja laittauduin nukkumaan.
”Toiveeni tulla upseeriksi oli ollut kiihkeä, silmäys taistelupaikalle haihdutti sen miltei kokonaan”
Pari päivää yhteenoton jälkeen Eric Gustaf käy erään tykistöupseerin kanssa katsomassa Lapuan taistelupaikkaa.
Näky oli kammottava. Maa ja sen sato oli kaikkialla poljettu maahan, siellä täällä lojui vielä silvottu käsivarsi, irti ammuttu jalka, siellä täällä näkyi kuivuneita verinoroja, siellä täällä verisiä vaatteita. Pahanhajuinen savu kohosi vielä venäläisten polttaman kylän palavista jäännöksistä. Toiveeni tulla upseeriksi oli taistelun aikana ollut hetkittäin melko kiihkeä, silmäys taistelupaikalle haihdutti sen miltei kokonaan.
Muutamaa päivää myöhemmin Eric Gustaf on Uudessakaarlepyyssä, jossa armeijan Komissariaatti tarkastaa hänen tilinsä. Hän tapaa varsin yllättävän kävijän.
Tapasin englantilaisen Lordin, joka on hiljattain saapunut tänne Englannista vain nähdäkseen taistelun. Katsoin tämän tietyllä tavoin oikeuttavan menettelyni Lapuan taisteluun nähden. Eikö minulle, joka oleskelin niin lähellä, tule antaa uteliaisuuteni anteeksi? Minähän kuljin vain 2 3/4 peninkulman verran nähdäkseni taistelun, mutta Lordi oli lähtenyt tänne Englannista asti samankaltaisen uteliaisuuden ajamana.
Tämä englantilainen on John Fiott, jälkimaailma tuntee hänet paremmin nimellä John Lee. Pohjanmaalla vieraillessaan hän on 25-vuotias ja koulutukseltaan matemaatikko. Hän saa vuosien saatossa useita suuria perintöjä, matkustelee ristiin rastiin Eurooppaa ja Lähi-itää, rakentaa oman tähtitieteellisen observatorion ja on yksi Royal Meteorological Societyn perustajista ja jonkin aikaa sen puheenjohtaja. Yksi kuun kraatereista on nimetty hänen mukaansa.
Eräs tapahtuma pelästyttää Eric Gustafin 29. heinäkuuta. Hän ohittaa sakeassa sumussa Tiistenjoen, kun häntä yhtäkkiä vaaditaan ilmoittamaan salasana. Hän ei ollut edes kuullut tällaisesta käytännöstä ja saa pistimen rintaansa vasten. Kuoleman hädässä hän huutaa kaikin voimin ”Hyvä ystävä”, hänen pelokkuudelleen nauretaan ja hän saa jatkaa matkaansa.
Tämän jälkeen Eric Gustaf pitää tarkasti huolen, että tiesi Rykmentin vartiosanan, salasanan ja kenttähuudon, jotka ylipäällikön adjutantit määräävät. Nämä kolme tunnistesanaa valitaan ilmeisesti usein muistuttamaan jostain näitä herroja kiinnostavasta tapahtumasta, kuten ”Sofi – Pietarsaari – Hyvä” tai ”Charlott – Pedersöre – Kaunis”.
Eric Gustaf tutustuu Anna Maria Hedmaniin, jota kuvataan Kreivi Cronstedtin palvelustytöksi. Kreivin etunimet ovat Johan Adam, hän on Savon prikaatin eversti ja päällikkö.
Minulla oli tilaisuus nähdä Kreivi Cronstedtin palvelutyttö Anna Maria Hedman. Iloluontoinen tyttö, josta olin Pietarsaaressa kuullut puhuttavan paljon, mutta en ollut koskaan nähnyt. Majuri Ehrnroothin palvelija ja tyttö osoittautuivat varsin seurallisiksi ja menivät klo 9:ltä illalla ulos kävelemään nauttiakseen kaikista ihanuuksista, joita luonto voi tarjota. Kun he palasivat takaisin, vahti huusi heille, ja koska he eivät tienneet vartiosanaa eivätkä tunnussanaa, heidät vietiin vartiotelttaan, ja he joutuivat siis maksamaan illan huveista melko inhottavalla tavalla.
Muutamaa päivää myöhemmin Eric Gustafin ollessa pöytänsä ääressä korjaamassa tilejään, palvelustyttö Hedman tulee istumaan ompeluksineen pöydän viereen ja yrittää huvittaa Eric Gustafia keskustelullaan.
Hän kertoi minulle tuhansia pikkuasioita ja tapahtumia, ja vaikken vastannut, hän ei kuitenkaan ollut kyllin kohtelias jättääkseen minut yksin. Tyttö kertoili muun muassa nähneensä veljeni, jolla on toimi Pietarsaaressa ja joka asuu Rouva Molanderin luona, ja sanoi veljen olevan hyvin minun näköiseni.”Minä kyllä näin hänet”, tyttö jatkoi, ”mutta en koskaan puhunut hänen kanssaan, kaikki hänet tunteneet kertoivat hänen olevan hyvin leppeä Herra, enkä usko, että hän oli yhtä vakava kuin Herra Rykmentin Komissaari.” Puhkesin nauramaan täyttä kurkkua kertomatta kuitenkaan neidille, että kyseessä oli juuri minä itse. Kun kaikki muut aiheet oli tyhjennetty loppuun, tyttö alkoi puhua Kreivi Cronstedtista, miten hyvä tämä oli vakavuudestaan huolimatta. ”Siksi hän luultavasti pitää Teistä niin paljon”, vastasin niin ironiseen sävyyn kuin pystyin. Hän piti sanojani ensin jonkinlaisena galanteriana, mutta vähän mietittyään nousi nopeasti, meni ulos ja pamautti oven perässään kiinni, joten luulen vapautuneeni hänen enemmiltä vierailuiltaan.
13. elokuuta Eric Gustaf pääsee viettämään 10 päivän lomaa Pietarsaaren seudulle. Hän saa suruviestin, Johanna on tehnyt lopun suhteesta ja epätoivo valtaa Eric Gustafin. Hän käy vanhempiensa luona Kruunupyyssä ja venematkalla Pietarsaaresta Hästöhön hänet yllättää nopeasti noussut myrsky, joka heittää valkeaa vaahtoa veneeseen.
Armeijan pariin palattuaan Eric Gustaf kokee matkan päästä Kuortaneen Ruonan ja Salmen taistelut. Eräs tapahtuma vaikuttaa häneen syvästi: hän tapaa kuolettavasti haavoittuneen luutnantin, jonka kasvot on ammuttu niin tohjoksi, ettei Eric Gustaf tunnista tätä ennen kuin tämä itse kertoo olevansa Eric Gustafin ystävä Ståhlhandske.
Ruotsin armeijan pääjoukot lähtevät näiden taistelujen jälkeen ylipäällikkö Klingsporin määräyksestä jälleen perääntymään. He ohittavat Ylistaron ja Vähänkyrön, jossa Eric Gustaf käy enonsa, kirkkoherra Gabriel Reinin luona, ja sen jälkeen he päätyvät Vöyrille, jossa hän tapaa puheliaan lääkärin, Nordbergin. Tämä kerskuu rehvakkaasti lääkettä, jota vain hänellä on, epikakuannaa, joka tunnetaan paremmin nimillä ipecacuanha tai oksetusjuuri.
Illalla 13. syyskuuta Eric Gustaf on ehtinyt Gunilackiin, jossa hän yöpyy. Samana päivänä von Döbeln on sairasvuoteelta noustuaan lyönyt Juuttaan taistelussa kenraali Kozatškovskin joukot ja näin estänyt tätä sulkemasta Ruotsin armeijan peräytymistietä pohjoiseen.
Nyt koittaa sodan suurin, ratkaiseva taistelu. Eric Gustaf kuvaa 14. syyskuuta kokemuksiaan muun muassa näin:
Herättyämme joimme taas kahvia, ja istuessamme ja jutellessamme kallion muodostaman kahvipöydän ääressä kuulimme Oravaisista tykinlaukauksia. Jernefeldt [vääpeli Johan Adolf Järnefeldt] ja minä menimme sinne. 1/8 peninkulman päässä taistelupaikalta tapasimme Pataljoonamme Varusmestarin, Heseliuksen, joka oli aikonut mennä Komppaniansa luo, mutta kun tämä kuuli tykinlaukaukset, hän katsoi varmuuden epävarmuutta paremmaksi ja jäi urheasti kuormaston luo. Taivuttelin miestä jopa kiukkuisena saadakseni hänet mukaan taistelupaikalle, mutta ei edes sotamiehelle niin tärkeä kunnia saanut häntä jättämään turvallista paikkaansa. Menin siis yksin taistelupaikalle ja näin kukkulalta taistelun kaikki vaiheet.
Taistelun kulku on selostettu monissa lähteissä. Eric Gustaf kertoo päiväkirjassaan, kuinka hän seuraa kukkulalta kamalaa näytelmää ja kuinka ruotsalaiset klo 7:ltä perääntyvät täyttä vauhtia menetettyään kaikkiaan 1000 miestä. Hän ja Jernefeldt ovat aikoneet yöpyä läheisessä talossa, mutta nopea ja järjestäytymätön perääntyminen vie heidät Munsalaan, jossa he nukkuvat muutaman tunnin torpan penkillä kirkonkylässä.
Seuraavana päivänä on ihana, kaunis sää, mutta kaikkialla Munsalassa vallitsee syvä hiljaisuus. Lapuanjoella Eric Gustaf ja hänen matkakumppaninsa ovat joutua vahingonlaukauksen uhreiksi. Kaupungissa kaikki odottavat venäläisten tuloa ja yrittävät pelastaa niin paljon omaisuuttaan kuin vain pystyvät. Monet pyrkivät saaristoon pakoon venäläisiä.
17. syyskuuta Eric Gustaf on Pietarsaaressa, lounastaa Molandereiden luona ja juo kahvia Sofien kanssa Roosin perheen tykönä. Yhtäkkiä kaupunki on paniikissa:
Äkkiä näimme kadun olevan täynnä väkeä: Rovasteja, Sotilaita, Rakuunoita, muona- ja sairaskärryjä, kaikki kiiruhtivat kaupungin pohjoispuolelle täyden sekasorron vallassa.
Eräs henkivartiolainen kertoo kääntyneensä, kun hän oli nähnyt kasakoita lähellä eteläistä tienristeystä, ainoaa jota pitkin pääsi maantielle.
Jumalani, mitä meidän nyt pitää tehdä? Antautuako vangiksi? En omistanut muuta kuin ylläni olevat vaatteet ja taskussani olevat neljä riikintaalaria. Kulkea vesitse Kruunupyyhyn? Mihin jättäisin silloin hevoseni, joka oli 80 riikintaalarin arvoinen? Sanalla sanoen, olin non plus -tilanteessa ja aloin jo suunnitella ratsastavani metsän läpi ja jättäytyväni kokonaan kohtalon huomaan, kun vanha harmaatukkainen mies tuli luokseni ja kertoi, että pääsisimme erästä kinttupolkua myöten Kråknäsiin [Katternön kylään], jossa ruotsalaisten Päämaja oli. Ilo loisti kaikkien silmistä, seteleitä satoi lakkiin, jota Ukko piti kädessään, me taas riensimme ulos kaupungista tietämättä mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Onneksi tapasimme siellä talonpojan, joka suostui kuuden riikintaalarin summasta ryhtymään oppaaksemme.
Melkoinen joukko rakuunoita ja kuormanajajia, kaikki ratsain, lähtevät matkaan ukko ja Eric Gustaf etunenässä. Tuntuu siltä kuin yksikään ihmisjalka ei ennen heitä olisi astellut niissä erämaissa. He ratsastavat kahden virran yli suuremmitta vaikeuksitta mutta saapuvat kolmen tunnin jälkeen kolmannelle joelle, joka on leveä ja syvä. Sen täytyy olla Purmonjoki. Talonpoikakaan ei tiedä, mistä kohdin he voivat ylittää joen. He yrittävät useaan kertaan, mutta hevonen on tuskin astunut muutaman askeleen, kun vesi nousee sen selän yli ja sen kaviot uppoavat pehmeään pohjaan.
Sanalla sanoen: olisimme ehkä olleet hukassa, ellei kaitselmus olisi lähettänyt pelastukseksi laitumella olevaa hevosta. Hevonen tuli sattumoisin paikalle, jossa olimme, mutta koska se ei ollut järin tyytyväinen seuraamme, varsinkin kun kaksi rakuunaa heitteli keppejä sen perään, se hirnahti muutaman kerran ja rupesi sitten ylittämään jokea jonkin matkan päässä meistä. Hevonen kulki enimmäkseen pohjaa pitkin, mutta syvimmällä kohdalla se näytti uivan muutaman kyynärän verran.
Hevonen pääsee uiden Purmonjoen yli, se pelastaa heidät
Koko seurue pääsee tästä kohtaa joen yli. Kasakat nähnyt henkivartiolainen lähtee Kråknäsiä kohti, muut pysähtyvät ja kyselevät tapaamiltaan sotilailta uutisia. He saavat Kornetti Dunckerilta tietää, ettei Pietarsaaren edustalla ole näkynyt venäläisiä ja että he ovat siis reagoineet väärään hälytykseen.
Eric Gustaf ratsastaa pohjoiseen, kohti Kruunupyyn kotia. Yövyttyään Abborsin kestikievarissa hänellä on ilo varhain seuraavana aamuna yllättää vanhempansa ja sisaruksensa kotona ennen kuin nämä ovat ehtineet noustakaan. Eric Gustaf lähtee isänsä kanssa katsomaan pappilan lähellä olevaa paikkaa, jossa kenraalimajuri Gripenbergin 3. prikaati oli muutamaa päivää aiemmin onnistunut estämään eversti Vlastovin venäläisjoukkojen yritykset estää Kruunupyynjoen ylitys ja näin katkaista pohjoiseen johtava peräytymistie.
Eric Gustaf lähtee uudelleen etsimään joukkoaan, joka on nyt ehtinyt peräytyä pohjoiseen Kruunupyyn ohi. Hän pysähtyy Kokkolaan ja juo muutaman lasillisen punssia Donnerin luona, mutta kun kaupunginportin ulkopuolella pamahtaa, hän lähtee laukkaa pohjoiseen päin ja tavoittaa pataljoonansa.
Nyt on sateinen ja ikävä syksy, ja tunnelma on masentunut. Kalajoella on menossa syysmarkkinat, ja Eric Gustaf sairastuu siellä. Hän alkaa olla kunnossa vasta 13. lokakuuta ja päättää, että on aika lähteä armeijasta ja palata kotiin. Hän saa passiinsa uudelleen ylipäälliköksi nimitetyn (Carl Nathanael) af Klerckerin allekirjoituksen ja lähtee seuraavana päivän yksin etelää kohti. Hänen hevosensa on aivan laihtunut, koska renki on käyttänyt rehua varten annetut rahat johonkin muuhun.
Kaikkialla, missä olin aiemmin käynyt, väkeä oli ollut vilisemällä, täällä vallitsi kaamea hiljaisuus. Tienvieren talot olivat hylätyt ja autiot; jatkoin matkaani peläten, että joku sotilaskarkuri ryöstäisi minut. Kun olin päässyt lähemmäs Lohtajaa, näin kahden venäläissotilaan, joilla oli yllään vanhat takit ja talonpoikaislakit, hiipivän kivääreitään kantaen ohitseni pensaiden välissä ja luovan minuun synkkiä katseita. Kylmä väristys kulki lävitseni, en tiennyt, millaisia yhteenottoja saattaisi syntyä.”Drastuite kamrata” [Hyvää päivää, toverit], tervehdin niin ystävällisesti kuin kykenin, tämä sai miesten kasvot kirkastumaan, he vastasivat minulle miltei yhtä ystävällisesti ja näyttivät jatkavan tyytyväisinä matkaansa.
Pian Eric Gustaf jälleen pysäytetään ja taas hänellä on hyötyä venäjän taidostaan. Häneltä otetaan passi ja kasakka saattaa hänet Kokkolaa kohti. Pitkän matkaa iltahämärässä ajettuaan Eric Gustaf tunnistaa ilokseen Wittikin kestikievarin. Seuraavana päivänä Eric Gustaf luovutetaan Kokkolassa kenraalimajuri Kozatškovskille, samalle kenraalille joka oli Juuttaalla taistellut von Döbelniä vastaan. Eric Gustaf otetaan tylysti vastaan, kunnes seuraava pysähdys on kenraali Nikolai Kamenskin luona kauppias Gustaf Riskan talossa. Tämä ei olekaan kuka tahansa kenraali vaan Venäjän uusi ylipäällikkö, 32-vuotias, joka oli mm. johtanut venäläisjoukkoja Oravaisissa, sittemmin häntä ylistettiin ”Suomen valloittajana”.
Muutaman minuutin päästä luokseni saapui majoitushuoneesta Upseeri ja kysyi minulta varsin kohteliaasti: ”Sprechen Sie Deutsch oder Französisch?””Ja, ich spreche Deutsch und Französisch, was Sie befehlen” [Puhutteko saksaa tai ranskaa? Kyllä, puhun saksaa ja ranskaa, ihan sen mukaan kuin määräätte], vastasin. Upseeri meni sisään, palasi pian takaisin ja pyysi seuraamaan Kreivin luo. Tämä nousi ylös, tervehti ystävällisesti, esitti saman kysymyksen, ja minä vastasin samalla tavalla. Sitten Kreivi kyseli kaikenlaista matkaani sekä Ruotsin Armeijan tilannetta koskevaa, lopulta hän luovutti minulle passini, jonka hän oli allekirjoittanut, ja sanoi: ”Matkustakaa Kruunupyyhyn tai minne haluatte, toivotan Teille onnellista matkaa. Kertokaa Isällenne terveisiä minulta; olen levännyt yön hänen luonaan.” Sitten Kreivi kumarsi kohteliaasti. Kenraali Kozatkovski näytti melko nololta ja kumarsi syvään. Kiitin Kreiviä hänen hyvyydestään ja läksin.
Kruunupyyssä isän koira on Eric Gustafia ensimmäisenä vastassa.
Lempeä eläin ei tahtonut lakata hyväilemästä minua ja hyppimästä ympärilläni eikä tiennyt, miten olisi osoittanut iloaan. Pian minulla oli ilo yllättää Äiti ja rientää hänen käsivarsilleen, me itkimme molemmat ilon kyyneleitä. Isä ja sisarukseni eivät olleet kotona, mutta saapuivat pian, ja silloin seurasi uusia molemminpuolisen ilon ilmauksia.
Artikkelin päälähteenä on Ylioppilaan sotapäiväkirja 1808 (SKS, 2008), jossa Eric Gustaf Ehrströmin päiväkirja on suomeksi käännettynä nykykielisenä versiona. Päiväkirjan on julkaissut toimitettuna ja modernisoituna ruotsinkielisenä versiona myös Eric Gustafin jälkeläinen Christman Ehrström teoksessa Kanonerna vid Oravais (Bokförlaget Legenda 1986). Johanna Wassholm on julkaissut tarkan analyysin Eric Gustaf Ehrströmin elämäntyöstä teoksessa Svenskt, finskt och ryskt (SKS 2014), joka perustuu hänen väitöskirjaansa.
