Brysselin suunnalta tulevaa lainsäädäntöä seuraava ihminen ei helposti ylläty. Osaamme odottaa tiukkuutta, joka kohdistuu EU:n jäsenmaihin, etenkin parhaiten suoriutuviin: yhä ankarampaa kuria hyvin läksynsä hoitaneille. Samalla muu maailma velttoilee aivan erilaisten päästötavoitteiden kanssa.
Heinäkuussa julkistettu komission ilmastopaketti eli ns. kesäpaketti onnistui kuitenkin yllättämään alaa seuranneet. Suomi sai niin tiukan tavoitteen, että meillä on siinä ihmettelemistä.
Kyse on siitä, kuinka ei-päästökauppasektorin EU-tasoinen vähennystavoite jaetaan eri maiden kesken. Sektoriin kuuluvat liikenne, maatalous, talokohtainen lämmitys, jätehuolto ja eräät teollisuuskaasut.
Komissio käytti aiemmin sovittua 0–40 prosentin maksimihaarukkaa täysimääräisesti jakaessaan kansallisia sitovia tavoitteita. Niinpä Bulgaria (0%), Romania (2%), Latvia (6%) ja Puola (7%) selvisivät vähällä, kun Suomen vähennystavoitteeksi komissio esittää 39 prosenttia. Vain Ruotsilla ja Luxemburgilla on korkeampi velvoite, 40 prosenttia. Esimerkiksi VATT ja VTT ovat arvioineet, että tällainen tavoite tarkoittaa merkittävää nousua kuljetuskustannuksiimme.
Tavoitteiden epätasaisuus panee tietenkin kysymään, miksi EU:n komissio haluaa luoda kahta erilaista Eurooppaa. Kaikki tiedämme että EU-maissa, jotka nyt pääsevät helpolla, energiatehokkuus on lähes olematonta. Miksi heidät jätetään rauhaan ja meidät pingotetaan kireälle kuin viulunkieli? Kuka komissiossa on lobannut, ja mitä pohjoismaiset komissaarit ovat oikein tehneet?
Päästökauppasektorin tavoite on 43 %, ja luulen, että aika harva komissiossa tajuaa, että nyt kaadetaan kansallisen politiikan harteille paljon enemmän kuin päästökauppasektorille. Köyhät maat saavuttanevat kevyesti omat tavoitteensa, kun taas Pohjoismaat kärvistelevät viimeisen 10 prosenttiyksikön kanssa.
Toinen seikka, missä otimme takkiimme, oli ns. hiilinielut. Niiden osalta komission ehdotus oli Suomelle tappio. Komissio ei arvioinut tulevaa metsänkasvuamme riittävän tehokkaaksi ilmaston kannalta. Tässä näen kuitenkin vielä alueen, jossa viisaalla metsästrategialla ja hyvillä argumenteilla asetelmaa voitaisiin vielä muuttaa. Keskeisessä roolissa olisi soiden metsittäminen alueilla, joita on jo ojitettu.
Jotakin lohdullistakin komission esityksessä on. Kun aivan viime aikoina ympäristöjärjestöt ovat alkaneet hyökätä puuenergiaa kohtaan, komissio ei ole sentään niellyt heidän väitettään, että puu olisi pahempi kuin fossiilinen. Puu saa yhä nollakertoimen, eikä muuten pidäkään olla. Suomi on aina ollut esimerkki puuenergian kestävästä käytöstä, eikä uutta lainsäädäntöä tehdessä tule unohtaa sitä.
Jatkon kannalta on aivan ratkaisevaa, että suomalainen metsänhoito ja sen myötä saatava metsänkasvu tunnustetaan biomassan kestävyyskriteereitä laadittaessa. Maltalainen ympäristökomissaari ei ole luultavasti edes nähnyt oikeaa metsää, joten suomalaisilla on lobattavaa.
Biomassan kestävyyskriteerit ovat tarpeen, mutta niiden tulee perustua hyvän metsänhoidon tervejärkisiin periaatteisiin eikä esimerkiksi ympäristöjärjestöjen tämän hetken uusimpaan trendiin rangaista puuenergian käyttöä. Voi vain toivoa, että EU ottaisi virheistään opiksi ja ottaisi etäisyyttä tällaiseen maanis-depressiiviseen tempoiluun laidasta toiseen.
Juuri vihreä lainsäädännöllinen bipolaarisuus on ratkaisevasti heikentänyt Eurooppaa investointiympäristönä. Omalla meppiurallani ehdin nähdä jo monta kurvia ja käännöstä, joiden takana olivat järjestöjen muoti-ilmiöt, joita sitten samalla jyrkkyydellä pyrittiin korjaamaan.
Biopolttoaineet olivat alunperin ympäristöliikkeen ajama ajatus, sitten niitä alettiin rangaista vimmaisesti. Sama koskee nyt puuenergiaa. Kun ensin ei laiteta mitään laatukriteerejä vaan kuvitellaan, että bio-sana tai uusiutuvuus ratkaisee kaiken, synnytetään ongelmia. Vakavat ja vastuulliset toimijat joutuvat sijaiskärsijöiksi: ensin lainsäädäntö on heidän kannaltaan liian lepsua suosien vastuuttomia trendin myötä tulleita kilpailijoita, ja sitten siitä tehdään liian ankaraa rangaisten niitäkin, jotka ovat koko ajan hoitaneet asiansa hyvin.
