Psykologi ja tietojenkäsittelytutkija J.C.R. Licklider tunnetaan visionäärinä, joka jo v. 1960 kuvaili näppäimistöä ja näyttöruutuja, joita voitaisiin käyttää rihvelitaulun tavoin, ja hän piti mm. puheentunnistusta mahdollisena toimintona.
”Taitaa olla luonteenpiirteeni… En ole koskaan oppinut välittämään hierarkioista.”
ARPA perusti v. 1962 it-innovaatioiden osaston, johtajanaan Licklider. Hän selitti maan tarvitsevan rinnakkaisen viestintäjärjestelmän siltä varalta, että Neuvostoliitto pommittaisi keskitettyä puhelinverkkoa. Hän ehdotti ”intergalaktista verkkoa”, jossa tietokoneet pystysivät hajautetusti ja kaikkialla maailmassa keskustelemaan keskenään.
Pian Anne-Marien 12-vuotispäivän jälkeen, 29. lokakuuta 1969, USA:n puolustusministeriön rahoittamassa ARPAn ARPANET-verkossa lähetettiin ensimmäinen viesti. Tarkemmin sanottuna University of Californian tutkijaryhmä lähetti viestin Stanfordin tietokoneelle runsaan 500 kilometrin päähän. Viesti sisälsi vain kirjaimet L ja O (tarkoituksena oli kirjoittaa LOGIN, mutta palvelin kaatui kahden kirjaimen jälkeen).
Tärkeisiin innovaattoreihin kuului myös Leonard Kleinrock, joka keksi viestintämenetelmäksi ”pakettikytkennän” (packet switching). Vinton Cerf ja Robert Kahn kehittivät TCP/IP-protokollan, jota testattiin ensimmäisen kerran v. 1975. Palapelin kolmas pala oli osituskäyttö (time-sharing), jossa useat henkilöt voivat käyttää samaa tietokonetta yhtä aikaa. Sitähän Internetissä oikeastaan tehdään, jaetaan tietokoneita toisten kanssa.
Marraskuussa 1977, pian Anne-Marien 20-vuotispäivän jälkeen, ensimmäinen tietokone USA:n ulkopuolella kytkettiin ARPANETiin. Kone oli norjalainen, ja siihen saatiin yhteys Ruotsin Bohusin läänin Tanumin satelliittivastaanottimen kautta, josta signaali jatkoi matkaansa Norjaan. Norja valikoitui kohteeksi USA:n läheisen sotilaallisen yhteistyön vuoksi.
1. tammikuuta 1983 USA:n armeija sai uuden verkon, MILNETin, ja luovutti ARPANETin siviilikäyttöön. Sen myötä avautui Internet (Vinton Cerfin keksimä nimitys), joka otti samalla TCP/IP:n lähetettävien ”pakettien” viestintäkieleksi. Keskeistä oli, etteivät verkot välittäneet tietopakettien sisällöstä vaan pelkästään huolehtivat niiden perillepääsystä.
Alkukesänä 1984 Chalmersin teknillisen korkeakoulun tutkimusassistentti Ulf Bilting yhdisti koneensa Göteborgissa Internetiin ja toi näin ollen TCP/IP:n Ruotsiin.
Tämän tapahtuman myötä käynnistyi suursota, TCP/IP:n ja muiden viestintästandardien välinen sota, jossa Anne-Mariella on ollut suuri merkitys.
Siitä hänellä ei tietenkään ollut aavistustakaan, kun hän 16-vuotiaana päätti koulunsa 2-vuotisen lukion jälkeen. Hän aloitti ammattiuransa Tukholman käräjäoikeuden perunkirjoitusosaston konekirjoittajana. Hän suoriutui konekirjoituskokeesta parhain tuloksin, 900 virheetöntä lyöntiä 3 minuutissa, ”soitin pianoa, sormiharjoittelusta oli varmaankin hyötyä tässä”.
”Nykyään hämmästelen, miten minut teini-ikäisenä laitettiin käsittelemään isoja asioita. Avustin testamenttien valvonnassa, perintöveron lykkäyksissä ja vastaavissa, ja joskus asiakkaan piti antaa jokin vakuus käsittelyn ajaksi. Saatoin sulloa muovikassiin osakkeita ja obligaatioita ja sitten lähdin bussilla lääninhallitukseen. Mitä työnantajani oikein ajatteli turvallisuudesta? Silloin 1970-luvulla ihmisiin luotettiin.”
21-vuotiaana, v. 1979, Anne-Marie palkattiin projektinjohtajaksi selvitystehtäviin Yliopisto- ja korkeakoulutoimeen (Universitets- och högskoleämbetet, UHÄ). Hän sai ensikosketuksen tietotekniikkaan silloin uusinta uutta olleiden valtavien lerppulevyjen (floppy disk) kautta.
UHÄssä alettiin huomautella, että Anne-Marien on suoritettava korkeakoulututkinto. Hän myöntyi ja korotti aluksi matematiikan ja ruotsin arvosanojaan Komvux-aikuiskoulutuksessa. Mutta mitä hän alkaisi opiskella? Aine toisensa jälkeen tuntui tylsältä.
”Lopulta erään uuden aineen, tietojärjestelmätieteen, esite herätti kiinnostukseni. Pääsin koulutukseen ammattielämästä tulevien kiintiön ansiosta. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mihin olin lähtenyt.”
Anne-Marie oppi koulutuksensa aikana joukon varhaisia ohjelmointikieliä, esim. Cobolia. Yhtenä valinnaisaineena oli ”turvallisuusinformatiikka”, ja siitä tuli Anne-Marien ammatti.
”Turvallisuuskysymykset kiehtoivat. Minusta oli hauska testata eri ohjelmia ja saada ne kaatumaan, mutta ohjelmointi ei ollut yhtä kivaa. Lupasin itselleni, etten tutkinnon jälkeen kirjoita riviäkään koodia, ja se lupaus on pitänyt.”
Anne-Marie käytti opiskeluaikanaan ahkerasti ns. KOM-järjestelmää, Ruotsin ensimmäistä BBS:ää (”purkkia”), joka mahdollisti tietokoneenkäyttäjien väliset keskustelut ennen Internet-aikaa.
”Ystäväni Anna Danielsson ja minä onnistuimme kärttämään itsellemme tilit moniin ruotsalaisiin yliopistoihin ja pystyimme käytännössä viestimään muiden tietotekniikka-asioista kiinnostuneiden kanssa”, Anne-Marie kertoo.
Vuosi oli 1984, Anne-Marie oli 26-vuotias ja juuri suorittanut tutkintonsa, kun Ulf Bilting yhdisti Chalmersissa koneensa ensimmäisen kerran Internetiin.
Anne-Marie jäi hetkeksi työhön Tukholman yliopistoon, lähinnä valtiotieteilijäryhmän tutkimusapulaiseksi, ja sai vinkin, että Valtiokonttori (Valtiovarainministeriön alainen virasto) voisi sopia hänelle, sillä siellä käsiteltiin paljon it-asioita.
Hän tapasi ensimmäisen aviomiehensä ja sai kaksi lasta, v. 1985 ja 1986. Myöhemmät elämänvaiheet ovat ratkaisevasti seurausta hänen laatimastaan kirjeestä.
”Kirje lähti Valtiokonttoriin, esittäydyin ja selitin, että olisin ensin vähän äitiyslomalla mutta sitten tulisin auttamaan virastoa sen tulevassa ATK-työssä. Rehvakkuudelleni naureskeltiin, mutta henkilöstöpäällikkö kutsui minut haastatteluun ja sain paikan.”
”Tuo taitaa olla minun luonteenpiirteeni. En ole koskaan oppinut välittämään hierarkioista”, Anne-Marie sanoo.
1980-luku alusti seuraavan vuosikymmenen Internet-räjähdystä. Tietokoneiden isäntänimien ja IP-osoitteiden yhdistäminen oli aluksi hoidettu tekstitiedostoilla, joissa oli listat kaikista tietokoneista, joiden kanssa oli tarve viestiä. Verkon laajenemisen myötä tämä kävi kestämättömäksi.
Ratkaisun esitteli amerikkalainen Paul Mockapetris v. 1983, siis nimipalvelujärjestelmän (DNS, Domain Name System, hajautettu ja dynaaminen tietokanta), joka mahdollisti tietokoneosoitteiden käsittelyn IP-verkossa. DNS:ää kuvataan joskus Internetin puhelinluettelona, koska se yhdistää tietyn verkko-osoitteen oikeaan IP-numeroon.
Pohjoismaiden ministerineuvosto teki myös osansa panostamalla v. 1985 Nordunetiin, joka yhdisti pohjoismaiset tutkimus- ja koulutusverkot. Esimerkiksi Suomen yliopistoverkko Funet pystyi Nordunetin kautta saamaan yhteyden USA:n tiedeverkkoihin. Joulukuussa 1988 Nordunet tuli kaikille avoimeksi, ensimmäisenä osana Internetiä USA:n ulkopuolella.
Internetin ehkä tärkein merkkipäivä on 6. elokuuta 1991, jolloin englantilainen Tim Berners-Lee esitteli World Wide Webin, www:n, ensimmäisen verkkoselaimen, jonka alkuperäinen tarkoitus oli tiedonvaihto hypertekstidokumenttien muodostaman verkon avulla.
Seuraava askel, ratkaiseva sekin, oli graafisen rajapinnan kehittäminen verkkoselaimelle, jotta siitä saataisiin käyttäjäystävällisempi. Tärkeimpänä uranuurtajana pidetään yleensä Mosaicia ennen kuin lokakuussa 1994 julkaistu Netscape valtasi alaa. Se avasi tien Internetin valtavalle laajentumiselle 1990-luvun puolivälistä lähtien.
Internet-vallankumous ravisteli vanhoja telelaitoksia perustuksia myöten, ne olivat monopoleina tottuneet ohjaamaan omia kuparijohdon valtakuntiaan. Ruotsin Telelaitos yritti ajaa omaa digitaalisen viestinnän vaihtoehtoaan, joka perustui kansainvälisen digitalisaatiojärjestön ISO:n kehittämiin tekniikkastandardeihin, nimeltään X25, X400 ja X500.
”Ne standardit kuolivat samalla hetkellä kuin syntyivätkin”, Anne-Marie sanoo. ”Internetin myötä kehitys lähti tilanteesta, jossa verkolla oli äly ja laitteet olivat tyhmiä, päinvastaiseen suuntaan, täyskäännös. Se tapahtui ad hoc, sissisodan tavoin, tipahti taivaalta.”
Anne-Marie aloitti äitiysloman jälkeen Valtiokonttorin virassa v. 1987. Hän syventyi 12 vuoden ajan ”selvittäjänä” erilaisiin it-infrastruktuuria, paikallisia verkkoja, valtionhallinnon it-turvallisuustyön standardointia ja koordinointia koskeneisiin asioihin.
Hän vaikutti pitkälti Valtiokonttorin v. 1997 analyysin päätelmään, että Internetistä tulisi jatkossa vallitseva viestintäväline. Hänet valittiin v. 1999–2001 neljänteen it-komissioon, joka esitti kuituverkon rakentamista nopeasti kaikkialle Ruotsiin ja vähintään 5 mbps:n Internet-nopeuden takaamista kaikille bussikortin hinnalla.
”Hintalappu olisi ollut 50 miljardia kruunua viiden vuoden aikana. Valitettavasti poliitikot eivät ymmärtäneet asian merkitystä Ruotsille”, Anne-Marie sanoo.
Anne-Marie oli myös kytköksissä siihen, kuka hallinnoisi Ruotsin maakoodia, .se. Vuoteen 1997 saakka tehtävää hoiti yksi henkilö – Björn Eriksen KTH:ssa3, mikä oli tietenkin mahdotonta Internetin räjähdysmäisen laajenemisen jälkeen. Kun yksikään useista viranomaisista ei osoittanut kiinnostusta asiaan, tehtävän hoitoon ehdotettiin säätiötä.
Aluksi säätiön nimenä oli Stiftelsen för Internetinfrastruktur, nykyään Internet-stiftelsen, josta tuli Anne-Marien työpaikka, turvallisuuspäällikön tittelillä, vuodesta 2001 lähtien. Hän oli tuolloin jo saavuttanut auktoriteetin aseman osaamisensa mutta myös tarmokkuutensa ja tuloshakuisuutensa takia. Turvallisuustyön tärkeys alkoi nyt myös saada tunnustusta.
”Meistä Internet oli parasta maailmassa. Mutta maailmanvalloituksen myötä tajusimme, etteivät kaikki Internetin käyttäjät ehkä olekaan kovin kilttejä. Järjestelmähän oli luotu ensi sijassa yliopistoille, joissa kollegat luottivat toisiinsa”, Anne-Marie sanoo.
Ennen kaikkea oli estettävä, etteivät ilkeät toimijat manipuloi DNS-järjestelmää, ohjaa Internetin käyttäjiä hämärille verkkosivuille ja varasta salasanoja, luottokorttien numeroita ja muuta haavoittuvaa tietoa.
