Joinain päivinä Lontoon cityn liikenne matelee aivan erityisen tahmeasti. Keskustan korttelit on suljettu liikenteeltä – siinä syy. Liikenne-esteiden takaa häämöttää 1800-luvun tyylin hevosvossikoita, kuuluu kiihkeitä keskusteluja viktoriaanisella aksentilla, näkyy näyttelijöitä kiirehtimässä entisajan asuissa sinne tänne.
Tiimiin kuuluu välillä pari sataa ihmistä, ja vaikka näkymä tuntuu kaoottiselta, työ etenee sotilaallisella tarkkuudella. Tätä ohjaava kenraali on rauhallisin kaikista, ja kun hän avaa suunsa, muut vaikenevat saadakseen palautetta tai ohjeita.
Kenraali on Anders Engström, kerran nuori ja vähän levoton sielu Källbackenissa pikkukaupungeista pienimmässä, Uudessakaarlepyyssä.
Aloitetaan alusta. Eräänä kauniina päivän viime kesänä Anders sai puhelun Purmosta, jossa parhaillaan suunniteltiin tätä Katternö-lehden numeroa. Hänelle esitettiin kysymys, johon hän pian sen jälkeen vastasi tällä sähköpostilla:
Moi Svenolof!
Kiva kun otit yhteyttä ja kyllä – tulen mielelläni Katternö-lehden juttuun. Voin sitten samalla käydä tervehtimässä sukua ja ystäviä Uudessakaarlepyyssä ja lähistöllä.
Minun oli tarkoitus noin vuosi sitten pitää juhlapuhe Topelius-juhlassa. Olin valmistanut puheen nuoresta ja villistä Topeliuksesta, jonka oli vaikea istua hiljaa paikallaan, joka ravasi uteliaana pitkin kaupunkia ja aisti kaikenlaista ympärillään, ja tästä hän sitten pursusi myöhemmin elämässään tarinoita kuin suihkukaivo.
Puhe olisi lämmittänyt äitejä, joiden lapset ovat vähän liian aktiivisia ja arvaamattomia. Se olisi ollut myös ylistyspuhe kaikille niille, jotka opettivat meitä selviämään kertomalla meille tarinoita: opettajilleni.
Olisin kertonut Smedbergistä, joka kuvasi maailmansotia shakespearilaisen dramaatisesti, tietty koska tunsi teatterimaailman niin hyvin, ja kuinka tämä sai kouluun kaikkein väsyneimmänkin kiinnostumaan.
Kronqvististä, joka punoi tarinan sumuisesta Lontoosta ja ryhmästä sokeita kehyskertomukseksi englannin kieliopille.
Hedmanista, joka kertoi uskonnosta parhaaseen Game of Thrones -henkeen ja sai luokan odottamaan jatkoa henkeään pidätellen.
Kertomus, ikiaikainen keino siirtää viestikapula seuraavalle sukupolvelle. No, Topelius-puheelleni kävi ohraisesti, kauniisti sanottuna. Agenttini soitti Lontoosta. Scott Freen (Ridley Scottin yhtiön) pari tuottajaa olivat nähneet yhden jakson ohjaamastani tv-sarjasta ja he olivat ottaneet yhteyttä.
Kirveli, mutta päätin perua Uudenkaarlepyyn puheeni. Juhlapuheen päivänä olin Lontoossa ja tapasin Tom Hardyn ja sovimme lopullisesti hänen Taboo-minisarjastaan BBC:lle.
Samana iltana kävimme sitten DiCaprion ja Hardyn filmin (The Revenant) ensi-illassa ja sitten asiat lähtivät rullaamaan. Nyt Taboo on purkissa ja leikkaan sitä täyttä häkää West Endissä. Viereisellä käytävällä leikataan Star Warsia. Heillä on ovi aina kiinni.
Vielä haastattelupaikasta, tulisin mielelläni Uuteenkaarlepyyhyn, katselisin joelle ja miettisin asioita. Uudenkaarlepyyn silta on minulle tärkeä näköalapaikka vaikka olen ollut niin monta vuotta jo muualla. Nyt emme kuitenkaan voi valitettavasti niin tehdä, joten kysynkin, voitko tulla Lontooseen ja tehdä haastattelun täällä, mennään Waterloo Bridgelle ja kuvitellaan, että se on Uudenkaarlepyyn silta?
Notting Hill 21.07. 2016
Ystävällisin terveisin,
Anders Engström
Anders Engströmin tie Källbackenista Lontooseen muodostaa hänen itsensä sanoin ”hajanaisen elämänkaaren”.
”Ihmisellä on jonkinlainen tutka navigointia varten, tutka joka perustuu henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja lähtökohtiin. Samalla sitä on kuitenkin osa monien muiden käsikirjoitusta, ihmisten jotka auttavat matkan varrella. Minun periaatteenani on ollut sanoa kyllä. Ja sitten tapahtuu mitä tapahtuu.”
”Minun kudoksessani tärkeimpiä ovat ne, jotka ovat auttaneet minua, kun olen ollut heikoimmillani. Jörn Donner huolehti minusta, kun olin 27, ja antoi minulle ensimmäisen tv-sarjani Pikkukaupungin tarinoita. Markus Selin (’Suomen paras elokuvatuottaja’) antoi minulle Vareksen.”
Sen myötä toteutui Andersin unelma oikean, teatterilevitykseen tulevan elokuvan ohjaamisesta.”Jos en koskaan olisi saanut tehdä sitä, olisi tuntunut ontolta.”
Källbacken oli Andersin kouluvuosien kiintopiste. Östen-isä oli puheopettaja, opetti näyttelijöitä ja opettajia, Inger-äiti oli sairaanhoitaja. Anders on sisarussarjan kolmas – hänen lisäkseen Stina, Lena ja Mats.
Vaikka peruskoulukokemukset olivat myönteisiä, Anders päätti lähteä lukiosta nahoitustöihin. Sitten hän valitsi musiikin ja opiskeli Vaasassa Evangeliska folkhögskolanissa ja toimi Wasa Teaterissa. Siellä hän, edelleen teini-ikäisenä, teki debyyttinsä Eko-rockmusikaalin säveltäjänä yhteistyössä Markus Fageruddin, Claes Anderssonin (libretto) ja Ritva Holmbergin (ohjaus) kanssa.
Seuraava askel oli 2-vuotinen tv-tuotannon koulutus Ruotsin Kalixin kansankorkeakoulussa ja sitä seuraava London Film School, yksi elokuvaohjauksen klassisista koulutuspaikoista, jossa on opiskelijoita kaikkialta maailmasta. Parannellakseen sisäänpääsymahdollisuuksiaan hän kävi ensin englannin kurssin Chrystal Palacessa Lontoossa.
Lontoon elokuvakoulussa Anders sai oppia maailman parhaimpiin kuuluvilta opettajilta ja pääsyn upeaan elokuvakirjastoon tavalla, joka ennen Internetin aikaa oli mahdollinen vain pienelle valitulle piirille.
”Olin nuori, vaikka en silti vasta-alkaja filmialalla. Mutta taso oli toinen. Kouluaikana näin kaksi filmiä päivässä, illalla kolmannen ja aivot olivat aika muusina. Mutta en ollut tullut filmikouluun laiskottelemaan.”
Elokuvatutkinnon jälkeen Anders Engström palasi Suomeen v. 1986. Ensimmäinen elokuvatehtävä vei hänet Munsalan Nörråkeriin, siellä tehtiin Lars Huldénin kirjailijahaastattelu, toimittajana Ingmar Svedberg. Siitä alkoi haastattelusarja, joka kattaa tähän mennessä noin 40 suomalaista kirjailijaa.
Sitten seurasi joukko kokoillan elokuvia, mm. Lippuvarkaus, tuottajana Claes Olsson. Filmi perustui tosikertomukseen parista iloisesta opiskelijasta, jotka varastivat lipun Vaasan Vaskiluodon sillalta, ja viaton rakennusmestari tuomittiin rikoksesta. Filmi toi Andersille valtion elokuvapalkinnon.
Näiden varhaisten elokuvien ympäristönä oli pikkukaupunki, ja tietyllä logiikalla siitä seurasi Andersin debyytti tv-ohjaajana, Pikkukaupungin tarinoita, v. 1994, tuottajana Jörn Donner. Sarjaan kuului neljä 60 minuutin kertomusta, jokainen oma tarinansa, ja ne filmattiin Uudessakaarlepyyssä.
Anders työskenteli samaan aikaan myös lasten tv:n parissa ja kirjoitti satakunta jaksoa Barnens bio– ja Myggan-ohjelmiin FST:lle.
Sitten oli Ruotsin vuoro, ohjaajana Varustamon, Anna Holt – poliisin ja Insider-trillerin jaksoissa. Berliinissä hän ohjasi Error 2000 -elokuvan, pääosaa esitti Jürgen Prochnow (tunnetaan Das Bootista). Jälleen Ruotsiin palattuaan Andersista tuli osa ruotsalaista Nordic Noir tv-ihmettä, Wallander primus moottorinaan.
Andersin Wallander-filmejä on esitetty noin 50 maassa, ja sadat miljoonat ihmiset ovat nähneet ne. Mutta Maan povessa -trilleri oli se, joka sai Ridley Scottin ottamaan yhteyttä.
Kuten mainittua, Lontoon tuotanto koskee BBC:n tilaamaa tv-sarjaa Taboo. Käsikirjoituksesta vastaa erittäin tunnettu käsikirjoittaja Steven Knight (myös Haluatko miljonääriksi? -konseptin kehittäjä). Leikkauksen on tehnyt Katie Weiland, joka sai viime vuonna Emmy-palkinnon Game of Thrones -työstään. Pääosaa esittää Tom Hardy, joka tunnetaan muun muassa elokuvista Inception, Yön ritarin paluu ja nyt viimeisimpänä Mad Max: Fury Road.
Olet kesken uraasi kokenut vallankumouksen…
”Digitalisoitumisen myötä elokuva ei enää ollut fotokemiallinen prosessi, sen korvasi prosessi, joka muuttaa kuvaimpulssit ykkösiksi ja nolliksi. Kaikki vanhalla tekniikalla tehty muuttui yhtäkkiä ajan patinoimaksi ja vanhaksi. Kaikki alkoi jollain tavalla alusta. Tv-sarjojen ilmaisu muuttui, tv-sarja on uusi romaani, joka elää kylki kyljessä elokuvan kanssa. Ja elokuvateatterin ja tv:n arvovaltaero alkaa hälvetä.”
Miten tulee hyväksi elokuvaohjaajaksi?
”Täytyy olla todella kiinnostunut käsityöstä, utelias teknologisten innovaatioiden suhteen ja halukas oppimaan jatkuvasti uutta.”
Ja täytyy hankkia rutiinia, pitää vanha osaaminen matkassaan samalla kun ottaa vastaan uutta.”Voin suhtautua ongelmiin paljon yksinkertaisemmalla tavalla nyt kuin oppimisprosessini alussa. Sellaista oppii vain tekemällä asioita oikeassa elämässä.”
Hän vertaa elokuvan ja musiikin luomista.
”Musiikissa kootaan nuoteista harmoninen kokonaisuus. Elokuvassa käsitellään kuvia nuottien sijaan. Kuvat otetaan 2–3 kameralla samalla kertaa, sitten ne leikataan yhteen kuin rakennettaisiin mosaiikkia.”
Siitä ei pääse mihinkään, että elokuvan kuvaaminen vie aikaa. Kolme minuuttia valmista materiaalia on hyvä päiväsaalis. Tietyntyyppisessä tv-draamassa voi päästä 14 minuuttiin päivässä.
Siinä Andersilla on etua hyvästä muististaan.
”Muistan kaikki tuotannossa nauhoitetut kuvat. Useimmiten tiedän, mihin ne sijoitetaan kokonaisuuteen, mutta joskus ei millään kaikki voi olla valmista etukäteen. Silloin rutiini on hyväksi, se että tietää, miten tehdä siirtymät kuvattujen kohtausten välille. Mutta tuotannon jälkeen tyhjään aivoni.”
Anders ei koskaan katso vanhoja filmejään. Paitsi kerran vahingossa.
”Juutuin kerran hotellihuoneessa Helsingissä katsomaan Wallander-filmiä, ja minusta se vaikutti jollain tavalla tutulta. Sitten tajusin, että olin itse ohjannut sen.”
Ohjaajan työssä on kuitenkin kyse ennen kaikkea tästä, Anders Engström sanoo:
”Työtovereiden täytyy tietää, mitä heiltä odotetaan ja ratkaista saamansa tehtävät oman asiantuntemuksensa pohjalta. Mutta jotta pystyn tarjoamaan heille tehtäviä järkevällä tavalla, minun on osattava työntekijöitteni työ.”
”On tärkeää, että työ tuntuu kivalta, että ketään ei väheksytä. Pelkoa ei saa esiintyä, sillä ei saa hyvää tulosta.”
”Nyt tämä haastattelu alkaa lopulta käydä kiinnostavaksi”, Anders keskeyttää itsensä. Hän mainitsee Eivor Anderssonin luennon ”Tuloksia johtajuudella” (Eivor Andersson on syntynyt Vaasassa ja toimii Pohjoismaiden suurimman matkakonsernin TUI Nordicin toimitusjohtajana).
”Hänen luentonsa kuuntelemisesta, analysoinnista, toimeenpanosta oli minulle ahaa-elämys. Johtajalla pitää olla integriteetti ja visio. Ensisijaisena tehtävänä on välittää visio, saada toiset antamaan muodon visiolle niin, että se alkaa elää itsestään.”
”Myös elokuvatuotannossa pitää luoda corporate identity niin, että kaikki tietävät tarkalleen, mistä on kyse. Täytyy olla selkeyttä. Tämä look on se, mitä tavoitellaan. Sitten esitän työntekijälle kysymyksen: miten sinä haluat toteuttaa tehtäväsi? Silloin ehkä näen, hyvä, tuo vaikuttaa minun ratkaisuani paremmalta. Mutta en kysy, onko työntekijöillä visiota, se on minun asiani.”
Työskennellessään näyttelijöiden kanssa Anders lähtee aina siitä, että he ovat oman työnsä asiantuntijoita.
”He omistavat koko elämänsä ja aikansa sille. Näyttelijän luo menen, kun haluan vastauksen kysymykseen: mikä tyyppi tämä on? Minun ei tarvitsee tyrkyttää omaa totuuttani, minulla on muuta tehtävää: kokonaisuus, rytmi, tuloksen koordinointi, jotta kolmiulotteisesta kokemuksesta tulee kaksiulotteinen illuusio.”
”Niinpä näyttelijän integriteetti ja panos ovat minulle elintärkeitä. Tämän vuoksi näyttelijäntyö on filmeissäni aina hyvää siksi, että näyttelijät ratkaisevat filmin ongelmat puolestani.”
”Jos työntekijällä on integriteetti ja turvallisuuden tunne, silloin syntyy spontaanisuutta. Kaikki sujuu silloin paremmin kuin tukahdetussa tilanteessa.”
Pidätkö linjapuheen työntekijöillesi?
”Käyn eri ryhmien kanssa eri keskustelut. Taboo-tuotannossa keräsin kaikki vain yhteen yhteiseen kokoukseen, jonka sanoma oli: Selviämme mistä vain, kunhan olemme uskollisia hahmoille ja uskollisia ilmaisulle, sille universumille, mistä tässä on kyse. Emme saa leijua yläilmoihin ja epäillä hahmojamme, tämä on kiveen hakattu ja se pitää.”
Väitetään, että näyttelijät ovat primadonnia…
”Minusta näyttelijät kuuluvat jännittävimpiin ihmisiin, joiden kanssa saa tehdä työtä. Jotkut ihmiset halveksivat näyttelijöitä, mutta he eivät ymmärrä, mitä näyttelijä itse asiassa tekee. Voin kyllä ymmärtää, että näyttelijän kyky kuvata niin osuvasti toisen ihmisen tunteita voi olla pelottavaa niille, joiden tunteet se paljastaa.”
”Mutta oikeastaan meillä kaikilla on tämä kyky. Näyttelijät vain ovat sen ammattilaisia.”
Anders mainitsee toisenkin tärkeän luennon, senkin piti menestyvä pohjalainen, arkkitehti Thomas Sandell, syntyisin Pietarsaaresta.
”Hänen sanomansa oli, että laatu on suhteessa määrään. Pitää lähteä mukaan moneen, tehdä monia ja erilaisia asioita. Se lisää todennäköisyyttä, että ainakin osa teoksista nousee korkeuksiin.”
”Riippumatta siitä, mistä on kyse, lähden aina täysillä mukaan, niissä olosuhteissa missä sitten on. Haluan suorittaa. Mutta sitten kun se on tehty, se on tehty.”
Jos Anders Engström olisi saanut itse päättää, tämä artikkeli olisi käsitellyt pelkästään johtajuutta. Ekspositio (johdantojakso, välttämättömät tiedot, jotta pystyy ymmärtämään asiayhteyden ja päästä syventämään juttua), se ikävystyttää häntä.
”Ekspositio on välttämätön paha, mutta ymmärrän, että se on tarpeen, valitettavasti…”
Hän kertoo mielestään esimerkillisen eksposition. Sen esitti Clint Eastwood:
– How was your childhood?
– Short.
Mitä Pohjanmaa merkitsee sinulle nykyään?
”Sirpaleita jostain, joka voi joskus sisältyä omakuvaan… Mutta en usko, että pohjalaisuuteni näkyy siinä, mitä nykyään teen.”
Hän miettii, onko pohjalaisilla ja suomalaisilla taipumuksena elätellä ”ihannoitua omakuvaa”.
”Ensimmäisen kerran maailmalle lähtiessäni olin varsin vähäisen kokemuksen pohjalta aika vakuuttunut siitä, että suomalaisilla on enemmän sisua kuin kellään muulla. Mutta nämä kuvitelmat hälvenivät pian, esimerkiksi kun työskentelin turkkilaisten kanssa Istanbulissa tehdessäni elokuvakoulun lopputyötä. Tai ne britit, joiden kanssa nyt työskentelen täällä Lontoossa; he tekevät äärimmäisen kovasti töitä, he ovat filmialan SAS [kuuluisa armeijan erikoisjoukko Special Air Service].”
Se että pitää tehdä kaikki itse, hyvässä ja pahassa, eikö se ole pohjalainen piirre?
”Sitä on joka paikassa. Lapsille se on itsestäänselvä asenne. Pidän tuntemieni pohjalaisten kokonaiskuvasta, mutta pidän myös länsiuusimaalaisista ja itäuusimaalaisista ja helsinkiläisistä ja ahvenanmaalaisista ja kaikista ihanista suomenkielisistä ystävistä, jotka olen oppinut tuntemaan.”
”Sehän on toki selvää, että jos pohjalaisisännän traktori juuttuu pellolle, hän ratkaisee ongelman itse. Ehkä yrittäjyysperinne heijastuu siinä, kuinka munsalalaiset kalastajat alkoivat hankkia lisätienistiä turkistarhauksen avulla, josta sitten kehittyi teollisuudenala, jossa rekat ajavat jatkuvasti Pohjanmaan ja Tromssan väliä. Tai yrittäjä Pekka Koskenkylä, joka loi maailmanluokan brändin Swan 36:llaan.”
Vähitellen Anders päätyy toteamaan, että hänessä on ehkä pohjalaisena pidettävä piirre, levottomuus ja uteliaisuus maailmaa kohtaan. Hän mainitsee Ollan Viktorin, Lars Huldénin kuuluisan runon siirtolaisen: ”Nyt olen postdigitaalinen Ollan Viktor. Onneksi on Skype ja FaceTime!”
Jos asuu koko ikänsä Pohjanmaalla, miten pitkälle voi kehittyä?
”Kiinnostava kysymys. Jos asuu maakunnassa, jossa oppii tuntemaan kaikki sävyt ja salaisuudet ja vivahteet, jos on kyky kuunnella ulospäin ja sisäänpäin, jos on lahjakkuutta, niin suurella todennäköisyydellä myös Pohjanmaalla voi kehittyä parhaaksi, mitä voi kehittyä.”
”Maailmalla liehuminen, viivähtäminen siellä täällä, voi tuntua teatraalisemmalta, mutta ei ole varmaa, tuottaako se paremman tuloksen. Jos päättää jäädä Pohjanmaalle ja keskittyy siellä kehittämään omia kykyjään, ei se pienennä omaa osuutta maailmasta. Elämme kaikki samassa maailmassa.”
”Jos isossa maailmassa menettää kykynsä nähdä ehdottomasti kaikkein herkinkin pieni vivahde, silloin on maksanut hinnan siitä, että on jättänyt kotinsa.”
Anders palaa usein siihen, että heti kun alkaa luokitella, on heikolla jäällä.
”Jos ajattelen tätä tuotantoa, Taboota, suurinta mitä olen koskaan tehnyt, niin minulla ei ole siitä mitään hyötyä tehdessäni seuraavaa kirjailijamuotokuvaa kotona Suomessa. Silloin sillä ei ole mitään merkitystä, että olen filmitiimin kanssa kulkenut hevosten ja lehmien kanssa Yorkshiren ruohokentillä.”
Etkö ole ylpeä siitä, mitä olet saavuttanut?
”Ei ole aikaa nipistää itseään kädestä. Sen pisteen yli pitää päästä ja suorittaa, niin että palvelet olemassaolollasi kokonaisuutta. Pitää tehdä parhaansa, mistä hyvänsä sitten onkaan kyse.”
