Metsän kasvu on jo pitkään ollut nousu-uralla Suomessa.

EU:lle yhteinen metsäpolitiikka?

EU tunkeutuu yhä syvemmälle metsään. Ehkä juuri siksi olisi hyvä olla EU:n yhteinen metsäpolitiikka, sanoo Esa Härmälä, joka aikoinaan vastasi metsätalousasioista Suomen neuvotellessa EU-jäsenyydestä.

Olin neljännesvuosisata sitten Suomen EU-jäsenyysneuvotteluvaltuuskunnan jäsen ja vastasin maa- ja metsätalousasioista. Maataloudessa riitti neuvoteltavaa yllin kyllin, mutta metsäasioita ei juuri neuvottelupöytään tullut. Tämä johtui siitä, että EU:lla ei ollut yhteistä lainsäädäntöä metsäasioista, koska ei ollut yhteistä metsäpolitiikkaakaan. Metsäpolitiikka ja -lainsäädäntö olivat kansallisia. Tuolloin jäsenyydestä neuvotelleet EFTA-maat Suomi, Ruotsi, Norja ja Itävalta eivät myöskään nähneet mitään tarvetta yhteiselle metsäpolitiikalle. Sitä päinvastoin pelättiin. Painetta yhteisen metsäpolitiikan tekemiseksi ei myöskään ollut Euroopan komissiosta tai vanhoista jäsenmaista.

Yhteisen metsäpolitiikan pelko johtui huonoista kokemuksista niin EU:n yhteisestä maatalous- kuin kalastuspolitiikastakin. EFTA-maiden keskeisen luonnonvaran metsän käytön säännöistä päättämistä ei haluttu antaa ylikansalliselle tasolle, koska tiedettiin, että muualla Euroopassa metsien taloudellista ja laajempaa yhteiskunnallista merkitystä ei ymmärretä. Lisäksi pelättiin, että vauraat EFTA-maat joutuisivat yhteisen metsäpolitiikan kautta maksumiehiksi muiden maiden metsätalouden kehittämisessä.

 

Mennyt neljännesvuosisata on pärjätty ilman yhteistä metsäpolitiikkaa. Suomen metsäsektorin vaikeudet uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä johtuivat markkinoiden muutoksesta, ennen muuta paperin kysynnän laskusta Euroopassa, eikä niihin olisi millään politiikalla pystynyt vaikuttamaan. Samaten metsäsektorin uusi nousu on pääasiassa markkinalähtöistä.

Koko ajan vaikeutena on kuitenkin ollut se, että EU tunkeutuu metsiin muun lainsäädännön kautta. Ensimmäinen muutos oli, että EU:n kilpailulainsäädännön avulla tuhottiin raakapuun hintaneuvottelujärjestelmä, joka turvasi metsänomistajan asemaa. Lisämuutosta on tuonut ennen muuta EU:n koko ajan vahvistuva ympäristölainsäädäntö. Sitä kautta on tunkeuduttu varsin syvälle metsäasioihin.

Metsäsektori ei ole aina pystynyt kunnolla puolustautumaan tätä painetta vastaan, koska metsäasioiden käsittelylle ei ole yhtenäistä lainsäädännöllistä pohjaa eli yhteistä metsäpolitiikkaa. Puutetta on pyritty paikkaamaan EU:n metsästrategioilla, mutta niiden asema EU:n työkalujen joukossa ei ole kovin vahva. Ero on selvä esimerkiksi maatalouteen verrattuna, joka on paremmin pystynyt puolustamaan asemaansa ja päätöksentekonsa itsenäisyyttä muita sektoreita kohtaan nojaten yhteiseen maatalouspolitiikkaan.

Käsitykseni kuitenkin on, että tähän asti hyödyt kansallisen metsäpolitiikan säilyttämisestä ovat olleet suuremmat kuin mitä olisi saavutettu EU:n yhteisellä metsäpolitiikalla huolimatta siitä, että kansallisen metsäpolitiikan elintila on kaventunut EU:n ympäristölainsäädännön vuoksi. Emme kuitenkaan voi olla varmoja, että tilanne säilyy tällaisena.

 


Esa Härmälä on aiemmin toiminut mm. Metsähallituksen pääjohtajana, johtavana energia-asioiden virkamiehenä työ- ja elinkeinoministeriössä sekä MTK:n, Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton puheenjohtajana.

 

Uudeksi vahvaksi muuttujaksi on tullut EU:n ilmastopolitiikka ja siihen liittyvä lainsäädäntö. Tuorein esimerkki tästä on nyt käsittelyssä oleva lakiesitys maankäytöstä, maankäytön muutoksesta ja metsätaloudesta (LULUCF). Siinä mennään suoraan nyt kansallisessa päätösvallassa oleviin metsätalouden keskeisimpiin kysymyksiin, kun esitetään EU-lainsäädännöllä päätettäväksi, kuinka paljon jäsenmaa saa metsistään puita korjata. Keskusteluissa ei paljon painanut se, että esimerkiksi Suomi on vuosikymmenien määrätietoisella työllä ja suurilla investoinneilla kasvattanut puuvarojaan ja niiden vuosittaista lisäkasvua siinä uskossa, että niitä käytetään kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti ihmisen, luonnon ja kansantalouden hyväksi.

On mielenkiintoista, että EU-jäsenyysneuvottelujen aikainen pääministeri, silloinen esimieheni, Esko Aho on esittänyt harkittavaksi yhteisen metsäpolitiikan perustamista. Muutos olisi suuri, mutta yllä kuvatun tilanteen valossa sille voisi olla perustelunsa. Helppoa se ei olisi. Yksi jäsenmaa haluaisi metsäpolitiikalta tukea satoja vuosia sitten hävittämiensä metsien uudelleen perustamiseksi, toinen rahaa metsäpalojen torjuntaan ja kolmas totaalisuojelua. Pari pientä jäsenmaata sitten sanoisi, että me haluaisimme ennen muuta tuottaa puuta ja uusia ja vanhoja metsätuotteita ihmiskunnan tarpeisiin.

Joka tapauksessa pitäisi välttää tilanne, missä metsäsektoria viedään kuin ruumista reessä. Ruumishan ei tunnetusti juuri vaikuta reen kulkusuuntaan tai nopeuteen!

TEKSTI: Esa Härmälä