Monet sanovat, että emme Suomessa aiheuta hiilidioksidipäästöjä vain omassa maassamme vaan suuren tavaratuontimme vuoksi myös ulkomailla. Tästä syystä väitetään, etteivät tilastot osoita, millaisia ilmastorikollisia me oikeasti olemme.
Mutta niin yksipuolinen ei todellisuus ole. Suomihan myös vie tuotteita. Niiden valmistuksessa syntyy meillä päästöjä, jotka oikeastaan johtuvat toisten maiden kulutuksesta.
Lisäksi asiaan vaikuttaa tärkeä tekijä: Suomen teollisuustuotanto aiheuttaa yleensä vähemmän päästöjä kuin jos vastaava tuotanto tapahtuisi muissa maissa, joissa teollisuudelle on useinkin asetettu vähemmän tiukat säännöt.
Onko tästä tehty laskelmia? Kyllä, siihen on kehitetty menetelmiä Lundin yliopiston eri hankkeissa. Niitä on johtanut energiaan ja kestävään kehitykseen suuntautunut taloushistorian professori Astrid Kander. Näiden menetelmien kysyntä on kuitenkin ollut toistaiseksi vähäistä politiikassa.
Mitä suurempi Pohjoismaiden energiaintensiivisen teollisuuden vienti on, sitä enemmän hiilidioksidipäästöt siis supistuvat globaalisti, Astrid Kander sanoo.
”Se johtuu maidemme teollisuuden suuresta energiatehokkuudesta yhdistettynä pitkälti päästöttömään sähköömme. Vientituotteistamme olisi yleisesti ottaen kertynyt suuremmat hiilidioksidipäästöt, jos ne olisi valmistettu ulkomailla.”
Kun lasketaan yhteen maidemme ulkomaankaupan päästötase, olemme siis voittopuolella maailmanlaajuisten päästöjen osalta.
On kuitenkin selvää, ettei maailmankaupan tuotteiden päästöjä mittaavia ja kirjaavia menetelmiä polkaista esiin kovin helposti. Astrid Kander on kehittänyt menetelmiä askel askeleelta 2010-luvun aikana. Tässä lyhyt kuvaus:
Perinteisesti hiilidioksidipäästöt esitetään tuotantomenetelmän mukaan (production-based accounting, PBA), johon muun muassa YK perustaa Kioton sopimuksen raportointinsa. Se kattaa tavaroiden ja palvelujen tuotannon päästöt yhden maan rajojen sisällä.
Toinen laskentatapa on kulutukseen perustuva menetelmä (consumption-based accounting CBA, rinnasteisena carbon footprinting), jossa selvitetään jonkin maan asukkaiden kuluttamien tavaroiden ja palvelujen tuotannon päästöt riippumatta siitä, missä päin maailmaa ne syntyvät. Esimerkiksi Kiinan päästöt, jotka syntyvät tuotettaessa suomalaisia kulutustavaroita, kirjataan silloin Suomen tilille.
Kumpikaan menetelmä ei kuitenkaan pysty käsittelemään oikein vaikkapa hiilidioksidivuotoa (esimerkiksi kun hiilidioksidia tuottavaa toimintaa siirretään kustannussyistä muihin maihin).
Ensimmäisessä tutkimuksessa (julkaistu 2013) Astrid Kander kollegoineen otti käyttöön ns. nega-päästöt, joilla tarkoitetaan niitä globaaleja päästöjä, joita ei ole syntynyt, koska tuotanto on sijoitettu vähemmän hiilidioksidi-intensiiviseen maahan. Maahantuovalle maalle merkitään sitten kirjanpidossa käänteisesti vastaava määrä extra-päästöjä.
Tutkimuksen laskuesimerkissä Ruotsin vuosipäästö oli 60 miljoonaa tonnia hiilidioksidia tuotantomenetelmän mukaan, 90 miljoonaa tonnia kulutusmenetelmän mukaan ja 45 miljoonaa tonnia nega-korjatun kulutusmitan mukaan. Muun muassa Ruotsin rauta- ja terästeollisuus osaltaan vähensi globaaleja päästöjä 13 miljoonaa tonnia, metsäteollisuus 7 miljoonaa tonnia ja energiasektori runsaat 2 miljoonaa tonnia.
”Ruotsi osoittautui tässä laskentamallissa siis suureksi energian nettoviejäksi, sisällytettynä teräksen, paperin ja kuorma-autojen kaltaisiin tuotteisiin”, Astrid Kander sanoo.
Toisessa tutkimuksessa (2015) hän esitti tutkimusryhmineen menetelmää, TCBA:ta (technology-adjusted consumption-based accounting), jossa lukuja korjataan asianomaisten maiden välisten teknologia- (ja sen myötä päästö-) erojen mukaan.
Nyt viimeksi (2018) tutkijaryhmä on ottanut käyttöön entistä kehittyneemmän menetelmän (TBEET, technology-adjusted balance of emissions embodied in trade), jossa kauppatuotteiden massasta voidaan erotella keskeisiä elementtejä toisistaan.
TBEET-laskelmat vahvistavat muun muassa, ettei Ruotsin ulkomaankauppa ollut päästöjen nettoviejä tutkitulla kaudella (1995–2009). Ruotsi siis osaltaan auttoi vähentämään ulkomailla enemmän päästöjä kuin mitä maahantuonti aiheutti.
”Globaalista näkökulmasta katsottuna joka maan pitäisi erikoistua aloille, joissa niillä on päästöetuja”, Astrid Kander tiivistää.
Hän kyseenalaistaa Maailmanpankin julkaisemassa tutkimuksessa esitetyn ruotsalaisministereiden Isabella Lövinin ja Magdalena Anderssonin väitteen, että Ruotsin kehitys viittaisi voimakkaasti siihen, ettei vahvan BKT-kasvun tarvitse olla kytköksissä hiilidioksidipäästöihin.
”Heidän väitteensä, etteivät BKT-kasvu ja hiilidioksidipäästöt olisi ollenkaan yhteydessä toisiinsa (absolute decoupling) Ruotsissa, ei TBEET-tulosten valossa yksinkertaisesti ole oikein.”
Astrid Kander on myös reagoinut aihetta käsitteleviin akateemisiin raportteihin, jotka jättävät usein täysin huomiotta Pohjoismaiden viennin tuottaman ilmastohyödyn. Yksipuolisena viestinä esitetään tämän tästä, että meidän täytyy supistaa tuontia voimakkaasti saadaksemme vähennettyä omia kulutuspäästöjämme.
”Mutta sehän tarkoittaa myös vähemmän vientiä, suurempaa omavaraisuusriippuvuutta ja eristäytymistä muusta maailmasta. Ei se voi olla oikea tie”, hän sanoo.