Vaimoni vanhemman polven sukulainen antoi minulle keväällä lahjaksi Yrjö Kokon kirjan Laulujoutsen. Olin lukenut sen aiemminkin, mutta oma nide käsissä ryhdyin lukemaan sitä uudelleen.
Vuonna 1950 julkaistu Laulujoutsen on suomalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia luontokuvauksia, ja se vaikutti erittäin merkittävästi laulujoutsenen rauhoittamiseen maassamme. Yrjö Kokko onnistui kirjallaan todennäköisesti pelastamaan laulujoutsenen sukupuutolta.
Kokko vietti viisi kesää Lapin rajaseuduilla yrittäessään turhaan löytää ja valokuvata hautovia laulujoutsenia. Kuudentena kesänä hän viimeinkin löysi pesivän laulujoutsenparin. Hänen onnistui kuvata hautovaa laulujoutsenparia hivuttautumalla äärimmäisen varovaisesti pesän lähelle poroksi naamioidun piilokojun avulla.
Nykymittapuulla katsottuna Kokon mustavalkoiset laulujoutsenkuvat ovat suoraan sanottuna surkeita, mutta omana aikanaan ne olivat todellinen sensaatio.
Lukiessani Kokon uurastuksista Lapissa sain kuulla, että kotikylässäni pesi laulujoutsenpari keskellä peltoa, pikkuruinen oja ainoana lähivesistönä. Käydessäni pesällä laulujoutsenet eivät pelänneet yhtään vaan puolustivat pesäänsä raivokkaasti. Pystyin kuvaamaan niitä 1½ metrin päästä. Jos olisin astunut askeleenkin lähemmäs pesää, olisin saanut selkäsaunan.
Näin paljon luonto on muuttunut yhden sukupolven aikana. Tänä päivänä laulujoutsenia löytyy Suomesta pienistä lammistakin, ja nyt ne siis pesivät pelloillakin. Pesivien joutsenten määrä on noussut 15 parista v. 1950 nykyiseen vähintään 10 000 pariin, joten Suomessa voi syksyisin olla jopa 100 000 laulujoutsenta. Kanta on liioittelematta elinvoimainen!
Historiasta on tärkeä ottaa opiksi, mutta samalla emme saa antaa sen lamaannuttaa meitä niin, että emme kykene tekemään tarpeellisia päätöksiä nykytilanteestamme. Laulujoutsen oli lähellä sukupuuttoa metsästyksen takia, mutta kyseessä olikin täysin kestämätön metsästys.
Nälkiintyneet uudisraivaajat metsästivät joutsenia erityisesti keväisin ja pesien läheltä. Lisäksi joutsenten pesät olivat isoja ja näkyviä, ja suurten munien kerääminen oli helppoa.
Mielestäni nyt olisi korkea aika muuttaa laulujoutsen metsästettäväksi riistalajiksi. Ei siksi, että laulujoutsen olisi hankala haittalintu, vaan siksi, että se on arvokas riistaeläin, jota voitaisiin metsästää kestävällä tavalla.
Alle vuoden ikäisten poikasten (jotka ovat harmaita ja helppo erottaa aikuisista) rajoitettu kiintiömetsästys loppusyksyllä (esimerkiksi 1. lokakuuta lähtien) toisi lautasillemme ekologista, lähituotettua, ilmastoystävällistä ja herkullista riistalihaa sekä tarjoaisi meille metsästäjille jännittävän metsästysmuodon.
Samalla se helpottaisi supistuvien vesilintulajien metsästyspainetta. Nykytilanteessa esim. jouhisorsan, nokikanan ja heinätavin metsästyksen salliminen ei ole kestävää, vaan nämä lajit tulisi välittömästi rauhoittaa.
Yrjö Kokko oli minun tavoin sekä metsästäjä että aktiivinen luonnonsuojelija. Olen vakuuttunut siitä, että hänenkin mielestään laulujoutsenen kesyyntyminen on nykyään mennyt liian pitkälle. Laulujoutsen on kohta kyhmyjoutsenen kaltainen puistolintu, joka ei pelkää tai kunnioita ihmistä.
Jotkut väittävät tätä luonnolliseksi ja toivottavaksi kehitykseksi, mutta meidän on muistettava, ettei laulujoutsen ole ikimaailmassa voinut käyttäytyä näin joutumatta ihmisen tai jonkin suurpedon saaliiksi.
Laulujoutsenen käytös muuttuisi metsästyksen myötä, ja toivottavasti se saisi takaisin asemaansa Suomen ylväänä kansallislintuna, korpien ja tuhansien järvien maan symbolina.
