Per Otto Adelborg (1781–1818), syntynyt Loviisassa, toimi 1808–1809 sodassa ns. yhteysupseerina ja Suomen armeijan ruotsalaisten joukko-osastojen esikuntapäällikkönä. Hän osallistui lukuisiin taisteluihin ja sai v. 1808 kultaisen urhoollisuusmitalin. Hän ikuisti taitavana piirtäjänä sodan tapahtumia piirroksin ja akvarellein, mm. tätä marssivaa sotajoukkoa.
Nationalmuseum, Stockholm

Taistelun kaipuu

Sotaa on jatkunut puoli vuotta, venäläissotilaat ovat paria päivää aiemmin joutuneet peräytymään Pietarsaaresta etelän suuntaan. 17-vuotias Eric Gustaf Ehrström saa tarjouksen, jota hän ei voi vastustaa. Pääseekö hän nyt lopulta kokemaan taistelun?

Vuosi on 1808 ja paikka Pietarsaari. 17-vuotias Eric Gustaf Ehrström on palannut kotiseudulle Åbo Akademin ensimmäisen opintovuoden jälkeen. Kuten monet muutkin ylioppilaat, hän toimii kesällä informaattorina, kotiopettajana, varakkaissa perheissä, tänä kesänä Lundmarkin kauppiasperheessä. Pietarsaaren muutkin porvarisperheet, kuten Lindskog, Malm, Roos ja Molander, toivottavat hänet ilmeisen tervetulleeksi.

Eric Gustaf on kielitaitoinen. Hän puhuu koululatinan ja kreikan lisäksi varsin hyvin jo viittä kieltä, ruotsia, suomea, saksaa, ranskaa ja venäjää – viimeksi mainittu oli tuolloin harvinaista, venäjä on yksi niistä aineista, joita hän on akatemiassa opiskellut.

Eric Gustaf on syntynyt Luodossa, jossa Anders-isä on pojan syntyessä v. 1791 neljättä vuotta kappalaisena. Perhe on v. 1805 muuttanut Kruunupyyhyn Anders Ehrströmin saatua sieltä kappalaisen viran. Eric Gustaf on 8-lapsisen perheen vanhin, äiti Anna Maria Reinius kuuluu tunnettuun pohjalaiseen pappissukuun.

Vuosi 1808 on Ruotsin itäisessä valtakunnanosassa sotavuosi, ja syynä on neljä vuotta Ranskan keisarina hallinnut Napoleon Bonaparte. Napoleon ja Venäjän tsaari Aleksanteri I olivat solmineet Tilsitissä kesällä 1807 sopimuksen, joka muun muassa edellytti Venäjän pakottavan Ruotsin mukaan tuolloiseen ranskalaisten ajamaan Ison-Britannian kauppasaartoon. Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf pitää Napoleonia Ilmestyskirjan petona ja kieltäytyy, jolloin Aleksanteri lähettää Venäjän hyökkäysjoukot Suomeen helmikuussa 1808.

Sota sujuu Ruotsin kannalta heikosti, ja sen kenttäarmeija vetäytyy pian Oulua kohti. Viaporin linnoitusta pidetään valloittamattomana, mutta 6. toukokuuta sen komendantti Carl Olof Cronstedt luovuttaa taistelutta linnoituksen viholliselle. Ruotsin pääarmeija aloittaa kesäkuussa vastahyökkäyksen Pohjanmaan rannikkoa pitkin, ja venäläiset joutuvat mm. jättämään Uudenkaarlepyyn 24. kesäkuuta ja vetäytymään etelään von Döbelnin joukkojen kanssa käydyn kahakan jälkeen.

Tämä on tilanne Eric Gustaf Ehrströmin saadessa tarjouksen.

Päiväkirjan mukaan se tapahtuu näin:

Oli heinäkuun ensimmäinen päivä ja mitä kaunein kesäpäivä. Minun oli taas huolehdittava oppilaistani, joilla oli ollut juhannusloma, ja ahertaessani heidän kanssaan järjestin kasveja, joita hyväntahtoinen Mamselli Molander oli antanut minulle. Illalla lähdin hänen kanssaan kävelemään, kuuntelemaan soitantoa, jota Savon jalkaväkirykmentin muusikkojen oli määrä esittää klo 9:ltä. Kuunneltuamme pistäydyimme Tohtori Lundmarkin luo ja viivyimme siellä hetken.

Lundmarkin luona oli muuan Kapteeni Tigerstedt, Savon Rykmentin Majoitusmestari. Puhelimme monenlaisista aiheista, muun muassa Komissariaatista. Aivan à propos hän kysäisi minulta, suostuisinko ottamaan vastaan armeijan siviilitehtävän. ”Kyllä, mielelläni”, vastasin miltei sen enempää harkitsematta ja miettimättä. Tigerstedt kertoi, että Savon Rykmentin Rykmentinkomissaarin virka oli vapaana ja tarjoutui hankkimaan minulle Kreivi Cronstedtin määräyksen. En ajatellut asiaa sen enempää, me laskimme hetken leikkiä eräistä lystikkäistä sattumuksista ja erosimme lausuttuamme puolin ja toisin kohteliaisuuksia.

Mitä Eric Gustaf on mennyt lupaamaan? Aikooko hän tosiaan keskeyttää Pietarsaaren miellyttävän kesävisiitin seuratakseen Ruotsin armeijaa kohti epävarmaa tavoitetta? Asiasta luopumista puoltaa kaupungin perheiden muutamien tyttärien miellyttävä seura, etenkin Sofie Lindskog, Maria Malm ja ennen kaikkea Johanna Molander kiehtovat Eric Gustafia.

Armeijassa voi kuitenkin saavuttaa kunniaa. Tosin Eric Gustafille oli tarjottu siviilitehtävää, mutta ainakin se tarjoaisi hänelle hyvän mahdollisuuden kokea taistelu. Mieluiten hän kahden opiskelutoverinsa tavoin ryhtyisi upseeriksi – yhdestä oli heti tullut vänrikki, toisesta luutnantti. Palkkakin houkutteli, tarjottu kahden riikintaalarin ja 12 killingin päiväpalkkio riittäisi rahoittamaan ainakin yhden lukukauden Åbo Akademissa.

Eric Gustaf päättää, että hänen on kerrottava asiasta vanhemmilleen. Hän lähtee Kruunupyyhyn hevoskyydillä, joka vie hänet ensin etelään Sundbyhyn – meren ja vesistöjen ympäröimästä Pietarsaaresta ei tuolloin johda tietä itään päin.

Olin kotona Kruunupyyssä vanhempieni tilalla klo 3:lta aamulla. Kaikki nukkuivat vielä, mutta koska porstuan ovi oli kiinni, minun oli pakko koputtaa; Isä heräsi ensin ja tuli pian päästämään minut sisälle. Hän oli yllättynyt lähtöpäätöksestäni ja ilmaisi selvästi tyytymättömyytensä. Äiti ei tahtonut uskoa asiaa, hän ei esittänyt minulle suoria moitteita, mutta epäsuorat, jotka ikään kuin lipsahtivat häneltä, tuottivat minulle sanomatonta tuskaa, ja olin vähällä luvata, etten koskaan enää harkitsisi sotaretkeä.

Seuraavana aamuna asia otettiin uudelleen harkittavaksi, ja vihdoin sain heiltä lähtöluvan, mutta ensin minun oli annettava pyhä lupaus, ettei minusta tulisi Upseeria. Tämä oli todellinen uhraus; järkeni hyväksyi sen, mutta kunnianhimoni ja rakkauteni soimasivat päätöstä äänekkäästi. Jätin hyvästit – lapsekas kyyneleeni vierähti Isän ja Äidin käsille. Suutelin sen pois ja lähdin. Mutta en mennytkään maitse, vaan matkustin takaisin meritietä. Kunnon tuuli täytti purjeet, ja klo 1:ltä olin jälleen Pietarsaaressa.

Eric Gustaf on aivan selvästi sosiaalisesti taitava. Tigerstedt kutsuu hänet illanviettoon joidenkin ystäviensä kanssa. Siellä tanssitaan ja juodaan keskiyöhön, ja Eric Gustaf kuvittelee jo olevansa soturi. Kun laulu alkaa, hän menee kamariin ja kirjoittaa kaksisäkeisen laulun. Upseerit laulavat säkeitä useaan kertaan, ja suurin osa heistä esittäytyy päästäkseen Eric Gustafin veljeksi ja toveriksi.

Mutta Johannasta eroaminen on vaikeaa. Eric Gustaf vakuuttaa hänelle jäähyväisviestissä rakkauttaan, antaa hänelle pienen kultasydämen muistuttamaan sydämensä sykkivän ikuisesti hänelle, he vaihtavat tulisia suudelmia ja ainakin Eric Gustaf vuodattaa kyyneleitä. Sitten lähdetään matkaan.

Sotilaat olivat järjestäytyneet torille, ja heti kellon lyötyä yksi he alkoivat marssin Gläd dig af lifvet -musiikin tahdissa. Jos ei ole nähnyt sellaista näytelmää, ei pysty kuvittelemaan, miten liikuttavaa se on. Sofie Lindskog seisoi ikkunassaan ja Johanna hänen vierellään; käytin tilaisuuden hyväksi viittoillakseni molemmille vielä kerran hyvästit.

Eric Gustaf saapuu seuraavana päivänä Alajepualle ja todistaa sotilaallista näytöstä, joskaan ei järin miellyttävää. Sotilaat ovat järjestäytyneet ja pitävät iltahartautta.

Kun se oli jo ohi, paikalle tuotiin sotilas ja tältä kysyttiin, oliko tämä varastanut rahat, joiden ryöstämisestä häntä syytettiin ja jotka oli löydetty hänen takistaan. Mies vastasi: ”En”. Silloin otettiin esille rumpu, mies asetettiin poikittain sen päälle, ja toinen sotilas ryhtyi lyömään miestä raipalla. Mies ei ollut saanut kovinkaan monta lyöntiä, kun hän tunnusti.


Per Otto Adelborg on antanut tälle piirrokselle nimeksi ”Bondgeneralen”, tämä on varmasti ainoa aikalaiskuva vuoden 1808 sotaan osallistuneista pohjalaistalonpojista.
Kuva: Nationalmuseum, Stockholm


Gustaf Adolf Tigerstedt, tuolloin 35-vuotias, alkaa pian käyttäytyä oudosti. Monet upseerit juovat ja pelaavat runsain mitoin, Eric Gustaf kirjoittaa esimiehensä ”yläkerrassa olevan usein jokseenkin hämärää”. Humalassa Tigerstedt väittää tämän tästä Eric Gustafin olevan kelvoton hoitamaan tehtäviään, mikä loukkaa tämän herkkää luonnetta. Rykmentin tilien lisäksi Eric Gustaf ottaa hoitaakseen muonituksen, jolloin hän saa oikeuden käyttää hevosta ja kärryjä. Mutta muonitusta ikävämpää työtä ei olekaan, hän toteaa.

Vuoden 1808 sota on ainutlaatuinen siinä, että suuret joukot maaseutuväestöä osallistuu sissisotaan venäläisiä vastaan, usein hyvällä menestyksellä. Eric Gustaf kuvailee Uudenkaarlepyyn edustalla kohtaamiaan talonpoikaissotilaita ironiseen sävyyn:

Syötyämme kuulimme maantieltä melua, menimme sinne ja näimme kokonaisen talonpoikaisosaston ratsastavan anastamillaan kasakkahevosilla. Miehet eivät varmaan olleet mielestään yhtään huonompia kuin argonautit, kun nämä olivat ryöstäneet Kolkiista kultaisen taljan.

Myöhemmin hän kuvailee, kuinka talonpoikaisjoukkio on saanut luvan kantaa sapelia kunnostauduttuaan kahakoissa venäläisiä vastaan:

Miehet kulkivat tärkein ilmein katua pitkin ja tarkastelivat omasta mielestään arvokkaan ylpeinä toisiaan. Yhdellä oli venäläinen sapeli, toisella ruotsalainen, kolmannella iso keittiöveitsi. Yksi kantoi asetta olalla, toinen vyökannikkeessa, yksi oikealla puolella, toinen vasemmalla jne.

Ryhmän johtajalla on ikivanha pohjalaisupseerin takki ja hän kutsuu itseään päällikkönä olleen kapteenin mukaan nimellä Ridderhjerta.

Muut nimittivät itseään samaan tapaan: Kråkhjerta, Skjör-hjerta, Kruthjerta, Kulhjerta jne. Theseuskaan ei varmaan pöyhkeillyt yhtä paljon Kreetalta palattuaan kulkiessaan Ateenan kaduilla kuin nämä miehet Uudenkaarlepyyn kaduilla vangittuaan muutamia kasakoita.

Heinäkuun 13:ntena alkaa tapahtua. Kauhavalle näyttää syntyvän taistelu, ja sotilaat marssivat sinne päin. Kuormasto on vielä Härmän seudulla, ja Eric Gustafin odotetaan jäävän vartioimaan rykmentin kassaa. Mutta hän palaa halusta nähdä taistelu ja piilottaa kassan muiden tavaroiden alle, ja hyväntahtoinen sotilas Löf lupaa vartioida niitä. Sitten Eric Gustaf vuokraa hevosen ja satulan ja ratsastaa Kauhavalle. Hän saavuttaa joukot ja pysyttäytyy jonkin matkaa heidän perässään, jotta häntä ei tunnistettaisi.

3400 miehen vahvuinen armeija marssii Carl Johan Adlercreutzin johdolla Lapuaa kohti. Täältä, kirkonkylän pohjoispuoliselta harjanteelta, Eric Gustaf näkee koko seudun yli ja pääsee todistamaan kaipaamaansa taistelua.

Kauniin joen halkomassa laaksossa oli viljavia peltoja ja lukuisia talonpoikaiskyliä. Eräällä pellolla näkyi suunnilleen 5000 miehen vahvuinen venäläinen jalkaväkirivistö, joka marssi hitaasti lähemmäs meitä; toisella puolella oli ratsuväen rivistö, joka syöksyi uljaine hevosineen vähän matkaa eteenpäin ja pysähtyi. Vastapäätä seisoi meidän 2000 miehen jalkaväkirivistömme, ja rakuunamme ratsastelivat edestakaisin valmiina hyökkäyssignaalin kajahtaessa kiiruhtamaan kostotarten tavoin vihollista vastaan. Musiikki kaikui voimakkaana, sotilaat odottivat kärsimättöminä. Pam! Kuului kauheasti jymisevä paukahdus, musiikkia ei enää erottanut lainkaan. Muskettien yhteislaukauksia toinen toisensa perään, pian ei kuulunut muuta kuin pamahduksia pamahdusten päälle, väliin jyskivien tykinlaukausten voimistamina, ja taukojen aikana joka taholta kuului kauheaa kirkunaa ja huutoa.

Savua alkoi jo kertyä, ei kuitenkaan vielä kylliksi peittämään kentän veristä näkymää. Tuolla Husaari ja Rakuuna ryntäsivät kuin villieläimet toistensa kimppuun – tuolla kasakka heilautti pitkää keihästään ja syöksi sen uskomattoman äkillisesti ruotsalaisen rintaan, mutta pian myös hänet itsensä syöstiin hevosen selästä pitkälleen maahan, lävistettynä, höyryävä veri virtasi hänen haavastaan, värjäsi vihollisen miekan ja tahri hänen vaatteensa. Tuolla yksi soturi vaipui kuulan kaatamana, tuolla toinen, tuolla muuan valitti poikkiammuttua jalkaansa, tuolla toinen silvottua kättään. Tuolla mies ryömi hullun lailla ympäriinsä ja heitti henkensä kasvot kauhistuttavasti vääristyneinä. Ja nyt kaikki lojuivat meidän tykkiemme sekasortoon saattamien venäläisjoukkojen tallaamina. Kirkon viereen sijoitetut venäläisten patterit oli tuhottu, ja venäläiset itse alkoivat vetäytyä taaksepäin. Yksi osasto meikäläisiä marssi jäljessä valtavan iloisten hurraahuutojen kaikuessa, kehuskellen olevansa turvassa vaaralta, äkkiä aivan tien vieressä olevalta pellolta kuului räiskähdys, ja osa miehistä lojui pitkänään maassa.

Venäläiset ovat hävinneet taistelun, ja Eric Gustafille tulee kiire palata kuormaston ja rykmentin kassan luo. Kerran hän huomaa kolme venäläissotilasta aivan vieressään. Hän jähmettyy mutta hyötyy nyt kielitaidostaan ja kysyy sotilailta venäjäksi, missä everstiluutnantti Zažonov on, hänellä on tälle asiaa. Sotilaat näyttävät suunnan, ja Eric Gustaf on lähtevinään siihen suuntaan.

Olin nähnyt kylliksi, käännyin takaisin verta vuotavin sydämin, pääsin onnellisesti perille klo 5:ltä aamulla ja tapasin Löfin nukkumasta Rykmentin kassalippaan vieressä. Itse ryömin hiljaa avonaisesta ikkunasta huoneeseen ja laittauduin nukkumaan.