Småböndersin kylään saapuu kauniina kesäpäivänä pitkämatkainen vieras. Espoolainen Matti Virtanen katselee uteliaana ympärilleen kumpuilevassa järvimaisemassa, jota mökit koristeellisine puukuvioineen täplittävät. Idylliä silmänkantamattomiin. Pikkuiset pilvet kulkevat villalampaina taivaalla ja saavat hänet ajattelemaan The Simpsons -tv-sarjan alkujaksoa. Toinen mielleyhtymä liittyy Asterixiin ja gallialaiskylään, joka itsepintaisesti piti puoliaan roomalaisia vastaan.
Matti Virtaselle on kerrottu etukäteen, että Småbönders on ruotsalaisuuden etuvartio suomenkielisessä Suomessa. Kylä erottaa kiilan tavoin Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan maakunnat, ja suomenkieliset naapurit ympäröivät sitä liki joka ilmansuunnassa: Evijärvi, Veteli, Kaustinen.
Välillä idylli rikkoutuu, kun mammuttikokoiset traktorit suhahtavat kovaa vauhtia ohi valtavine tuplarenkaineen. Matti miettii, että Småböndersin nimi vie ajatukset ehkä väärään suuntaan – pitäisiköhän kylän nimenä olla, traktoreiden koon perusteella, Storbönders?
Sitten hän saapuu Småbönders Handelslag -kaupalle. Kauppa näyttää siltä kuin kaupat ennen näyttivät. Elintarvikkeet yläkerrassa, rautatavarat ja muut alakerrassa. Hän kysyy kauppiasta, Ulf Smedsiä, ja pian Ulf and Matti käyvätkin jo vilkasta keskustelua. Kauppa sujuu hyvin. Maalaistalon arjessa tarvittava löytyy suurelta osin täältä. Markkinointi hoituu sosiaalisen median kautta. Kieli ei ole ongelma – ruotsi ja suomi toimivat yhtä lailla. Asiakaskunta on erittäin uskollista.
Yksi asia silti hämmentää Mattia. Hän sattui kuulemaan kahden kyläläisen murteella käymää sananvaihtoa. Oliko se tosiaan ruotsia?
Mutta miksi Matti Virtanen on tullut tänne?
”Selitys juontaa alkunsa 1950-luvulle. Äitini (Birgit ”Bigi” Herpman) äidinkieli oli ruotsi, mutta kun hänestä tuli rouva Virtanen, hän vaihtoi suomen kieleen. Hänelle oli neuvolassa sanottu, ettei lahjoiltaan keskinkertainen lapsi pysty oppimaan kahta kieltä”, Matti kertoo nyt runsaat 60 vuotta myöhemmin.
Matin äidinisä Gösta Herpman, syntyjään Kruunupyystä, työskenteli valtionrautateillä asemapäällikkönä, myös suomenkielisillä paikkakunnilla, esim. Iittalassa ja Orivedellä. Myös äidinäiti Thyra, synt. Bergman ja sukujuuriltaan Haaparannasta ja Tukholmasta, oli ruotsinkielinen. Niinpä Matin äiti Bigi puhui kotona ruotsia mutta kävi koulunsa suomeksi. Hänestä tuli täysin kaksikielinen ja myöhemmin hän oppi myös englannin ja saksan. Matin syntymän aikaan hän työskenteli Finnpapin kirjeenvaihtajana.
”Äiti kertoi, että kun hänen Thyra-äitinsä halusi komentaa lapsensa sisään asemapihalta, hän huusi heille ruotsiksi: ’Bertel och Birgit, maten är färdig – kom in och ät!’ (Ruoka on valmista – tulkaa syömään!) Kumpikin juoksi kotiin niin nopeasti kuin kintuista pääsi, ettei äiti ehtisi huutaa toista kertaa ja tämä nöyryytys suomenkielisten leikkikavereidensa edessä toistuisi”, Matti kertoo.
”Vasta aikuisena on ymmärtänyt, että minäkin olisin varmasti oppinut ruotsin kotonani, jos äiti olisi pitänyt kiinni omasta kielestään. Suomihan kuitenkin tarttui minuun aika kohtuullisesti. Tästä seurasi lievä identiteettiongelma, jota olen myöhemmin elämässäsi koittanut työstää.”
Matti Virtanen on toimittaja, yksi kokeneimmista ja ansioituneimmista. Helsingin yliopistossa suoritetun maantieteen tutkinnon jälkeen hän kävi Helsingin Sanomien toimittajakoulun ja työskenteli pitkään Helsingin Sanomissa, mm. sen Saksan-kirjeenvaihtajana. Seuraavana vuorossa oli Yle, jossa hän toimi pitkään MOT-toimituksessa monien paljastavien raporttien parissa. Sitten hänet rekrytoitiin Talouselämä-lehteen, jossa hän toimii edelleen, vaikka onkin periaatteessa jäänyt eläkkeelle.
”Mutta pääkaupunkiseudulla on valitettavasti vaikea harjoitella ruotsin puhumista, sillä ruotsinkieliset vaihtavat nopeasti ja lupaa kysymättä suomeen huomatessaan, ettei puhekumppanin ruotsi olekaan sujuvaa”, Matti sanoo.
Tästä poiketaan vain suomenkielisten poliitikkojen kohdalla, joita Matin ruotsinkieliset toimittajakollegat tapaavat kiusata vaatimalla näitä vastaamaan kysymyksiin ruotsiksi.
”Yleensähän sitten riittää, että suomenkielinen poliitikko on oppinut sanomaan yhden asian: ’Jag måste säga, att det här är en viktig fråga.’ (Minun täytyy sanoa, että tämä on tärkeä kysymys.) Poliitikko selviää tällä fraasilla aika pitkälle”, Matti sanoo.
Matti Virtanen on tullut Småböndersiin koska on laatimassa kirjaa suomalaisesta identiteettipolitiikasta. Hän haluaa testata, pitääkö se paikkansa, mitä toisinaan väitetään; siis että suomen- ja ruotsinkieliset ovat arvokartalla kaukana toisistaan.
”Usein sanotaan, että kieli muovaa voimakkaimmin ihmisen identiteettiä. Se on oikeastaan aika ristiriitaista. Kieltä on huomattavasti helpompi vaihtaa kuin vaikka sukupuolta, ihonväriä tai etnistä taustaa.”
Matti testaa parhaillaan kielihypoteesia itseensä. Viime marraskuussa hän asteli Uudenmaan maistraattiin ja siellä Digi- ja väestötietovirastoon. Hän otti jonolapun ja täytti lomakkeen: henkilötiedot, äidinkieli, uusi äidinkieli. Hän mietti, mitähän asiaa odotussalin muilla oli maistraattiin.
”Olin varmasti ainut, joka oli tullut vaihtamaan kieltä, ryhtymään hurriksi.”
Keskustelu käytiin virkailijan kanssa silti suomeksi. Henkilötodistus? –Tässä. –Selvä. Leima paperiin, ja niin Matti oli ruotsinkielinen.
”Olin vähän pettynyt. Olin odottanut edes jonkinlaista koetta. Miksi haluatte vaihtaa kieltä? Osaatteko nyt varmasti ruotsia?”
Pohjanmaan kiertueen jälkeen odottaa matka Lappiin. Matti haluaa haastatella nuoria nationalisteja Rovaniemellä ja käydä Inarissa kuulemassa, millä tavoin saamelaisten identiteettiä käsitellään.
Hän tietää jo etukäteen, ettei saamen kielen taito tai halu ryhtyä saamelaiseksi riitä identiteetin vahvistamiseen.
”Saamelaiseksi haluavan täytyy myös kuulua saamelaissukuun, ja sen vuoksi tutkitaan henkilön sukutaulut. Samalla on puoluepoliittisesti erittäin kiinnostavaa, että Keskusta on menettänyt vahvan asemansa saamelaisalueilla Ruotsalaisen kansanpuolueen, Vihreiden ja tietyssä määrin myös Perussuomalaisten vaikutuksen kasvaessa. Mistä se johtuu?”
Matti Virtasen suunnitelmana Pohjanmaan kiertueelle oli etsiä ruotsinkielisten pohjalaisten, rantaruotsalaisten, perikuvia. Hän ajatteli kuulevansa heiltä kaunistelemattoman totuuden ja pääsevänsä alkuperäisen ja aidon Pohjanmaan äärelle. Hän piti itsestään selvänä, että he kuvailisivat itseään haavoittuvana kielivähemmistönä.
Rentojen småböndersiläisten kohtaaminen on tässä suhteessa hämmentävä. Ennakkokuva ei saa vahvistusta silloinkaan, kun Matti siirtyy Teerijärvi cityyn ja tapaa Mikael Ahlbäckin ja Jari Palosaaren, kaksi niistä, jotka rakensivat pohjalaisen metsäseudun Rani Plastista 200 miljoonan euron kansainvälisten menestystarinan. Toki monilla työntekijöillä on toisen kotimaisen osaamisessa puutteita. Mutta yhä enemmän vahvuutena on ankkuroituminen molempiin kieliryhmiin.
Purmossa Matti saa oppitunnin purmolaisista. He ovat, Urho Kekkosen sanoin, tunnettuja siitä, että elävät köyhinä ja kuolevat rikkaina, eikä Matin haastateltava Tommy Olin, Purmon osuuspankin toimitusjohtaja, kauppatieteiden tohtori, kiistä tätä.
Matti saa kuulla ankarasta rakennemuutoksesta, joka on kohdellut vanhaa Purmoa rajusti mutta ilman, että se olisi menettänyt maatalouden leimaansa. Keskustelu upottaa Matin samalla syvälle kielikylpyyn. Tommy Olin puhuu johdonmukaisesti Purmon murretta ja luopuu tästä äidinkielestään vain yhdessä tilaisuudessa, nimittäin OP-ryhmän kokouksissa Helsingissä, ”muuten uusmaalaiset olisivat aivan avuttomia”. Mutta tämähän ei ole sellainen tilanne.
Tommyn tapaamisen jälkeen Matti on ymmärtänyt uuden asian. Pakkoruotsia, jota hän itse on joutunut koulussa lukemaan, ovat myös Pohjanmaan ruotsinkieliset joutuneet pänttäämään. Se on ollut pakkoruotsia molemmille kieliryhmille. Pohjalaisilla on ehkä ollut etuna, että heidän murteensa ovat kaikesta huolimatta olleet lähempänä ruotsin kirjakieltä kuin suomenkielisillä.
Matti miettii, miten kauan kestäisi, jos hän haluaisi puhua purmoa. ”Koko elinikä”, Tommy Olin vastaa.
Seuraava haastattelu romuttaa Matin ennakkokuvaa Pohjanmaasta entisestään. Haastateltavana on Kenneth Myntti, Österbottens Tidning -lehden entinen päätoimittaja ja pääkirjoitustoimittaja.
Kennethin perhehistoria osoittautuu kielen osalta Matin peilikuvaksi – Kennethin äiti oli nimittäin suomenkielinen mutta kotikielenä oli valtaosin ruotsi, mikä aiheutti lapsille myöhemmin turhia ongelmia suomen opiskeluun. Juuriltaan osin vähäkyröläinen Myntin suku oli sata vuotta sitten jyrkästi suomenmielinen ja teki aloitteen Suomalaisen Klubin perustamiseksi Vaasaan.
Kenneth Myntti selventää, että Pohjanmaa eroaa tasa-arvoihanteensa kautta olennaisesti Uudestamaasta. Herroilla ja aatelisilla ei ole koskaan ollut tilaa Pohjanmaalla eikä kenenkään ole näin ollen tarvinnut kumarrella heille. Sukuomaisuudet ovat harvinaisia. Pohjalaisena on saanut oppia, että ainoa tie eteenpäin on oma työnteko.
Vaasassa Matti on saanut kuulla RKP:n toimistossa, että ruotsin kieli on ”liima, joka pitää puolueen koossa” ja että siksi puolueessa on tilaa monille maailmankatsomuksille, talousliberalismista sosialismiin. Mutta Kenneth Myntti ei ole vakuuttunut siitä, että Ruotsalainen kansanpuolue säilyisi ikuisesti.
”Pohjanmaalla äänestäjiä virtaa Kristillisdemokraatteihin, Etelä-Suomessa ruotsinkielisiä siirtyy Vihreisiin ja Kokoomukseen. Arvopohjan ja identiteettipolitiikan kannalta varmasti myös Perussuomalaiset löytäisi hengenheimolaisia Pohjanmaan ruotsinkielisistä, jos puolueen kielipolitiikka ei olisi ruotsi-vastaista”, Matti saa kuulla.
Kun Matti Pohjanmaan kiertueensa jälkeen kokoaa vaikutelmiaan, esiin nousee näennäisesti ristiriitainen kuva. Yhtäältä Pohjanmaa näyttäytyy ilmeisen samankaltaisena kuin juuri se Gallia, jonka lippua Asterix ja Obelix niin menestyksekkäästi puolustivat. Rantaruotsi näyttää maantieteellisesti selvärajaiselta alueelta, jolla on oma kulttuuri, oma kieli ja omat tavat. Vain omat lait puuttuvat.
Mutta omat laitkin olivat aikanaan poliittisena pyrkimyksenä, aivan tosissaan. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeisenä poliittisesti sekasortoisena aikana, kun Suomella ei ollut vielä hallitusmuotoa (heinäkuussa 1919) ja ennen kuin kielilaki oli säädetty (kesäkuussa 1922), vallitsi vahva yleinen mielipide, että ruotsinkieliselle Pohjanmaalle pitäisi antaa Suomessa autonominen asema. Asia eteni niin pitkälle, että hallitus valmisteli lakiesityksen asiassa ja Pohjanmaalta lähti delegaatio Ruotsin hallituksen puheille pyytämään saada päästä osaksi Ruotsia, yhdessä Ahvenanmaan kanssa, jos Suomen hallitus ei suostuisi autonomiavaatimuksiin.
Koko juttu valui lopulta hiekkaan, osin käytännön ongelmien vuoksi. Miten hoidettaisiin se, että ruotsinkielisiä asui kuitenkin suomenkielisillä alueilla ja suomenkielisiä ruotsinkielisillä alueilla?
Toinen esiin nouseva kuva paljastaa loputtoman määrän lankoja, jotka sitovat ruotsinkielisen Pohjanmaan suomenkieliseen Suomeen. Pinnan alla on lukemattomia yhteisiä tekijöitä. Yksi jatkuvasti toistuva sellainen liittyy sukulaisuussuhteisiin. Kummassakaan kieliryhmässä ei tarvitse kovinkaan usein hakea pitkälle sukuhistoriaan ennen kuin löytää esi-isän tai esiäidin, jolla oli ollut eri äidinkieli kuin itsellä nyt on.
Matinkin osalta se varmistuu heti, kun tämän lehden pitkäaikainen avustaja Ulf-Peter Granö on viettänyt hetken analysoiden tärkeimpiä sukutietokantoja. Matti osoittautuu polveutuvan monista ruotsinkielisistä suvuista, jotka ovat historian saatossa hallinneet politiikkaa ja kulttuurihistoriaa niin Suomessa kuin Ruotsissakin.
Matti nimittäin sisältyy vanhimpien säilyneiden aatelisukujen sukupuihin sekä Suomessa (Blåfield) että Ruotsissa (Natt och Dag). Maantieteilijä-Matin riemuksi hän on sukua myös Suomen kuuluisalle tutkimusmatkaajalle Adolf Erik Nordenskiöldille. Toinen Matille löytyneistä sukulaisista on Sanna Marin, kolmas Jörn Donner (Rehbinderin suvun kautta). Myös Ulf-Peter Granö itse on sukua Matille.
Ulf-Peterin opastuksella Matti pääsee tutustumaan virallisten sukuselvitysten tietoihin muutamista nykypoliitikoista.
Joitain poimintoja niistä: Sanna Marin kuuluu suoraan alenevassa polvessa Mechelinin, Gummeruksen ja Liliuksen sukuihin. Entinen pääministeri Paavo Lipponen kuuluu äitinsä puolelta Ingmanin ja Cajanuksen sukuihin. Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kuuluu Castrénin ja Laguksen sukuihin.
Presidentti Sauli Niinistöllä on ruotsalaisia sukujuuria ainakin pernajalaisen isänisänisän Johan Wilhelm Alexandersson Lindströmin kautta.
Suomen EU-komissaarilla Jutta Urpilaisella on isänäitinsä kautta vahvat sukujuuret aiemmin kaksikieliselle Kaustiselle, mutta myös Alaveteliin (Tast) ja Pedersöreen (Löfö).
Entisellä pääministerillä Esko Aholla on ruotsinkielisiä sukusiteitä mm. isänäitinsä puolelta Kokkolaan (Kotkamaa, Högbacka) ja äidinisänsä puolelta Evijärvelle (Furunäs).
Nykyisellä elinkeinoministerillä Mika Lintilällä on äidinäitinsä puolelta ruotsinkielistä sukua mm. Alavetelissä (Skog) ja Öjassa (Tjäru) ja äidinisänsä puolelta Alavetelissä (Haavisto) ja Kokkolassa (Fordell).
Ulkoministeri Pekka Haavistolla on ruotsinkielistä sukua isänisänsä puolelta Turunmaalla (Blomqvist, Stenroos).
Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonilla on puolestaan vankka suomenkielinen sukutausta suomenkielisen äitinsä kautta, etenkin Kalajoella ja Muhoksella. Hänen Haukiputaalla syntynyt äidinisän isänisän isänisänsä Juha Haloinen kaatui Suomen sodassa v. 1808.
Johtavilla perussuomalaisilla poliitikoilla ei ole muita vähempää ruotsinkielisiä sukukytköksiä, pikemminkin päinvastoin:
Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon äiti Ulla Bergroth on Alajärven tunnetun kunnanlääkärin Leopold Bergrothin tytär. Leopoldin isä oli metsänhoitaja Karl Bergroth, syntynyt Kaskisissa. Jussi Halla-aho on muuten kaukaista sukua monille yllä mainituille poliitikoille, esim. Esko Aholle, Anna-Maja Henrikssonille, Paavo Lipposelle ja Sanna Marinille.
Hiukan värikkäältä voitaneen pitää sitä, että Jussi Halla-aho on sukua Hugo Bergrothille, ruotsalaisuuden apostolille, jonka oman yhdistyksen Hugo Bergroth-sällskapetin tehtävänä on vaalia ruotsin kieltä Suomessa. Toinen Halla-ahon sukulaisista – Karl Bergrothin äidin puolelta – on legendaarinen Rkp-poliitikko Eirik Hornborg. Jussi Halla-aho on Karl Bergrothin äitilinjan kautta monien vanhojen ruotsalaisten aatelissukujen jälkeläinen, kuten Boije af Gennäsin, Gyllenmånen, Tottin ja Bielken.
Perussuomalaisten ensimmäisellä puheenjohtajalla Raimo Vistbackalla, joka toimi pitkään Halla-ahon kotikunnan Alajärven nimismiehenä, on sukujuuria juuri Småböndersissä. Hänen isänsä Ragnar Johanneksen koti oli nimensä mukaisesti Vistbackassa, ja Småböndersin vanhempi väki muistaa Raimon mukavana nuorena miehenä, joka puhui mielellään ruotsia.
Perussuomalaisten entisen varapuheenjohtajan Sebastian Tynkkysen isä on suomenruotsalainen, lähtöisin Kokkolasta, mutta hänkin päätti puhua suomea perheensä kanssa. Sebastian Tynkkynen on harmitellut sitä eräässä haastattelussa: ”Minusta se on todella sääli, sillä olisin voinut saada yhden kielen lisää, jota puhuisin sujuvasti.”
Mutta Matti Virtanen ei ole ainoa juuriaan etsivä. Päijänteen itäpuolella, Jyväskylän ja Toivakan rajalla, eräs helsinkiläinen lakimies on kaivautunut syvälle sukunsa historiaan. Sen seurauksena hän julkaisi elokuun lopussa kirjan Min härkomst, joka on suunnattu lähinnä omalle suku- ja ystäväpiirille.
Tämä lakimies, Jan-Anders Enegren, on päässyt tutkimuksissaan tutustumaan joukkoon ihmisiä ja paikkoja, joiden nimeäkään hän ei ollut aiemmin tiennyt. Heti isän ja äidin vanhempien kohdalla hän päätyi Hassiseen (Kokkola), Pietarsaareen, Tölbyhyn (Mustasaari), Höstvedelle (Vaasa) ja Arbyhyn (Mören kihlakunta, Smoolanti).
Kytkös Ruotsiin tulee hänen äidinäitinsä Linnea Jernströmin kautta. Aivan samoin kuin Matti Virtasenkin kohdalla, äidinäiti tuli siis siirtolaisena Suomeen.
Tarkemmin sanoen, Linnean täti Karolina Andersson houkutteli Linnean Pietarsaareen työskentelemään parturiliikkeeseensä Isokatu 14:ään. Ehkäpä Linnea juuri siellä tapasi tulevan miehensä, hassislaisen Anders Slotten, Jan-Andersin äidinisän. Anders Slotte hoiti Slotte & Gustafssonin kenkä- ja nahkakauppaa Pietarsaaressa, kunnes hän v. 1924 osti Kolpista Pohjanmaan Osuuskarvaamon, josta muodostui Kolpin Nahkatehdas Oy.
Jan-Andersin isänisän isänäiti Ulrika Enegren on vaikuttava hahmo. Hän viljeli yksinhuoltajana tilaansa ja kasvatti viisi lasta. Mustasaaren seurakunnan kirjoissa on kunkin lapsen kohdalle merkitty ”isä tuntematon”.
”Kääntäen sanottuna tämä tarkoittaa, että Ulrica oli tehnyt huorin. Näin ollen hän joutui myös kärsimään kirkollisen häpeärangaistuksen viiteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla häntä kutsuttiin ’lautamiehen tyttäreksi’, sen jälkeen ’talolliseksi’ ja viidettä salavuoteutta rangaistaessa vain ’naisihminen Ulrika Ehniksi’”, Jan-Anders kertoo.
Tällä tavoin voi tutkia ja yrittää tutustua jälkimaailmalle ehkä vain elottomilta nimiltä tuntuvien esivanhempien elämänkohtaloihin. Mutta harpataanpa suoraan siihen, mitä Jan-Anders Enegren kuvailee ehkä tärkeimmäksi oivalluksekseen. Nimittäin että ruotsalaisuus ja suomalaisuus, niin kielellinen kuin kulttuurinenkin, ovat sukupolvien saatossa sekoittuneet Suomessa toisiinsa uudelleen ja uudelleen.
Ajatusmalli suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta vaikeasti yhteensopivina maailmoina rajoittaa molempien kieliryhmien ja Suomen koko yhteiskunnan ymmärtämistä. Se että kieltä alettiin aikoinaan pitää poliittisesti erottavana ja latautuneena tekijänä – ”me” ja ”he” – oli onnetonta kaikkien osapuolten kannalta, hän katsoo.
Häntä on sukututkimuksessa hätkähdyttänyt kerta kerran jälkeen, miten usein suomenkieliset ja ruotsinkieliset juuret ovat kietoutuneet toisiinsa: ”Suomenkielisiä on hakeutunut sisämaasta rannikolle, ja ruotsinkielisiä on asettunut suomenkielisiin sisämaan pitäjiin. Vuosisatojen kuluessa suomenkielisistä on tullut ruotsinkielisiä ja toisin päin”, hän sanoo.
Tämä näkyy sekä kirkonkirjoihin perustuvassa sukututkimuksessa että viime vuosina mahdollisiksi käyneiden geneettisten analyysien tuloksissa.
”Historiantutkimuksessa ei selvästikään ole vielä täysin ymmärretty DNA-analyysien potentiaalia”, Jan-Anders sanoo. ”Ihmisen geenit sisältävät niin paljon tietoa, ettei sellaisesta ole aiemmin osattu edes haaveilla. Yhä useampien ihmisten teettäessä itsestään DNA-analyysin pystymme askel askeleelta rekonstruoimaan, miten ihmiset ovat kautta aikain liikkuneet ja muuttaneet.”
Katternö-lehden edellisessä numerossa käsiteltiin tätä aihetta. Aivan erityisen kiinnostava on haploryhmä, yhtäältä Y-isälinjalla (joka kertoo suorasta isälinjasta, siis siitä Y-kromosomin perimästä, joka siirtyi vain isältä pojalle) ja toisaalta mitokondriolinjalla (geenistöllä, joka seuraa munasolun mukana äidiltä lapselle ja siirtyy siis sekä tyttärille että pojille).
”Kun Y- ja mitokondriolinjoilla tapahtuneita mutaatioita on saatu yhä enemmän kartoitettua, esiin nousee yhä selkeämpi kuva siitä, miten oman sukupuun yksilöt ovat aikojen kuluessa liikkuneet paikasta toiseen”, Jan-Anders sanoo.
Hänen oma suora isälinjansa esimerkiksi osoittaa hänen esi-isänsä saapuneen (nykyisestä) Virosta (nykyiseen) Lounais-Suomeen runsaat 2 000 vuotta sitten. Tämän esi-isän miesjälkeläiset hakeutuivat jossain vaiheessa pohjoiseen kohti Hämettä, minkä jälkeen heidän poikansa luultavasti 1100-luvulla siirtyivät vesistöjä pitkin kohti luodetta ja Pohjanlahden rannikkoa.
Jan-Andersin tapauksessa hänen tunnistamaton esi-isänsä asettui todennäköisesti Perhonjokilaaksoon alueelle, jossa ruotsin- ja suomenkieliset ovat kohdanneet toisensa vuosisatojen ajan ja tekevät niin edelleen. Viereinen, mm. historioitsija Matti Leiviskän alkuperäisteoksiin perustuva kartta osoittaa asutusalueet ja väestöliikkeet suunnilleen vuosina 1000–1300.
”Vahvana viitteenä esi-isäni saapumisesta tätä tietä Pohjanmaalle on isälinjan haploryhmäni, joka kuuluu siihen N-luokkaan, jota yleensä kutsutaan ”suomalaiseksi”. Kaikkien minua lähimpänä haploryhmäpuussa olevien henkilöiden vanhimmat tunnistetut esi-isät ovat Perhonjokilaakson läheisyydestä”, hän sanoo.
Koska kyseessä on ”suomalainen” haploryhmä, Jan-Andersin esi-isän kieli näyttäisi vaihtuneen. Mutta kuten yllä on käynyt ilmi, kielen vaihtuminen suuntaan tai toiseen on niin yleistä, ettei se kerro mitään geneettisestä taustasta.
Mutta nyt on aika esitellä vielä yksi identiteettiään etsivä herra, Jari Kinnunen. Hän muutti 6-vuotiaana perheensä mukana Pihtiputaalta Ruotsin Norrtäljeen, nyt hän asuu ruotsalaisen vaimonsa kanssa ikivanhalla Vessigebron kulttuuriseudulla Falkenbergissä Hallandin maakunnassa.
Jaria ei pysty lokeroimaan. Hän on teknisesti kätevä, varhainen it-nörtti ja käytännönläheinen järjestelmäasiantuntija, joka hankkii nykyään elantonsa riskienhallintaan, tuoteturvallisuuteen ja ohjausjärjestelmiin liittyvissä vaativissa tehtävissä.
”Olen innostunut kaikenlaisesta tietojenkäsittelystä, datan visualisoinnista ja työkalujen kehittämisestä suurten tietomäärien hallitsemiseen ja niiden hahmottamiseen”, hän kertoo.
Tämän monipuolisen osaamisensa ansiosta Jarista on tullut uranuurtaja geenitestien tuottaman suunnattoman tietomäärän käsittelyssä. Hän esimerkiksi ylläpitää ”puuta”, joka on parhaillaan rakenteilla isälinjan N-haploryhmälle ja joka samalla osoittaa haploryhmän fylogeografian, siis ryhmän jäsenten maantieteellisen levinneisyyskuvion.
Jari on tätä artikkelia varten laatinut tässä oikealla olevan kuvan, joka osoittaa, missä kohtaa haplopuuta Jan-Anders Enegren, Jari itse ja tämän artikkelin kirjoittaja ovat.
On tärkeää ymmärtää, että DNA-tuloksia on tarkasteltava yhdessä perinteisen sukututkimuksen kanssa, jotta yksilö pystytään sijoittamaan tarkemmin sukuryppääseen. Jari Kinnunen on tunnistanut suoran isälinjan esi-isäkseen savolaisen Oleff Kinnusen.
”Tiedetään, että Oleff myi v. 1555 Rantasalmella omistamansa maat Kustaa Vaasalle, joka oli tuolloin Suomessa, ja osti tilalle erämaa-alueen, joka nykyään kattaa Kinnulan ja Kivijärven pitäjät. Oleff perusti siellä uudisraivaajana Niemen tilan”, Jari kertoo.
Jari on pystynyt vahvistamaan tämän sukulinjan DNA-testeillä 1660-luvulle saakka.
Äitinsä puolelta Jari Kinnusen juuret ovat Möntsölän kylässä Tulolan saaressa Laatokan saaristossa Sortavalan edustalla.
”Äidinisäni Stepan Alexandrov ja äidinäitini Anna, synt. Mitjonen, ottivat siellä v. 1910 sukunimen Aalto. Vuoden 1944 evakuoinnissa perhe päätyi Pihtiputaalle. Siellä heidän Ksenia-tyttärensä tapasi sitten Valio-isäni”, Jari kertoo.
• Tässä alla näkyvä ”puu” kuvaa Y-DNA-haploryhmä N:ää, jota toisinaan kutsutaan ”suomalaiseksi” ja johon vajaat 60 % Suomen miehistä kuuluu. Y kertoo suorasta isälinjasta, siis isältä pojalle siirtyvästä perimästä. Puu sisältää noin 775 niistä N-ryhmän miehistä, jotka ovat teettäneet kehittyneet Y-DNA-testit jollakin alan johtavista yrityksistä. Solmupisteet kuvaavat mutaatioita, joita tapahtuu keskimäärin 3–4 sukupolven välein, mutta suurin vaihteluin. Haploryhmän N katsotaan saaneen alkunsa Kiinassa 35 000 vuotta sitten.
Sitä mukaa kun testitulosten määrä kasvaa, puu voidaan laatia yhä tarkemmin ja mutaatioiden ajankohta määrittää yhä varmemmin. Vaikka pohja-aineisto on rajallinen, se paljastaa kuitenkin selvän maantieteellisen kuvion. N-ryhmän miehet näyttävät esimerkiksi muuttaneen länteen (nykyiseen) Ruotsiin kauan ennen kuin Svean valtakuntaa oli olemassakaan.
• Toiseksi yleisintä suomalaismiesten Y-linjan haploryhmää kutsutaan toisinaan ”skandinaaviseksi”, ja sen tunnuksena on I. Vajaat 30 % suomalaismiehistä kuuluu siihen, sen alkuperänä pidetään Balkania noin 25 000–30 000 vuotta sitten. Nyky-Ruotsissa 42 % miehistä kuuluu haploryhmä I:hin.
• Suoralla äitilinjalla Suomessa suurimpia haploryhmiä kuvataan kirjaimilla H (n. 40 %) ja U (n. 25 %). Kumpikin on lähtöisin etelämpää Euroopasta. Koska mtDNA-äitilinjalla tapahtuu mutaatioita keskimäärin vain joka 2000. vuosi, tätä linjaa ei pystytä seuraamaan ajassa taaksepäin yhtä tarkasti kuin Y-isälinjaa.
• Tästä yllä paljastuu, että Jan-Anders Enegrenillä ja artikkelin kirjoittajalla Svenolof Karlssonilla on yhteinen esi-isä, joka eli noin 750 vuotta sitten, siis 1200-luvun lopussa. Esi-isä sijaitsee puussa solmukohdassa BY32536, jossa Jan-Andersin ja Svenolofin sukulinjat kohtaavat.
Otteen alkupiste Y15615 on ajoitettu suunnilleen vuoteen 700 – se edustaa siis Y-kromosomin mutaatiota, joka tapahtui noin 1 300 vuotta sitten. Myöhempien sukupolvien Y-kromosomin mutaatiot ovat sitten haaroittaneet puuta, luoneet uusia solmupisteitä. Kuvioon merkityt paikannimet ilmoittavat testin suorittaneiden (perinteisen sukututkimuksen mukaisen) vanhimman tunnetun esi-isän kotipaikan.
Henkilöllisyys on häivytetty ja ilmaistaan vain kansallislipun ja paikannimen avulla, paitsi kahden poikkeuksen kohdalla: Jan-Anders Enegren, jonka vanhin tunnettu esi-isä lienee kotoisin Pårasista Kruunupyystä, ja Svenolof Karlssonin esi-isä 12 polven takaa, 1600-luvun puolivälissä, oli nimeltään Mickel Mattsson Broända, talonpoika Broändassa Alavetelissä.
• Tämän otteet tiedot ovat lähtöisin FamilyTreeDNA-yritykseltä, muutamat YFULLin kautta. Vaikka pohja-aineisto on pieni ja virhelähteet ilmeisiä, ote antaa ällistyttävän yksiselitteisen kuvan. Tulokset käyvät hyvin yksiin esimerkiksi Jan-Anders Enegrenin viereisessä artikkelissa esittämään oletukseen, nimittäin että hänen esi-isänsä ovat tulleet Pohjanmaalle sisämaasta ja hakeutuneet Perhonjokilaakson vartta merta kohti. Hänen tässä puussa mainituista kuudestatoista lähimmästä sukulaisestaan viidentoista vanhin tunnettu esi-isä oli Perhonjoen lähistöltä. Kuudennentoista esi-isä oli Oulusta.
• Mainittakoon, että Jan-Anders ja artikkelin kirjoittaja ovat sukua toisilleen myös paljon lähempää kuin yhteisen esi-isän kautta. Jan-Anders on Svenolofin isän serkku 6. polvessa; sukulinjat yhtyvät Teerijärvellä 1720-luvulla. Tämäkin sopii kokonaiskuvaan. Ulf-Peter Granö löytää kahdeksan mainituista sukulaisista sukutietokannastaan ja pystyy heidän joukostaan toteamaan useita läheisempiä ja kaukaisempia sukulaisuuksia.
Ulf-Peter toteaa myös Jari Kinnusen ja Jan-Anders Enegrenin olevan sukulaisia, nimittäin serkkuja 8. polvessa, kumpikin veteliläisten Per ja Agneta Pölkin jälkeläisiä.
Jari Kinnunen ylläpitää useita kotisivuja historiasta kiinnostuneille. Ne löytyvät osoitteesta
www.kinnunen.nu.
Jan-Anders Enegrenin tavoittaa osoitteesta
enegren@kolumbus.fi.
Matti Virtasen tavoittaa osoitteesta
matti.h.virtanen@gmail.com.
