”Äiti ei saa mennä töihin. Ei saa!”
Hennan uninen lapsi istui lattialla äitinsä työlaukun päällä ja antoi mielipiteensä kuulua. Kello oli kolme aamuyöstä, ja pienokainen ei yhtään pitänyt äitinsä aikaisesta töihin lähdöstä.
Henna joutui palaamaan työhön heti äitiysvapaan päätyttyä ensimmäisen lapsen ollessa vasta kymmenen kuukauden ikäinen. Isovanhemmat auttoivat mahdollisuuksien mukaan, ja arjen pyörittämisessä oli tietenkin mukana Hennan mies, Ville Hyrkäs, jolla oli oma työnsä. Hän muun muassa lastasi rekkoja ja hoiti laskutuksen isänsä kuljetusliikkeessä.
”Monet itkut tuli kyllä itkettyä. Ei ollut helppoa jättää lasta muiden käsiin keskellä yötä ja lähteä tien päälle, mutta silloin ei vain ollut muuta vaihtoehtoa”, Henna kertoo.
Työpäivät olivat pitkiä, raskaita ja stressaavia. Henna sai pidemmät vapaat, kun hänen työrytmikseen vakiintui viikko töissä ja viikko vapaalla. Työpäivät kestivät silloin yleensä 10–14 tuntia riippuen siitä, mihin kuorma piti kuljettaa.
Työ oli niin kiireistä, ettei Henna ehtinyt ajatella paljoa muuta kuin yhdistelmäajoneuvon tai rekan pitämistä tiellä aikataulujen mukaan.
”Yöt olivat pahimpia. Silloin viimeistään tuli kotona olevia lapsia ikävä. Onneksi tuota elämänvaihetta kesti vain pienen hetken.”
Videopuhelu koulumatkalla
Hennan ja Villen esikoislapsi oppi itsenäistymään ja ottamaan vastuuta varhain. Lähdettyään kukonlaulun aikaan työhön Henna soitti lapselleen aamulla videopuhelun aina kun se vain oli mahdollista. Hän ”seurasi” puhelimen välityksellä lapsensa koulumatkaa.
Esikoinen oppi tällä tavoin lähtemään yksin kouluun ja tulemaan yksin kotiin.
”Tuntuihan se hurjalta, vaikka itsekin jouduin aikoinaan kulkemaan yksin kouluun tuossa iässä. Onneksi matkaa oli vain kilometri ja koulutie turvallinen”, Henna kertoo.
Hän myöntää, että joinakin aamuina hän sai todellakin käyttää suostuttelutaitojaan.
”Mutta näin jälkikäteen lapsi on sanonut, että videopuheluissa tuntui siltä kuin olisin ollut kotona. Jutellessamme meille tuli kummallekin turvallinen olo.”
Kuljetusalalla aikataulut voivat venyä monenlaisista syistä.
”Joskus minun on ollut pakko ottaa yksi lapsista mukaan. Ja toisinaan olen ajanut töistä kotiin kilpaa kellon kanssa, kun hoitopaikasta on luvattu vain tunti lisäaikaa.”
Talvella päivät ovat saattaneet venyä jopa iltakymmeneen. Henna on silloin käynyt ruokakaupassakin matkan varrella.
Henna joutui viime syksynä jättämään yövuorot pois, kun esikoinen aloitti ensimmäisen luokan eikä ollut enää oikeutettu hoitopaikkaan. Mies teki silloin myös reissuhommia.
Isoisän jalanjäljissä
Henna Rahkosen suvussa autolla ajaminen kulkee verissä; hän on kolmannen polven ammattikuljettaja. Hänen isoisänsä, Pentti Rahkonen, tunnettiin Meijeri-Penttinä.
”Papallani oli Ullavassa maidonkuljetusliike. Hän aloitti maidon keräilyn jo 1950-luvulla Bedford-pystökeräilyautollaan”, Henna kertoo.
Lapsuuden kohokohtia oli, kun Henna pääsi isän maitoauton kyytiin.
”Silti isä sanoi minulle, ettei kuljetusalalle kannata lähteä ja että se on koiranelämää”, Henna muistelee.
Mutta nuoren naisen päätä ei käännetty. Henna ajoi rekkakorttia jo lukion lukulomalla. Kuvataiteetkin houkuttivat ja ammattikorkeakoulusta aukeni paikka graafisen suunnittelun oppiin, mutta kuljetusala vei silti pisimmän korren.
Perheyritys on aina ollut Hennalle hyvin tärkeä ja isän, sedän ja serkkujen kanssa työskentely kunnia-asia. Hennan toiveena oli, että pappa olisi ehtinyt nähdä hänetkin rekan ratissa.
Henna pitää eniten ajoneuvoyhdistelmistä, kuten vetoautosta ja kahdesta puoliperävaunusta tai puoliperävaunuyhdistelmästä, johon on liitetty keskiakseliperävaunu.
Kyydissä on kulkenut kappale- ja sahatavaraa sekä rakennuselementtejä. Joskus hän on kuljettanut ylileveitä kuormia, jotka vaativat saattoautoja varoittamaan muita autoilijoita.
Maitoa 52 tonnia
Henna on myös oppinut tuntemaan hyvin maitoauton, johon mahtuu jopa 52 000 litraa maitoa.
”Tuollaista lastia ajaessa ajoneuvon nopeus täytyy suhteuttaa juuri oikeaksi risteysten ja käännösten kohdalla. Muuten on vaarana, että maito keinuu säiliössä liikaa. Keinunta voi pahimmassa tapauksessa jopa kaataa koko säiliöauton”, Henna kertoo.
Mikä isossa ja raskaassa yhdistelmäajoneuvossa kiehtoo?
”Sitä on vaikea kuvailla. Minua sykähdyttävät kauniit maisemat eri vuodenaikoina. Auringonlaskut ja auringonnousut ja se fiilis, kun hyvä biisi soi taustalla. Työskentelen ikään kuin pienessä ja liikkuvassa maisemakonttorissa”, Henna kuvailee.
Joskus Henna nauttii autonratissa pelkästä hiljaisuudesta.
”Onhan se rentouttavaa, kun saa olla yksin omien ajatustensa kanssa. Päästä kaikesta hetkeksi pois omaan kuplaansa.”
Joskus kupla tosin puhkeaa, kun rengas sanoo poks!
”Silloin ongelma täytyy ratkaista. Olen tottunut vaihtamaan räjähtäneitä renkaita. Viidennen jälkeen lopetin laskemisen”, Henna nauraa.
Erilaiset työkoneet, pyöräkoneet, kurottajat, trukit ja traktorit pysyvät nekin tämän naisen käsissä. Henna ei halua kutsua itseään mekaanikoksi, mutta hän ei myöskään ole avuton.
”Totta kai nainenkin pärjää tällä alalla, jos on vaan tarpeeksi luonnetta eikä anna heti periksi.”
Ylpeät lapset
Onko Henna kohdannut ammattinsa takia ennakkoluuloja tai ”nainen ratissa” -vitsejä?
”Urani alussa sain joskus kuulla vähättelyä, mutta aika harvinaista se on enää nykyään.”
Vanhemmat naiset usein kyselevät, onko rekan ajaminen raskasta. Myös perheen ja työn yhdistäminen mietityttää monia. Vanhemmat miehet kyselevät, miten Henna päätyi alalle.
”Nykyään nuoret eivät enää ihmettele. Naisia on yhä enemmän kuljetusalalla. Se on jo täysin normaalia”, Henna sanoo.
Lapset ovat haltioissaan ja innoissaan äitinsä ammatista. Kun Henna oli kerran hakemassa poikaansa hoitopaikasta isolla yhdistelmäajoneuvolla, lapset vilkuttivat hänelle kilpaa pihalla aidan takaa. Kun hoitotädit sanoivat, että nyt Hennan lasta tultiin hakemaan, joku lapsista oli tokaissut, etteivät äidit voi ajaa rekkaa.
”Poikani oli tomerana vastannut, että meidänpä äiti voi! Myös tyttäreni on ollut erityisen ylpeä. Hän kertoo aina kavereilleen, jos on päässyt äidin ajaman rekan kyydissä kotiin.”
Kuorma-auto on jotain muuta
On kai ammatissa vähemmän hohdokkaitakin hetkiä?
”Talvella voi olla hankalaa. Kovat pakkaset ja liukkaat kelit aiheuttavat haasteita. Laitteet jäätyvät ja pimeys väsyttää. Kaikki on vähän hitaampaa.”
Kun Henna herää yövuoron jälkeen, on jo pimeää eikä päivänvaloa enää näy. Muitakin varjopuolia on, kuten huonot tiet ja itsetuhoiset autoilijat, joita Hennan tielle ei onneksi ole osunut.
Pienet kommellukset eivät Hennaa hetkauta. Joskus hän on herännyt siihen, että hengitys nousee huuruna suusta, kun rekan webasto on hajonnut yöllä.
Silloin tällöin asiakas on käsittänyt rekan kuorma-autoksi.
”Paikan päällä onkin käynyt ilmi, ettei pitkä ajoneuvoyhdistelmä todellakaan mahdu pihaan. Ja loppu meneekin sitten peruutteluksi.”
Sijaisvanhemmuus ”siinä ohessa”
Hennan elämä ei ole ollut pelkkää raskailla ajoneuvoilla kurvailua. Hän on myös opiskellut vartijaksi, koska häntä kiinnostivat arvokuljetukset, mutta niitä töitä hän ei ole vielä ehtinyt tehdä.
Eräs henkilökohtaisen elämän kasvukohdista ja haasteista koitti 27-vuotiaana, kun Hennasta tuli sijaisvanhempi eräälle nuorelle.
”Olin silloin itsekin vielä aika nuori. Se ei ollut mikään helppo paikka, sillä omat lapseni olivat vielä vaippa- ja taaperoikäisiä.”
Haastavuudesta huolimatta kokemus antoi hänelle paljon ja kasvatti vanhempana. Elämänkatsomus myös laajeni. Talossa oli niihin aikoihin yhteensä neljä lasta, koska Hennan miehen entisestä avioliitosta syntynyt lapsi asui myös osan ajasta heillä.
”Jokainen lapsi tarvitsi erityistä huomiota ja huolenpitoa. Sijaisnuorella oli haastavat lähtökohdat ja itsetuhoisia piirteitä.”
Hennan ja nuoren välille kehittyi lämpimät välit. He pystyivät puhumaan kaikesta.
”Yritin olla tukena ja turvana, vaikka välillä tunsin epäonnistuvani. Raskainta oli se, kun yritin antaa kaikkeni, eikä se siltikään aina riittänyt.”
Nuori sai vähitellen nostettua todistuksensa keskiarvoa ja suoritti yläasteen.
”Olin ylpeä teinistäni. Olemme vieläkin tekemisissä, vaikka bonuslapseni on jo aikuinen ja asuu omillaan. Olen hänestä erittäin onnellinen!”
Kotoa peritty auttamisen halu
Henna on tottunut laittamaan muut omien tarpeidensa edelle. Kyseinen piirre tulee vanhemmilta ja isovanhemmilta.
”Tätä piirrettä haluaisin kuitenkin hiukan kehittää, toiseen suuntaan. Minun pitäisi oppia ajattelemaan niin, etten voi auttaa kaikkia. Joskus pitää ajatella myös itseään”, hän sanoo.
Perspektiiviä Hennan mietteisiin antaa muutaman vuoden takainen tempaus, jossa hän keräsi energisenä jokapaikanhöylänä huimat 52 000 euroa lasten ja nuorten mielenterveystyöhön.
Henna haali autoalan naisia yhteen ja palkkasi valokuvaajan ottamaan heistä kuvia työn touhussa. Kuvat päätyivät vuosikalenteriin, jota he myivät sponsoreilleen. Ja kauppa kävi.
”Nykyään yhä useampi lapsi ja nuori kärsii jonkinasteisista mielenterveysongelmista. Jos voi auttaa edes vähänkin, se on todella iso asia.”
Henna on siis aikamoinen myyntitykki sattuessaan sille päälle: ”Mutta tämä oli kuitenkin yhteistuumin toteutettu hanke. Kaikki kalenterin naiset ansaitsevat yhtä suuren kiitoksen.”
Nilkat lujilla
Viime aikoina Henna on valitettavasti joutunut kuukausien sairaslomalle kipeytyneiden nilkkojensa takia. Lääkäri epäilee CRPS:ää – monimuotoista kipuoireyhtymää.
”Minulla on jatkuvasti polttavaa, jomottavaa tai pistävää kipua jaloissa. Tämä tulee mitä todennäköisemmin olemaan loppuelämän vaiva”, hän toteaa.
Uinti ja varsinkin avantouinti vievät kipua pois. Henna ei voi tällä hetkellä kävellä kuin korkeintaan kuusi kilometriä. Sen jälkeen pitää ottaa kepit apuun.
Hän ei silti anna kipujen häiritä. On pahempiakin asioita, hän sanoo ja hymyilee.
Oma yritys drone-kuvausta varten
Mikä saa Hennan onnelliseksi?
”Lapset, perhe ja luonnossa liikkuminen ovat minun juttuni. Taiteellisuus ja luovuus ovat myös osa minua.”
Valokuvaus on yksi harrastuksista. Henna osti vuosi sitten dronen, jolla hän kuvaa ilmasta käsin kohteita ja tapahtumia sekä filmaa upeita videoita, joita voi katsella Instagramissa. Hennalla on siellä huikeat 16 500 seuraajaa.
”Voisin ehkä elättää itseni tälläkin saralla. Minusta tulikin juuri drone-kuvauksen pienyrittäjä.”
Henna kävi kuluneena kesänä yksin Norjassa lennättämässä dronea.
”Tajusin tarvitsevani omaa aikaa. Niinpä päätin lähteä yksin henkilöautolla muutaman päivän matkalle. Alussa oli huono omatunto, mutta pian olin tutussa vapauden tunteen tilassa.”
Henna nukkui autossaan ja söi pakkaamiaan eväitä. Mittariin tuli 2 400 kilometriä.
”Maisemat olivat aivan käsittämättömät. Luulin koko ajan olevani elokuvissa. Unohdin kaikki kotityöt, huolet ja murheet. Palasin kotiin taskut täynnä simpukoita, joita olin kerännyt rannalta lapsilleni.”
