Emme osaa aina selittää arjessa tapahtuvia asioita; natisevia rappusia, lepattavia verhoja sekä ovia, jotka paiskautuvat kiinni ilman mitään näkyvää syytä, tai yhtäkkistä kahvin tuoksua. Aaveen tekoja aivan varmaan, vai?
”Vanhoissa rakennuksissa – kalamajoissa, teattereissa ja kartanoissa – aistii usein vahvoja ihmiskohtaloita ja historiaa. Ne ovat hedelmällinen pohja tarinoille”, kertoo Tiina Hautala, joka on erikoistunut Pohjanmaan aavetarinoihin.
Istumme Vaasassa Konsulinnan kahvihuoneessa, jossa monet ovat kertoneet havainneensa merkkejä yliluonnollisista tapahtumista. Konsulinna Tulla Moe (1869–1950) asui aikoinaan tässä Raastuvankadulla sijaitsevassa talossa, jossa nykyään toimii Loftet. Hänet tunnettiin Vaasassa kotonaan kaupungin kermalle järjestämistään illanistujaisia, mutta hän rahoitti myös kulttuuritapahtumia kaupungin köyhille.
”Konsulinnan kuoleman jälkeen talossa on tapahtunut asioita, jotka ovat saaneet ihmiset uskomaan hänen kummittelevan. Tapaan kysyä täällä työskenteleviltä, ovatko he huomanneet konsulinnasta uusia merkkejä, ja joka kuukausi heillä on jotain uutta kerrottavaa.”
He ovat mm. kuulleet sähkövatkaimen menevän itsestään päälle ja huomanneet kananmunakartonkien vaihtaneen itsestään paikkaa. Kun kahvilaan haettiin jokin aika sitten uutta kokkia, pätevyysvaatimuksissa peräänkuulutettiin ”kunnioitusta haamuja kohtaan”.
”Konsulinna on tyypillinen kaupunkilaisaave, sillä häntä pidetään hyväntahtoisena ja suojelevana. Sen sijaan saaristolaishaamuja kuvaillaan usein uhkaaviksi hahmoiksi; tarkoituksena on ollut pelottaa lapset pois vaarallisista paikoista. Houkutus on tietysti monesti kasvanut entisestään, kun asiaan on liittynyt kummitus.”
Ihmiset tarinoivat mielellään
Tiina Hautala kiinnostui kummitustarinoista jo lapsena, ja hän on mm. kirjoittanut kirjan Aaveiden Pohjanmaa – Kummitustarinoita mailta ja meriltä.
”Lapsuuteni kummitustarinat perustuivat lähinnä suulliseen perinteeseen. Vähitellen aloin koota ja arkistoida niitä.”
Hän vieraili paikallisissa arkistoissa ja haastatteli ihmisiä uusien kertomusten toivossa.
”Olen monesti kuullut tarinoista erilaisia versioita, joita olen verrannut eri aikojen tosiasioihin. Ihmiset tarinoivat mielellään, ja nykyään voi myös puhua omista kummituskokemuksista leimautumatta hulluksi.”
Hautala esittelee kirjassaan kymmenen paikkaa, joissa katsotaan kummittelevan. Yksi niistä on Malmin talo, jossa aiemmin asusti Malmin perhe ja joka nykyään toimii Pietarsaaren museon näyttelytilana. Talossa on pappa Runebergin kiikkustuoli, jonka sanotaan kiikuttelevan itsekseen, sekä kauppias Carl Johan Mellbergin muotokuva.
”Mellbergin muotokuva eroaa hieman tavallisista kummitustarinoista. Museo sai sen lahjoituksena naiselta, joka oli perinyt sen. Hän oli säilyttänyt sitä komerossaan, jossa se oli poltergeistin tavoin aiheuttanut häiritsevää melua. Hän halusi, että muotokuva saisi riippua Malmin talossa, jossa Mellberg oli aikoinaan työskennellyt – ehkä henki sitten saisi rauhan.”
Hautala esittelee kirjassaan toisenkin tunnetun aavetarinan, nimittäin Tottesundin Valkean rouvan. Traaginen tarina juontaa juurensa 1300-luvulle, jolloin nuori neito naitettiin vastoin tahtoaan, ja neito riisti henkensä heittäytymällä mereen. Neidon äiti, Tottil, ei enää loppuelämänään löytänyt rauhaa.
Tämän takia hän tarinan mukaan saapuu Tottesundiin aina mikkelinpäivänä etsiäkseen sovitusta teolleen. Hänen sanotaan vaeltelevan rannalla ja etsivän laivaa, johon hänen tyttärensä pakotettiin astumaan.
Metsä ei pelota
Hukuttautuneesta neidosta on mainintoja senaikaisissa asiakirjoissa, mutta monien muiden aavetarinoiden tavoin hänenkin tarinansa on saanut uusia piirteitä siirtyessään sukupolvelta toiselle.
”Saamme aavetarinoiden avulla jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista elämä on eri aikoina ollut seudullamme. Ympäristö vaikuttaa aina tarinaan, ja tämän takia rannikon kertomukset liittyvät usein merenkulkuun, kaupankäyntiin ja myöhemmin teollistumiseen.”
Kun aavetarinoita verrataan toisten kulttuurien tarinoihin, ne paljastavat, mitä seutumme lapset ja aikuiset ovat erityisesti pelänneet. Grimmin veljesten kuvailemassa saksalaisessa perinteessä metsä on kaikkein vaarallisin paikka, sillä siellä kohtaa kaikkea mahdollista ahneista susista nälkäisiin noitiin.
”Meillä metsissä samoaminen ei ole samalla tavalla ollut kiellettyä kuin monissa muissa maissa. Vaarat ovat uhanneet toisaalla, kuten vesistöissä ja merellä.”
Aavetarinat ovat säilyneet vuosisatoja. Tiina Hautala uskoo, että ne selviytyvät digitalisoitumisestakin ja siirtyvät mobiiliyhteiskuntaan.
”Vanhat tarinat saavat ehkä uusia moderneja piirteitä, jotka sopivat nykyaikaan. Aavetarinoilla on tärkeä rooli, sillä ne antavat meille tavan käsitellä pelkojamme. Ne kertovat meistä itsestämme.”
