15-vuotias Wilhelm von Schwerin, Svean tykistörykmentin aliluutnantti, on Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa ikuistettu vuoden 1808 sodan sankarina toimistaan Siipyyn Metsälässä 6. syyskuuta ja Oravaisissa 14. syyskuuta käydyissä taisteluissa. Tässä lyhennelmä kirjeestä, jonka hän kirjoitti vanhemmilleen Fredrik Bogislaus von Schwerinille ja Lovisa Charlotta af Petersensille armeijan peräännyttyä pohjoiseen, Kruunupyyhyn.
Päämajassa Kruunupyyssä
17. syyskuuta 1808
Rakkaat vanhempani!
[—] Aamulla 9. vuorokautena kävi vihollinen ankaraan hyökkäykseen. Minun piti nyt ensi kerran itse astua tuleen ja ensi kerran johtaa sinne miehiäni. Tehtäväni oli puolustaa paikkaa kahdella tykillä vihollisen lukuisia haupitseja ja tykkejä vastaan. Ensimmäinen tehtävä oli helppo; päätin heti alusta alkaen olla tyyni ja pysyinkin tyynenä. Jälkimmäinen tehtävä oli vaikeampi. Mieheni olivat ensi kerran taistelussa, he katselivat, minne luodit lensivät ja juuri ratkaisevimmalla hetkellä juoksivat he suojien taakse. Minä en voinut juosta heidän jälkeensä, vaan minun oli tehtävä tykkien luona viiden miehen työ. Kun taistelu hiukan rauhoittui, menin, vaikka melkein tainnoksissa väsymyksestä, heidän jälkeensä ja moitin heitä pelkuruudesta. Silloin kaikki kuin sytytetyt kynttilät riensivät takaisin paikalleen. Taistelussa kaatui väkeä niinkuin heinää. Nyt oli tosi kyseessä. Kasakat ryntäsivät kolme kertaa suojattomia tykkejäni vastaan ja heittivät piikkejään mutta minä tervehdin heitä raehaulein ja he vetäytyivät. Tuolla tavoin jatkoimme kahakkaa lakkaamattomassa tulessa viisi tuntia ja peräydyimme puolentoista peninkulman päähän, jossa pysähdyimme. Siellä tuli everstiluutnantti Drufva koko upseerikuntansa kanssa ja syleili ja kiitti minua selittäen, että olin pelastanut heidät. Väki hurrasi ja toivotti minulle ainaista menestystä.
Pian sen jälkeen jouduimme pisimpään ja verisimpään tappeluun, jota tässä sodassa on käyty. Se tapahtui Oravaisissa ja kesti klo 6:sta aamulla klo 11:een illalla. Jatkoin yksinäni tykkeineni ampumista aina puoleenpäivään asti, jolloin haavoituin. Minut piti juuri kantaa pois, kun eräs miehistäni kertoi, että meidät oli saarrettu. Kokosin kaikki voimani, astuin tykkihevosen selkään, sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, asetuin ensimmäiseksi, huusin ”Toverit, seuratkaa minua”, komensin ”Mars, mars” ja raivasin tien meille läpi vihollisjoukon, joka alas painetuin pistimin otti minut vastaan. Sain vielä kolme luotia päällystakkiini ja monet miehistäni surmattiin. Kenraalit Adlercreutz ja Vegesack kiittivät minua mitä lämpimimmin. Aamulla kun menin ulos tutkimaan meidän asemaamme, ammuttiin luoti lakkini läpi niin että minä kaaduin. Huomasin paholaisen kiven takana, otin sotamieheltä kiväärin ja ammuin vihollisen. Illan hämärässä sain uuden haavan ja minut kannettiin lähimpään kylään, jossa makasin, kunnes vihollisen luodit tulivat sisään ikkunasta. Olisin jäänyt sinne, jos muuan jalo upseeri, jonka nimeä en vielä ole saanut tietää, ei olisi ottanut minua selkäänsä ja paennut kanssani. Tappiomme ovat varmaankin 2000 miestä ja 30–40 upseeria. Kenraali Aminoff, tuo jalomielinen mies, otti minut hoitoonsa ja nyt jaksan jokseenkin hyvin.
Jääkää hyvästi, rakkaat ja jumaloidut vanhemmat ja sisarukset! Eläkää aina onnellisesti, toivoo teitä alati rakastava poika, veli ja ystävä.
Vilhelm.
Kenraali kiirehtii minua niin, etten millään ehdi luetella kaikkia menettämiämme Uplannin ja Westmanlannin rykmenttien upseereja.
Wilhelm von Schwerin kuoli vammoihinsa Kalajoella 23. syyskuuta, kuusi päivää kirjeen kirjoittamisen jälkeen.
