Minulta on työpaikoissani – Ruotsin säteilyturvavirastossa, kantaverkkoyhtiössä ja puolustusvoimissa – usein kysytty, mitä riittävän hyvältä sähköjärjestelmältä vaaditaan.
Olen saanut nähdä, mitä poliittisesta ohjauksesta voi seurata kokonaiselle toimialalle. Ydinvoima on saanut Ruotsissa kokea sekä ajatuskieltolain että lakkauttamispäätöksen. Sähköjärjestelmän on julistettu olevan valmis ja puolustusvoimat on voitu lakkauttaa, sillä lähialueellamme vallitsisi tästä lähin rauha. Näillä päätöksillä on ollut seurauksensa, kuten uutiset meitä nyt muistuttavat päivittäin – korkeat sähkönhinnat ja Putinin valtapeli.
Kehitys on hämmästyttävä, sillä vielä 1990-luvulla Ruotsi oli etulinjassa sekä puolustus- että energiateknologiassa ja oli mm. kehittänyt oman ydinvoimatekniikan (joka on muuten käytössä Olkiluoto 1:ssä ja 2:ssa). Teknisesti mutkikkaiden järjestelmien kehittäminen ja käyttäminen oli vielä aivan hiljattain ruotsalaisten paraatilaji. Viime vuosikymmeniä on leimannut lähinnä järjestelmistä hyötyminen.
Sähkönsaannissa kehitystoimien puute on mennyt niin pitkälle, ettei sähköjärjestelmän itsensä lähettämiä merkkejä enää näytetä ymmärtävän. Varavoimaa käytetään yhä enemmän vuositasolla, riippuvuus tuontisähköstä kasvaa ja siirtokapasiteetti on askel askeleelta vähentynyt; nämä ovat hälytysmerkkejä siitä, että pelivara alkaa loppua.
Tästä syystä sähköjärjestelmän kehittäminen ja resurssien lisääminen sille ovat nykyään elintärkeitä Ruotsille. Yhä useampia yhteiskunnan toimintoja halutaan sisällyttää yhteen ainoaan sähköjärjestelmään, mm. maan teollisuus halutaan fossiilittomaksi, mikä edellyttää lähes eeppisiin mittoihin yltävää sähköistämistä. Kaiken lisäksi tämä tapahtuu turvallisuuspoliittisessa ympäristössä, joka on levottomampi kuin pitkään aikaan.
Millainen hyvä sähköjärjestelmä on? Katson Suomea. Suomen sähkölaki ohjaa mm. siihen, ettei rakenteellisia rajoituksia tule olla. Näin maata ei tarvitse jakaa alueisiin, joilla on eri sähkönhinnat. Näin voidaan myös keskittyä fyysiseen sähkönsiirtoon.
Tämä lähtökohtanaan Suomi on askel askeleelta rakentamassa voimajärjestelmää, jossa pelivara kasvaa ja jossa kolmella peruspilarilla – verkolla, tuotannolla ja kulutuksella – on kaikilla paikkansa ja mahdollisuutensa toimia yhdessä riippumatta siitä, hankitaanko sähkö pörssistä tai ei.
Ruotsissa mantrana on ollut, että sähkömarkkina ratkaisee tilanteen, minkä vuoksi kukaan ei ole tuntenut sen syvempää vastuuta järjestelmästä. Mutta sillä ei ole suurempaa väliä, miten sähkö myydään, jos fyysistä voimajärjestelmää ei voida ylläpitää turvallisesti ja vakaasti. Myös EU:n sisämarkkina-asetukset selkeästi korostavat tätä.
Ensimmäinen kotiläksy Ruotsille on miettiä, minkätyyppisen sähköjärjestelmän me todella tarvitsemme. Jos emme aloita siitä päästä, emme voi tietää, miten rakennetaan voimajärjestelmä, joka toimii vuoden kaikkina tunteina ja joka tilanteessa täyttää yhteiskunnan sähkö- ja turvallisuustarpeet.
Tämä edellyttää kokonaisotetta ja välttämättä aivan uuden, suunniteltavissa olevan voimantuotannon lisäämistä. Sitä tarvitaan sekä tulevan voiman takia että sen mukanaan tuoman sähkönsiirtokapasiteetin kasvun takia.
Yhtä tärkeää on, että meillä on naapurimaiden kanssa integroitu järjestelmä. Tätäkin jotkut Ruotsin poliitikoista ja asiantuntijoista ovat kyseenalaistaneet viime aikoina. Jos menettäisimme tämän integraation, jonka pohjalle koko sähköjärjestelmä on fyysisesti rakennettu, sillä olisi pitkälle meneviä seurauksia niin Ruotsille kuin naapurimaillekin. Purisimme kättä, joka – sähköjärjestelmän supistuvan pelivaran vuoksi – yhä useammin ruokkii meitä.
Voimajärjestelmää voi kehittää vain fysiikan lakien mukaisesti, ja niitä poliitikot eivät pysty määräämään. Osaamista on edelleen saatavilla, mutta poliitikkojen ja viranomaisten on annettava edellytykset. Meidän on kyettävä myös 2000-luvun työkaluilla palauttamaan Ruotsiin yhtä toimitusvarma voimajärjestelmä, joka meillä aikoinaan oli.
Ruotsi tarvitsee rohkeaa johtajuutta, joka ymmärtää realiteetit. Suomen esimerkki osoittaa sen mahdolliseksi.
