Susi vai koira?

Vuosittain saamistani sadoista luontokysymyksistä yksi on ylivoimaisesti yleisin ja toistuu etenkin lumisen maan aikana: Onko tämä susi? Mukana seuraa kuva käpälän jäljestä, ja sitten kysyjä toivoo, että tiedän vastauksen. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä en voi antaa 100 % varmaa vastausta.

Yritän tässä selvittää, miksi kysymys on niin vaikea, ja annan lisäksi muutaman konkreettisen vinkin, kuinka voi itse yrittää ratkaista, onko kodin ympärillä hiiviskellyt susi vai koira.

Ensimmäiseksi on todettava, että jäljitys on huomattavasti vaikeampi taito kuin mitä haluaisi uskoa. Pitkälle menevät tulkinnat internetin tassunjälkikuviin vertailemalla vievät usein vikaan. Koiran ja suden jälkien erottaminen on lisäksi erityisen vaikeaa, koska jälkien puolesta kyse on samasta lajista. Siksi koiran ja suden jäljet ovat lähes identtiset.

Jäljen koko on tärkeä johtolanka, mutta susien jälkien koko vaihtelee paljon, ja meillä on koirarotuja, esim. leonberginkoira ja bernhardinkoira, joiden jäljet voivat olla huomattavasti suurempia kuin sudella. Sitä paitsi jäljet voivat talviaikaan sulaessaan venyä paljon alkuperäistä suuremmiksi.

Toisena tärkeänä johtolankana on saman eläimen jälkien vertailu, onko niissä selkeitä kokoeroja. Sudella nimittäin etukäpälän jälki on useimmiten huomattavasti suurempi kuin takakäpälän. Suden jälkeen voi tavallisesti ajatella ”ristin”, joka muodostuu varvasanturoiden ja keskianturan välille (katso kuva). Koiran jäljistä tämä ”risti” yleensä puuttuu, mutta ei aina.

Lisäksi suden jälki on useimmiten pitkänomaisempi kuin saman kokoisten koirarotujen, joiden jäljet ovat pyöreämpiä. Sama koskee keskivarpaiden muotoa, ne ovat sudella pitkulaisempia.

Jotta voisi varmuudella ratkaista, onko kyseessä susi vai koira, täytyy aina tutkia jälkiä pidemmältä matkalta. Se on lumettomana aikana useimmiten mahdotonta, joten kesäaikaisia jälkihavaintoja on vaikea tulkita. Tärkeimpiin tuntomerkkeihin kuuluu suden liikkumistapa, useimmiten ravi, määrätietoisesti, suoraviivaisesti ja energiaa säästävästi, kun taas koirat usein juoksevat ja hyppivät edestakaisin esimerkiksi metsätietä pitkin.

Suden askelpituus on suhteellisen syvässäkin lumessa uskomattoman pitkä, syvässä lumessa suden jäljen voi jopa sekoittaa hirven pitkiin harppauksiin. Jos metsätiellä näkee suuren jäljen, joka joskus katoaa ojaan ja toisinaan kulkee tiellä edestakaisin, kyseessä on aina koira.

Jäljissä näkyvä veri on myös johtolanka ja viittaa koiraan, koska metsästys- ja seurakoirilla alkaa aika usein valua verta tassuista vaikeissa hankioloissa. Niin ei käy sudelle, jolla on kestävämmät käpälät.

Se ei liene uutinen, että susi voi käydä pihamaalla Pohjanmaan maaseudulla. Se sitä vastoin voi olla jollekulle uutinen, että isoja koiran jälkiä voi tavata syvälläkin erämaassa ilman, että lähistöllä näkyy minkäänlaista merkkiä ihmisistä.

Tämä ei koske vain luvallista metsästysaikaa, jolloin metsästyskoirat voivat juosta vapaina ja kadota teilleen. Nykyään on valitettavasti ihmisiä, jotka ulkoiluttavat isokokoisia koiriaan laskemalla ne ulos syrjäisillä metsäautoteillä ja antamalla niiden juosta auton perässä.

On myös ”eläinystäviä”, jotka antavat koiriensa juosta vapaina vuoden ympäri. Olen itse ollut mukana lopettamassa koiria, jotka ovat pyytäneet suurimman osan ruoastaan luonnossa tappamalla metsäkauriita ja jäniksiä. Enää ei siis ole mahdollista tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä sen perusteella, mistä jälki löytyy, vaikka sitä voidaankin käyttää yhtenä useista johtolangoista.

Kaiken kaikkiaan jälkien tunnistaminen on paljon vaikeampaa kuin yleensä luullaan, ja koiran ja suden jälkien erottaminen on aivan erityisen haastavaa. Asiaa hankaloittaa vielä se, että meillä on maillamme myös ilveksiä, kettuja, farmikettuja, supikoiria ja ahmoja, joiden jälkiin suden jäljet voi sekoittaa.

Jos haluaa oppia, ei ole muuta ratkaisua kuin lähteä ulos luontoon ja harjoitella jälkien tunnistamista käytännössä. Sitä ei nimittäin voi oppia kirjoja lukemalla tai tietokonenäytön ääressä istumalla.