120 vuotta sitten Vexalasta lähdettiin kaikkialle maailmaan. USA, Kanada, Alaska, Etelä-Afrikka, Australia ja Uusi-Seelanti olivat suosittuja määränpäitä, 90 % Vexalan miesväestöstä lähti maailmalle. Osa palasi kotiin.
Vuonna 1888 siirtolaisuus houkutteli matkaan myös Edward Sundellin, Domarbackan lampuotilaisen Gabriel Eriksson Sundellin pojan. Edward oli syntynyt v. 1872 ja oli siis lähtiessään vain 16-vuotias. Määränpäänä oli Pidgeon Bay Uuden-Seelannin Eteläsaarella, ja lähdön innoittajana oli isoveli Erik.
Erik oli muutamaa vuotta aiemmin, 17-vuotiaana, ottanut pestin purjelaivaan ja päätynyt maailmanympäripurjehduksella juuri Pidgeon Bayyn, jossa hän oli siirtynyt työhön lammasfarmille. Omistaja, Ebeneezer Hay, oli Erikin taidot havaittuaan ehdottanut, että tämä lähtisi kotiin värväämään veljensä ja muita hyviä työntekijöitä työhön hänen farmilleen.
Niin myös tapahtui. Erik kuvaili miellyttävää maata ja sen mahdollisuuksia ja sai mukaansa Vexalasta kokonaisen aallon nuoria miehiä. Edward työskenteli Eteläsaarella kuusi vuotta. Hän kaatoi metsää laitumien tieltä, rakensi aitauksia ja oppi hoitamaan ja kerimään lampaita, mm. useilla matkoilla Australiaan. Vauhtiin päästyään hän saattoi keriä 450–500 lammasta päivässä.
Sitten uutiset Etelä-Afrikan suurista kulta- ja timanttilöydöksistä saivat hänet pauloihinsa. Niinpä hän 23-vuotiaana lähti laivalla Etelä-Afrikkaan.
Siellä hänen timpurin taitonsa toivat leivän pöytään. Edward palkattiin työnjohtajaksi useisiin kaivoksiin. Vuoden 1900-lopussa, kesken toisen buurisodan melskeitä, saapui laiva mukanaan uusia siirtolaisia, heidän joukossaan sisarukset Alexander ja Hilda Sofia Hermanson Kokkolan Kvikantista. Sitten Edward ja Hilda Sofia sattuivat tapaamaan. He avioituivat v. 1905 Svenska missionskyrkan -kirkossa Johannesburgissa.
Elvira-tytär syntyi 22.3.1906, Hugo-poika tammikuussa 1909.
Sundellin perhe menestyi Etelä-Afrikassa ilmeisen hyvin, vaikkakin huomiota herättänyt timantinetsintä epäonnistui. Edward ryhtyi Alexander-langon ja toisen lankonsa, Viktor Backlundin, kanssa kaivamaan kanavaa kuivattaakseen järven Barkley Westissä. He olettivat löytävänsä järven pohjasta timantteja.
Kaikki sujui suunnitellusti, kunnes eräs työläinen avasi jostain syystä padon liian aikaisin. Järvivesi ryöpsähti matkoihinsa mutta järvi ei tyhjentynyt kokonaan. Kaikki työ oli mennyt hukkaan.
Vuonna 1912 Edwardin ollessa 40-vuotias ja Elvira-tyttären 6-vuotias perhe päätti palata Suomeen. He asettuivat Lauttasaareen, joka oli tuolloin saari Espoossa. Sinne pääsi vain veneellä tai talvisin jään yli hevosella ja reellä. Perhe rakensi sinne ison kaksikerroksisen talon.
Elvira aloitti koulunkäynnin Helsingissä yhtenä opettajanaan Fanny Tawaststjerna, joka tunnettiin kirjallisista teoksistaan. Elvira kertoi myöhemmin kaipauksella souturetkistä Lauttasaaren edustalla ja vierailuista Vexalaan, jossa hänellä oli hauskaa Runtasin serkkujen kanssa.
Mutta Edward ei viihtynyt pohjoisessa ilmastossa. Poliittinen levottomuus ja maailmansota alkoivat samaan aikaan näkyä Suomessa yhä selvemmin. Sundellin perhe myi Lauttasaaren talonsa pian Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen v. 1917 muuttaakseen Uuteen-Seelantiin.
Ennen matkaanlähtöä Edward oleili perheensä kanssa Vexalassa. Kun saatiin kuulla, että Ruotsin vastainen raja suljettaisiin pian, perheelle tuli kiire lähteä Kovjoelle ja sieltä junalla pohjoiseen. He onnistuivat pääsemään Ruotsiin vain muutamaa tuntia ennen kuin raja suljettiin Torniossa. Perhe teki useiden kuukausien uhkarohkean matkan eri laivoilla länsireittiä Oslon, New Yorkin, San Franciscon, Havaijin ja Fidžin kautta Uuteen-Seelantiin.
He eivät olleet pienen matkakassan lisäksi saaneet mukaan säästöjään Suomesta. Kun he vasta paljon myöhemmin saivat rahansa, niiden arvo oli vain kahdeksasosa alkuperäisestä, joten uudessa kotimaassa ei auttanut muu kuin purra hampaat yhteen ja aloittaa alusta.
Edward oli muuton aikaan 45-vuotias ja Edvira täytti 12. Perhe asettui Pohjoissaaren itärannikolla Napieriin, jossa vanhemmat alkoivat heti työt elantonsa eteen ja lapset laitettiin kouluun. Sitten perhe osti 3000 tynnyrinalaa metsämaata Toatoan läheltä noin 100 km pohjoiseen päin.
Siitä tuli Sundellin perheen uusi kotiseutu, vaikeakulkuinen ympäristö jyrkkine vuorineen ja syvine rotkoineen, jossa joutui itse rakentamaan tarvittavat sillat. Alkoi uuttera elämä, Edward teki jatkuvasti työtä farmilla ja Hilda kävi työssä kaupungissa, jotta perheellä olisi varaa antaa Elviran ja Hugon jatkaa koulunkäyntiä. He kävivät kaksi vuotta secondary schoolia (oppikoulua), Hugo oli luokkansa priimus, Elvira ”ihan tavallinen”, omien sanojensa mukaan.
Hugo alkoi koulun jälkeen työskennellä farmilla. Elvira oli kolme vuotta työssä toimistossa, sitten farmista tuli hänenkin työpaikkansa. Yhtenä tehtävänä oli ampua villisikoja, jotka ahdistelivat lampaita.
Aiemmin mainittu Alexander Hermanson saapui perheineen Uuteen-Seelantiin v. 1922. Perheet ostivat yhdessä 1800 tynnyrinalaa maata, jonne he perustivat maatilayhtiön nimeltään Vexala Farm. Perheet työskentelivät siellä uutterasti monta vuotta.
Hugo matkusti lähetyssaarnaajaksi Intiaan 1930-luvun lopussa. Hän kuoli siellä traagisesti autonsa bensatankin räjähdykseen.
Muutamia Elvira Sundellin sukulaisia:
- Gurli Dumell, kulttuurihenkilö, jonka isä on 4. serkku Elviralle.
- Björn Vikström, piispa, jonka äidinäiti on 4. serkku Elviralle.
- Michael Djupsjöbacka, entinen kunnanjohtaja, jonka äiti on 5. serkku Elviralle.
- Lars-Johan Sandvik, kirkkoherra, jonka isänäiti on 5. serkku Elviralle.
- Linus Torvalds, it-nörtti, jonka äidinisä on 6. serkku Elviralle.
- Andy Sundqvist, artisti, jonka isänäidinisä on 6. serkku Elviralle.
- Gösta Willman, kaupunginjohtaja, jonka isänäiti on 7. serkku Elviralle.
- Juha Sipilä, pääministeri, jonka isänisä on 7. serkku Elviralle.
- Marketta Widjeskog, entinen opettaja ja kunnallispoliitikko, jonka isänisä on 7. serkku Elviralle.
- Juha Tainio, entinen radiotoimittaja, joka on 8. serkku Elviralle.
- Olof Palme, entinen pääministeri, jonka isänäiti on 10. serkku Elviralle.
Kuka Elvira oli? Välähdyksiä siitä löytyy Vexala byaforskare -kotiseutututkijoiden kirjoituksista ja Elviran tavanneiden henkilöiden kertomuksista.
Elvira ei koskaan perustanut omaa perhettä vaan asui ja työskenteli farmilla vanhempiensa kanssa. Edward kuoli 83-vuotiaana v. 1955, jolloin Elvira oli 49. Isän kuoleman myötä päävastuu farmista siirtyi Elviralle, äiti sairasti Parkinsonin tautia. Tuolloin he olivat ostaneet maatilan myös Opotikista, noin 10 km päästä pohjoiseen.
Sinne äiti ja tytär asettuivat ja siellä Hilma Sundell kuoli 97-vuotiaana v. 1976. Elvira oli tuolloin 70-vuotias ja hoiti tilaa vielä muutaman vuoden ennen kuin hän viimein myi perheen elämäntyön.
Voisi luulla, että Elvira olisi nyt ryhtynyt viettämään hiljaista eläkeläiselämää, mutta kävikin päinvastoin. Nyt hänellä oli viimein aikaa tehdä asioita, joista hän oli unelmoinut. Vuosikausien spartalainen elämä oli ilmeisesti kartuttanut lihavan pankkitilin. Kerrotaan myös, että hän oli tehnyt onnistuneita osakekauppoja ja myynyt maata hyvään hintaan, kun maatilaa ympäröivät yhdyskunnat olivat laajentuneet.
Vuonna 1987 hän osti huvilan Waiotahi Beachin rannalta, josta avautui näkymä Tyynelle valtamerelle. Hän oli kautta vuosien lukenut innokkaasti ja ollut kiinnostunut eri maista ja kansoista. Hän alkoi matkustella laajalti, kävi synnyinpaikallaan Etelä-Afrikassa, järvellä jonka vedenpintaa hänen isänsä oli kerran laskenut, Intiassa Hugo-veljen hautapaikalla.
Elvira kierteli Etelä-Amerikassa ja Afrikassa, kävi Galápagossaarilla, Alaskassa, Havaijilla, Kaukoidässä, junalla Kanadan ja USA:n poikki ja Siperian rataa Venäjän halki. Tietenkin hän kävi myös Vexalassa. Hän palkkasi heikentyneen näkönsä vuoksi kaksi hoitajatarta auttamaan itseään.
Elvira otti Vexalan käynneillään puheeksi, että hän halusi myöntää rahaa talon pystyttämiseksi isänsä ja itsensä muistolle. Hän olisi mieluiten nähnyt oman sukutalonsa säilyvän, mutta niin ei käynyt. Kyläyhdistyksen tontille rakennettiin hänen lahjoitusvaroillaan sen sijaan ns. Siirtolaistalo Elvira.
Talo vihittiin käyttöön v. 2004, ja siellä on mm. kylätutkijoiden arkisto ja majoitusmahdollisuus kuudelle sekä kokoustilat 30 hengelle. Elvira kävi Vexalassa viimeisen kerran 93-vuotiaana v. 1999 ja kuoli tammikuussa 2000.
Päälähteenä on artikkeli ”Emigrant Elvira Sundells berättelse”, kirj. George E. Sundqvist julkaisussa Vexala by – förr och nu, joka on järjestyksessään neljäs Vexala byaforskare -yhdistyksen julkaisuista, ilmestyi v. 2001.
