Tapaan työssäni monenlaisia ihmisiä, ja ymmärrettävistä syistä keskustelemme usein luonnosta. Yhä useammin kuulen väitteen, että luonto ei ole tasapainossa. Mediatkin esittävät samaa mehukkaiden lööppien alla.
Itse asiassa ne ovat täysin oikeassa mutta samalla todella väärässä. Luonto on nimittäin aina epätasapainossa. Luonto ei koskaan saavuta sellaista tasapainoa, joka kestäisi ikuisesti tai edes pitkään. Elämän kehittyminen ja jatkuminen maapallolla edellyttävät muutosta ja epätasapainoa.
Ihmisen näkökulmasta jotkin muutokset voivat vaikuttaa todella hitailta mutta geologian näkökulmasta monet muutokset ovat nopeita. Jääkausia tulee ja menee, mannerlaatat liikkuvat, auringonpilkkujen määrä vaihtelee ja ilmasto muuttuu myös ilman ihmisen vaikutusta. Laji, joka ei sopeudu muutoksiin ja luonnon epätasapainoon, jää aika nopeasti historiaan.
Monet ihmiset pelkäävät muutoksia, vaikka se on ainut luonnollinen olotila meidän ja muiden lajien elämälle maapallolla. Puhtaasti tunnepohjalta voin tuntea sympatiaa fanaattista luonnonsuojelijaa kohtaan, joka epätoivoisesti tarrautuu vanhan metsän puuhun estääkseen hakkuun.
Samalla tiedostan järkipohjalta kuitenkin erittäin hyvin, ettei metsän kehitystä voi jäädyttää johonkin määrättyyn vaiheeseen. Vaikka puunhalaaja onnistuisikin pyrkimyksessään ja metsä rauhoitettaisiin, metsä silti muuttuu. Rauhoitettu metsä näyttää muutaman sadan tai tuhannen vuoden kuluttua täysin erilaiselta, jos on edes jäljellä. Luonnon säilöminen museoksi ei onnistu.
Tarkoittaako tämä sitten, että kaikki luonnonsuojelu on humpuukia? Ei, päinvastoin, juuri luonnon jatkuvan muuttumisen vuoksi meidän on säilytettävä sen monimuotoisuus. Runsaalla ja vaihtelevalla luonnolla on hyvät edellytykset selvitä muutoksista, joita tapahtuu väistämättä nyt ja tulevaisuudessa, ja se on hyvä henkivakuutus tulevan varalle myös ihmiselle.
Mutta se ei ole sama asia kuin että luonto tulisi säilyttää ”koskemattomana”, mikä tuntuu olevan monien ympäristöihmisten ja toimistobiologien vallitseva käsitys.
Minulle viime vuosikymmen on ollut suuri haaste, koska olen joutunut omien kokemusteni kautta muuttamaan täysin näkemykseni luonnosta ja ihmisen roolista siinä. Olin nuoruudessani ”puunhalaaja” ja ajattelin, että ihmisen vaikutus luontoon täytyy minimoida.
Ajatusmaailmani muuttivat kotikuntani Pedersören erään kylän tarjoamat esimerkit, sillä siellä arvokkaimmat elinympäristöt ja ylivoimaisesti laajin luonnon monimuotoisuus osoittautuivat löytyvän golfradalta, laajalta peltoalueelta ja erään metsästäjän perustamalta keinotekoiselta kosteikolta. Alueella oli myös suhteellisen koskematonta vanhaa metsää, mutta sieltä ei löytynyt mitään erityisesti suojelemisen arvoista.
Toinen esimerkki tulee Kalajoen jokisuun tämän vuoden luontokartoituksesta. Jokisuun ruoppauksessa muodostuneilla keinotekoisilla saarilla pesi yli 400 naurulokkiparia yhdessä jättimäisen silkkiuikkuyhdyskunnan ja useiden muiden harvinaisten ja harvinaistuvien lintulajien kanssa.
Ihmiset olivat puuttuneet saarten luontoon monin tavoin, mm. polttaneet ruohoa ja hakanneet vesakkoa ja pensaita sekä laiduntaneet lampaita saadakseen esteettömän näköalan. Vain 100 metrin päässä paikasta on toinen, luonnonsuojelualueeseen kuuluva saari, jonka viranomaisemme ovat rauhoittaneet ja asettaneet sinne ankaran maihinnousukiellon. Tällä rauhoitetulla ja umpeen kasvaneella saarella ei tänä vuonna pesinyt ainuttakaan vesilintua tai lokkia!
Ihminen voi vaikuttaa luontoon ja biologiseen monimuotoisuuteen kolmella tavalla. Voimme tuhota ne, ja siinä olemme olleet todella hyviä sadan viime vuoden aikana. Voimme säilyttää ne, ja siinä olemme vuosien mittaan tulleet yhä paremmiksi. Monimuotoisuuden säilyttäminen rauhoittamalla eläimet ja pitämällä ihminen poissa tuntuu edelleen olevan ainoa oikea tapa ympäristöviranomaistemme ja suurkaupunkilaisvihreiden mielestä.
Kolmas tapa on se, jossa ihminen luo ja ylläpitää monimuotoisia elinympäristöjä ja näin ”suosii” runsasta ja monimuotoista luontoa. Se voi tarkoittaa, että ihminen aktiivisesti rajoittaa petoeläinkantaa suosiakseen saaliseläinten runsaampaa esiintymistä. Valitettavasti nykyinen ympäristölainsäädäntömme ei tunnista tilannetta, jossa ihminen voisi vaikuttaa luontoon myönteisesti.
Se että ihmisen tulee vallita eläimiä ja luontoa, kuten jo Raamatussa sanotaan, tuntuu monista todella vanhentuneelta. Minä kuitenkin koen nykyään ihmisen roolin luonnossa juuri näin. Voimme olla tekemättä mitään, voimme tuhota tai voimme luoda. Miksi emme silloin voisi ottaa kantaaksemme vastuuta ja säilyttää, ylläpitää mutta myös aktiivisesti hoitaa ja luoda elinympäristöjä maapallon monimuotoisuuden hyväksi?
Meidän ei pidä pelätä luontoon vaikuttamista, mutta se on tehtävä harkiten ja osaten, ei tunteella ja pelolla.
