Kansallisarkiston suuri tutkijasali keskellä Helsinkiä on Lars Westerlundille kuin toinen olohuone. Hän selaa tottuneesti läpi vanhojen asiakirjojen sisältöä. Ehkä juuri tässä annetaan vastaus johonkin kysymykseen? Tai päinvastoin – ehkä jokin yksityiskohta horjuttaa hänen työstämäänsä teoriaa?
Lars Westerlund on historioitsija, joka nykyisin omistaa suuren osan ajastaan Pohjanmaalle. Hänen vahvat sukujuurensa Ala-Ähtävän Påvallissa johtivat hiljattain Fyra folkliga Esseskildrare -kirjaan (Au Courant 2024), ja pian on odotettavissa mammuttimainen teos aiheesta, joka on olennainen monille tämän lehden lukijoille: Ähtävän jokilaakson merkitys alueelle viimeisen tuhannen vuoden aikana.
Mutta miksi Lars päätyi tänne, suomalaisen historiantutkimuksen sydämeen?
Westerlund kirjoitti ylioppilaaksi Pietarsaaressa ja vietti sen jälkeen 16 vuotta Åbo Akademin katon alla, jossa hän opiskeli valtiosääntöoikeutta ja kansainvälistä oikeutta, kirjoitti Statsbygge och distriktsförvaltning -väitöskirjan sekä toimi oikeus- ja hallintohistorian dosenttina.
Muuttokuorma suuntasi Helsinkiin v. 1989, kun Lars sai valtioneuvoston kanslian hallintohistoriakomitealta tehtäväksi kirjoittaa lääninhallinnon historian. Hän johti myöhemmin samassa kansliassa 1998–2003 suurta historiantutkimusta Suomen sotasurmista 1914–1922, Säätytalon kellari hieman epätavallisena työpaikkana.
Tätä hanketta tukivat historian professori Heikki Ylikangas ja silloinen pääministeri Paavo Lipponen. Synkät julkaisut arvioivat sodissa kuolleiden määräksi Suomessa noin 35 000 henkilöä – kattaen ensimmäisen maailmansodan 1914–1918, kun suomalaiset taistelivat useilla rintamilla ympäri maailmaa, vuoden 1918 sisällissodan ja nk. heimosodat 1919–1922.
Lars on myöhemmin tehnyt Kansallisarkistossa kuusi muuta valtakunnallista selvitystä, joihin on osallistunut satakunta työntekijää. ”Otin mukaan niin paljon väkeä kuin rahat riittivät – siksi myös saimme niin paljon aikaan.”
Eläköityminen ei heijastu vähentyneenä kirjatuotantona. Lars on omistanut kolme kirjaa suomalais-saksalaisille sotateemoille, ja aiemmin mainittujen kirjojen ohella hän on ehtinyt kirjoittaa Gyllene tider -teoksen (Au Courant), joka kuvaa ylellisyyskauppaa ja hämäräbisneksiä Helsingin taide- ja antiikkialalla 1917–1939, sekä Vem var spritsmugglarna? -teoksen (Suomen Tiedeseura), joka on tilastollinen ja sosiologinen katsaus siihen, keitä viinatrokarit todellisuudessa olivat.
”Halusin vihdoin omistaa aikaa muullekin kuin sodan uhreille ja väkivallalle”, hän kertoo.
Joskus sattuma ratkaisee seuraavan kirjan aiheen.
”Mihin tahansa voi syventyä. Mutta täytyy ehkä olla hieman maaninen, jotta voi ylläpitää tarvittavaa sinnikkyyttä”, hän toteaa.
Larsilla on takanaan yli 40 vuoden tutkijaura, ja hänellä on valtavasti apua vuosien varrella arkistoista ja niiden kokoelmista keräämästään tietämyksestä, unohtamatta laajaa ”henkilökohtaista infrastruktuuria” eri alojen asiantuntijoista. Sekään ei haittaa, että hänen Helsingin Kruununhaan-kodistaan on vain pari kivenheittoa yliopiston kirjastoon ja Kansallisarkistoon.
”Usein käy niin, että kun syventyy asioihin, löytää paljon muutakin kiinnostavaa. Ja yhtäkkiä onkin materiaalia täysin toiseen kirjaan kuin siihen, mitä oikeastaan tutkii. Ongelmana on, ettei elämäni riitä kaikille kirjoille, jotka haluaisin kirjoittaa”, hän sanoo puolileikillään.
Salakuljetuskirja on tästä esimerkki.
”Törmäsin arkistossa Etsivän keskuspoliisin (Valpo) virkamies Otto Josefssoniin, joka nimitettiin Merivartioston tutkimusosaston päälliköksi, kun vartiosto perustettiin v. 1930. Helpottaakseen passintarkastusta hän laati listan tuomituista salakuljettajista, painatti siitä 20 pientä kirjasta ja jakoi ne salassa passintarkastajille.”
”Kirja sisälsi mm. salakuljettajien nimen, syntymäajan, syntymäpaikan, asuinpaikan ja tuomiopaikan. Kirjan perusteella salakuljettajia voitiin profiloida esimerkiksi heidän ammattinsa perusteella.”
Lars siirtyi seuraavaksi tullikamareiden takavarikointiasiakirjojen pariin. Lopulta hän sai laadittua 7 200 salakuljettajan ammattiluettelon, mikä antoi vakaan pohjan useille päätelmille.
Joten keitä viinatrokarit oikeastaan olivat?
”On aika lopettaa heidän romantisoimisensa”, Lars toteaa. ”Kyse oli pitkälti tavallisesta väestöstä, joka pyrki täydentämään tulojaan. Voimme unohtaa anekdootit rohkeista viinatrokareista, jotka ovelasti huijasivat tullia ja poliisia.”
Samoin voimme unohtaa kuvan siitä, että hyvinvoiva mutta moraaliton yläluokka oli vastuussa salakuljetuksen järjestämisestä. Lars kertoo, että tämän uskomuksen suosiota selittää kirjailijoiden ja median tuottama sensaatiomainen viihdekirjallisuus.
Kieltolain 1919–1932 aikaiset asiakirjat rikollisista osoittavat muun muassa, että rikostyypit vaihtelivat laajalla skaalalla; hallitsevia kategorioita olivat viinan maahantuonti, kuljetus, varastointi, myynti ja valmistus (kotipoltto).
”Noin 250 000 henkilöä tuomittiin aikanaan kieltolain vastaisista rikoksista. Sakko- ja vankeusrangaistusten lisäksi takavarikoitiin viinakuormia, veneitä, autoja, hevosia ja muita välineitä. Tämä korkea luku kertoo karusti epäonnistumisista, heikosta kannattavuudesta ja perhetragedioista. Tavallisen väen varallisuuden menetys oli merkittävä, eivätkä viranomaiset olleet niin hampaattomia kuin yleensä kuviteltiin.”
On selvää, että Suomen etelärannikolla tapahtui laajamittaisempaa viinatrokausta. Mitä ylemmäs Pohjanlahtea mentiin, sitä vähemmän takavarikkoja tehtiin.
Esimerkiksi Pietarsaaren tullikamarin takavarikoima viina muodosti vain 1,3 % koko maan kaikesta takavarikoidusta viinasta. Suurimman salakuljettajaryhmän muodostivat työläiset, ennen kaikkea maanviljelijät ja kalastajat. Merenkävijät ja ”ammattimaiset kuljettajat” olivat pohjalaisissa tullikamareissa verrattain harvalukuisia.
Poikkeuksellisen paljon viinatrokareita asui kolmella Suomenlahden saarella Lavansaaressa, Seiskarissa ja Suursaaressa. Pohjalaisista viinatrokauskeskuksista voidaan mainita Närpiön Nämpnäs.
Salakuljetuskirjan liitteessä listataan 168 dokumentoitua, salakuljetukseen liittyvää kuolintapausta 1919–1932 – ja lukuun voidaan varmasti lisätä useita hukkuneita. Perämerellä kuolleista 42 henkilöstä yhdeksän ammuttiin kuoliaaksi ja yksi kuoli puukotukseen.
Salakuljetustutkimukset johtivat juuri siihen, mistä Lars kertoi aiemmin – hän näki yhteyksiä jalokivien ja antiikkiesineiden salakuljetukseen, mikä puolestaan johti Helsingin antiikkialaa käsittelevään kirjaan.
”Maassamme on useita taitavia taidehistorioitsijoita, mutta tämä aihe on jäänyt heiltä huomaamatta, koska he eivät tunne Valpon tai ulkoministeriön arkistoja, jotka ovat puolestaan minulle hyvin tuttuja.”
Eräs tuleva artikkeli käsittelee valuutan salakuljetusta.
”Yhdistävänä tekijänä on epävirallinen talous, johon kaikki nämä toiminnot kuuluvat ja jota viranomaiset eivät pysty dokumentoimaan tai tilastoimaan, kuten silloin kun ihmiset poimivat marjoja tai tekevät pimeää työtä.”
”Vaikka epävirallisen talouden määritelmänä on, ettei sitä dokumentoida, olen pystynyt saamaan kokoon yllättävän paljon aineistoa”, Lars Westerlund kertoo.
