Professorit Roland von Bothmer, Torbjörn Fagerström ja Stefan Jansson ovat kirjoittaneet teoksen Bortom GMO – Vetenskap och växtförädling för ett hållbart jordbruk (Fri Tanke förlag 2015) (vapaa suom. GMO:n tuolla puolen – Tiedettä ja kasvinjalostusta kestävän maatalouden puolesta), jossa he haluavat tieteen lähtökohdasta osoittaa, miten geenimuunnellut organismit (GMO) voivat parantaa maailmaamme.
Tutkijat ovat eri puolilla maailmaa löytäneet lisävalaistusta siihen, miten perimä ohjaa eri ominaisuuksia. Perimän muuttamiseen tarvittava tekniikka on siinä rinnalla kehittynyt huimasti.
Tutkijamaailma on kuitenkin unohtanut tai ehkä epäonnistunut siinä, miten tiedon ja osaamisen kehityksestä kerrotaan suurelle yleisölle. Ympäristöjärjestöt jatkavat GMO-vastaista linjaansa. Elintarvikeketjut eivät myy GM-tuotteita. Suuri yleisö kantaa edelleen huolta geenitekniikan riskeistä ajalta, jolloin tekniikka oli uusi eivätkä tutkijat vielä kovin tarkasti tunteneet sitä.
EU on 1990- ja 2000-luvuilla rakentanut säännöstön ja mittavat vaatimukset GM-lajikkeiden turva-analyyseistä.
”Tutkimuslaboratorioissa eri puolilla maailmaa on jalostettu lukemattomia eri GM-kasveja, ja tuhannet julkisrahoitteisten laitosten ja monien yritysten tutkijat tutkivat GM-kasveja päivittäin. Lukuisia miljardeja on käytetty tutkimuksiin, joissa on analysoitu mahdollisia riskejä”, kirjoittajat toteavat ja lisäävät, ettei yksikään pelätyistä riskeistä ole toteutunut.
Maissi ainut EU-laji
EU:ssa maanviljelijät saavat ainoana GM-lajikkeena viljellä hyönteistuhoille vastustuskykyistä maissia. Jokainen EU-maa päättää itse, saako maassa viljellä GM-maissia. Sitä viljellään eniten Espanjassa ja vähiten Tšekissä, Portugalissa, Slovakiassa ja Romaniassa.
Suomessa ja Ruotsissa ei viljellä GM-kasveja kaupallisesti. GM-kasvit kattavat nykyään 12 % maapallon viljelypinta-alasta, lähinnä USA:ssa, Argentiinassa, Brasiliassa, Kanadassa, Kiinassa ja Intiassa.
Ihmiset suhtautuvat GMO: hon verraten myönteisesti USA:ssa, Intiassa ja Kiinassa. Tanskalaiset ja romanialaiset suhtautuvat hyvin kielteisesti, espanjalaiset ja hollantilaiset myönteisemmin.
Kyselytutkimusten meta-analyysi osoittaa kuitenkin Euroopan suhtautuvan GMO:hon aiemmin luultua vähemmän kielteisesti. Tietyt havaitut asenne-erot johtuvat luultavasti kysymysten esittämisestä eri tavalla eri maissa. Poliittisella tasolla Itävalta, Luxemburg ja Kreikka vastustavat tiukasti GMO:ta. Suomi ja Ruotsi ovat EU:n jäsenmaista useimmiten äänestäneet ’kyllä’ GM-tuotteiden hyväksymisen puolesta.
Tuttu juttu
Ihminen on kesyttänyt eläimiä ja jalostanut kasveja aina siitä lähtien, kun ihminen alkoi viljellä maata 10 000 vuotta sitten. Villikasvit muuttuivat geneettisesti viljelyn myötä. Kulttuurikasveja on sittemmin edelleen muokattu meidän tarpeisiimme.
Tavoitteena ovat olleet ja edelleen ovat suuret sadot, lajikkeet joita hyönteiset eivät syö tai bakteerit tai virustaudit tuhoa, kasvit jotka maistuvat hyvältä ja sisältävät tarvitsemamme ravinnon, lajikkeet joita ei tarvitse ruiskuttaa tuholaismyrkyillä.
Tarvitsemme eri lajikkeita, joita voi viljellä kylmässä, kuumassa, kuivassa tai kosteassa ilmastossa. Paikoissa joissa on päivänvaloa pitkään tai lyhyeen.
Esimerkkinä mansikka
Puutarhamansikka, Fragaria ananassa, on kahden Fragaria-suvun villilajikkeen risteytyksen tulos. Mansikan kromosomien määrä on nelinkertaistettu risteyttämällä, luonnossa kasvavan ahomansikan Fragaria vescan 14 kromosomista 56 kromosomiin.
Kromosomimäärän kahdentuminen on yksi useista erityyppisistä geneettisistä muutoksista, joita luonnossa voi tapahtua spontaanisti. Kasvikunnassa kromosomimäärän lisäys tarkoittaa usein isompia soluja ja joskus isompia hedelmiä. Olemme hyödyntäneet sitä lajikkeiden kehittämisessä.
Taideteokset voivat paljastaa, miten kasvinjalostus on aikojen myötä muuttanut hedelmiä. 1600-luvun maalauksessa näkyy pieniä vesimeloneja, joiden hedelmäliha on vaaleaa ja siemenet isoja ja mustia. Nyt kaupasta ostamamme vesimelonit ovat isompia, punaisempia ja pienisiemenisiä.
Viljelyn edellytykset muuttuvat. Siksi meidän on jatkuvasti jalostettava lajikkeita. Mutta kysymys kuuluu: mitä tekniikkoja kasvinjalostajat saavat käyttää. Geenitekniikan etuina ovat prosessin nopeus ja parempi tarkkuus lajikkeen ”uuden” DNA:n ansiosta.
Mitä seurauksia meille
GMO-asiaan liittyy aivan erityinen piirre pienissä, kylmän ilmaston maissa, esim. Suomessa ja Ruotsissa.
Ruotsin kasvinjalostusyrityksillä oli aiemmin valtion rahoittamana tehtävänä sellaisten uusien viljelylajikkeiden kehittäminen, jotka menestyisivät pohjoisen Norrlannissa. Markkina on niin pieni, ettei esimerkiksi nurmikasvien, ohran ja kauran jalostamiseen pohjoisiin oloihin sopivaksi ole kaupallisesti mahdollista. Yhteiskunta rahoitti tämän tehtävän osana kansallista maatalouspolitiikkaa.
Nyt tämä järjestelmä on lakkautettu eikä toiminnan palauttaminen vaikuta kovinkaan todennäköiseltä nykyajan kasvinjalostekniikoilta vaadittavan hintavan lupamenettelyn vuoksi. Niinpä Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Suomen ei kannata toivoa juuri niille suunnattua kasvinjalostusta lähitulevaisuudessa.
Bortom GMO -teoksen kirjoittajat kysyvät, miksi GMO-keskustelun eri toimijat ovat omaksuneet niin lukkiutuneet asemat. He kaipaavat todellista keskustelua, jossa vaivaudutaan perustamaan mielipiteet sille tietämykselle, jota aiheesta on nykyään saatavilla.
Ruotsin Kuninkaallinen Tiedeakatemia on laatinut kirjan esipuheen tieteellisen laadunvarmistuksen nimissä.
Mansikkakasveja ensimmäisenä intiaaneilla
Intiaanit viljelivät ensimmäisinä ”mansikkakasvia”, pohjoisamerikkalaista virginianmansikkaa Fragaria virginianaa. Mutta ensimmäiset Eurooppaan tuodut amerikkalaiset mansikat tulivat Chilestä, Fragaria chiloensis. Ranskalainen upseeri Amédée-François Frézier (1682–1773) oli matkustanut Etelä-Amerikkaan juuri muun muassa etsimään mielenkiintoisia kasveja, ja hän toi mukanaan näitä mansikoita v. 1714.
Kerrotaan, että Frézier onnistui pitämään viisi mansikantainta elossa kuuden kuukauden merimatkalla Chilestä Marseilleen. Hän antoi kaksi tainta avustajalleen, Roux de Valbonnelle, tämän luovuttua osasta juomavedestään, jotta taimet saisivat riittävästi vettä. Kasvi levisi nopeasti muualle Eurooppaan näiden viiden taimen avulla. Chileläiset mansikat eivät kuitenkaan koskaan tuottaneet hedelmää, sillä Frézier oli tuonut vain emikasveja.
Uudisasukkaat toivat Amerikasta kuitenkin toisenkin mansikan, intiaanien Fragaria virginianan. Sitä ei pidetty mitenkään erityisenä, mutta kun sen hedetaimia kasvatettiin yhdessä chileläisten emitaimien kanssa, tulokseksi saatiin nykyinen mansikka, Fragaria ananassa, ”ananas-mansikka”. Uusi kasvi oli suurimarjainen kuten chiloensis, mutta maultaan se muistutti enemmän virginianaa.
Mansikka nousi nopeasti suosituksi, ja sen järjestelmällinen jalostus alkoi eri tahoilla nopeasti.
