Kun Vaimo hankki älypuhelimen ja jumittui Facebook-riippuvuuteen, lupasin etten ikinä hylkäisi vanhaa nokialaistani ja hankkisi tuollaista riesaa itselleni. Ostin kaksi vara-akkuakin, jotta pystyisin pitämään uskollisen ja oikeilla näppäimillä varustetun puhelimeni elossa ikiaikoihin asti.
Mutta jouluaatto mullisti elämäni. Kun avasin viimeisen kovan paketin silkkipaperia, näin sinisen valon loistavan pienestä rasiasta. Poimin järkytyksestä kalpeana esiin älypuhelimen. Moskovan vävyni oli (piruillakseen) hankkinut minulle sellaisen vekottimen joululahjaksi.
Hikipisarat kuivattuani poistin SIM-kortin nokialaisestani. Kortti oli aivan liian iso uuteen puhelimeen, mutta koska kortin metalliosa oli oikean kokoinen, otin sakset ja nirhasin kortin muovireunoja ja taiteilin kortin paikalleen uuteen puhelimeen. Senhän pitäisi olla samaa mallia ja toimia.
Mutta ei, eihän se tietenkään toiminut. Miten nyt saisin kortin takaisin nokialaiseeni? SIM-kortilleni oli tallennettuna 300 puhelinnumeroa, ja ne eivät missään tapauksessa saaneet kadota!
Ahersin hetken teipaten ja leikaten pahvisuikaleita ja sain kuin sainkin kortin takaisin vanhaan puhelimeen, mutta ei se toiminut. Hiki virtasi ja sydän jyskytti, joten oli oiva hetki pitää tauko ja lohduttautua joulukinkulla ja suklaakonvehdeilla. Näin voimistuneena ja vielä hetken näperrettyäni sain vanhan puhelimeni toimimaan, mutta uudesta puuttui SIM-kortti.
Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen kävin sitten alan kaupassa, josta järjestyi SIM-kortti uuteen puhelimeeni. Myyjäpoika oli ystävällinen mutta selvästi huvittunut leikkaa-ja-liimaa kortistani. Hän oli varmaan tottunut älypuhelinidiootteihin.
Sitten ei auttanut muu kuin aloittaa yrityksen ja erehdyksen kautta älypuhelimen opettelu. Miten voidaan odottaa vanhusten kömpelöine sormineen oppivan käyttämään näitä rakkineita, kun ripeän, viulunsoittoa harrastavan ja terveen tekniikan tohtorin on vaikea osua oikeisiin kirjaimiin ja ymmärtää, mitä pitää missäkin tilanteessa painaa?
Nyt olen jo navigoinut autolla riikinruotsia puhuvan puhelin avulla ja löytänyt puhelimen maastokartan avulla talviyönä jalkaisin Helsingin Kampista Vironlautalle Länsisatamaan. Molemmat toiminnot tulivat puhelimen mukana.
Lisäksi olen soittanut ilmaisia verkkopuheluja Moskovaan ja tarkistanut uutiset ja hiihtosään netistä. Ja lähettänyt sähköpostia.
Ja kumma kyllä, rakkineella voi soittaa myös tavallisia puheluja! Mutta Facebookiin en ikinä lähde. Joku raja se pitää olla nykyajan hullutuksillakin. Ja Twitterin saa Donald Trump pitää aivan itsellään.
