Suomessa oli 1930-luvulla erittäin niukasti riistaa. Maassamme ei juurikaan ollut suuria nisäkkäitä. Hirvi, majava ja metsäpeura olivat miltei sukupuutossa, samoin kaikki neljä suurta petoeläintä. Metsäkauris, villisika ja supikoira eivät vielä olleet saapuneet Suomeen. Ei siis ollut mitenkään outoa, että Suomessa alettiin suunnitella kotimaisen faunan ”rikastamista” uusilla riistalajeilla.
Minnesotan suomalaissiirtolaisten avulla tartuttiin tuumasta toimeen, ja v. 1934 Yhdysvalloista lähetettiin laivalla muutama valkohäntäpeura Suomeen. Kaksi urosta kuoli kaksiviikkoisen raskaan laivamatkan aikana ja kolmaskin heikentyi mutta jäi vastoin odotuksia henkiin.
Tästä uroksesta tuli kaikkien Suomen peurojen ”kantaisä”. Urosta ja neljää vaadinta (naarasta) pidettiin ensin Vesilahden Laukon kartanon maille tehdyssä kolmen hehtaarin aitauksessa. Tästä on lähtöisin melko pitkään käytössä ollut nimitys Laukon peura.
Peurat laskettiin vapauteen v. 1938. Koko Suomen valkohäntäpeurakanta koostui tuolloin yhdestä aikuisesta uroksesta, kolmesta aikuisesta naaraasta ja kahdesta urosvasasta. Peurakanta oli kasvanut noin sataan yksilöön v. 1948, jolloin maahan tuotiin Yhdysvalloista vielä muutamia yksilöitä geneettisen perimän laajentamiseksi.
Ei ole tiedossa, miten nämä yksittäiset ”uudet” peurat vaikuttivat Suomen kannan perimään, mutta on tuskin liioiteltua sanoa, että maamme valkohäntäpeurakanta polveutuu vain muutamasta yksilöstä.
Luonnonvarakeskuksen (Luke) arvion mukaan Suomessa oli talvella 2020–2021 noin 125 000 valkohäntäpeuraa. Lajia tavataan eniten edelleen Lounais-Suomessa, jossa on paikoittain valtavia kannan tiheyksiä, jopa 150 yksilöä 1000 hehtaarilla (vertaa tätä hirvikannan tavoitteeseen, joka on noin kolme hirveä 1000 hehtaarilla).
Valkohäntäpeura on nykyään ylivoimaisesti Suomen runsaslukuisin hirvilaji, ja kanta on kasvanut erityisen voimakkaasti viime vuosina. Runsaasta metsästyksestä ja pitkästä metsästyskaudesta huolimatta tätä kehityskäyrää on ollut vaikea murtaa – siitäkin huolimatta, että lajin metsästyksessä sallitaan monet muutoin kielletyt menetelmät.
Valkohäntäpeura ei myöskään ole riippuvainen metsästäjien ja muiden luonnonystävien talviruokinnasta, vaikka ruokinta onkin parantanut peurojen kuntoa; naaraat saavat useampia vasoja ja kanta kasvaa nopeammin.
Näin ollen valkohäntäpeura on täyttänyt ja todennäköisesti ylittänyt ne odotukset, joita uudesta riistalajista oli 1930-luvulla. Lajista on vuosien myötä tullut Suomessa erittäin tärkeä riistasaalis, joka on myös minulle aktiivimetsästäjänä arvokas luonnonvara. Valkohäntäpeura tarjoaa monille jännittäviä ja mielenkiintoisia metsästyshetkiä, ja perheeni saa siitä elintärkeää kotimaista, lähellä tuotettua, myrkytöntä ja eettistä riistalihaa.
Valkohäntäpeurakanta on kieltämättä saavuttanut Suomessa paikoittain yhteiskunnan sietokyvyn rajan. Laji on osallisena aivan liian moneen liikenneonnettomuuteen. Lisäksi erikoisviljelmät, puutarhat ja taimikot voivat yksittäistapauksissa kärsiä kannan kasvusta, vaikka haitat ovat vielä suhteellisen pienet.
Lajilla ei myöskään ole ollut kielteisiä vaikutuksia kotimaiseen faunaan. Lajista on pikemminkin tullut tärkeä saalis sudelle ja ilvekselle. Todennäköisesti tästä syystä lajin hävittämisestä ei ole juurikaan keskusteltu, vaikka kyseessä on maassamme minkin, supikoiran ja piisamirotan kaltainen vieraslaji.
Valkohäntäpeuran istutuksessa oli kyse enemmän tuurista kuin taidosta. Kukaan ei osannut ennustaa istutuksen tulosta, ja valkohäntäpeuralle ja muulle kotimaiselle faunalle olisi saattanut käydä huonosti. Tällaiset tarkoitukselliset istutukset kuuluvat todellakin menneisyyteen.