Mihinäs nyt on vaivaastaloo palanu, kun vaivaaset täälä kröyssäälöö. (Sananparsi, Ylistaro)
Kum me tähäm muuttima, täs ei ollu ulukorakennuksia. (Laihia)
Onko tua tenava nuan kasvanu vai onko tua hames jollakil lailla korttaapunu? (Vähäkyrö)
Vuonna 2017 ilmestyi suomen kielen tutkimusta käsittelevässä aikakauslehti Virittäjässä Harri Mantilan ja Matti Leiviskän artikkeli Onko Etelä-Pohjanmaan murteessa rautakautisia jälkiä? Kirjoittajat käsittelevät artikkelissaan samoja eteläpohjalaisia murrepiirteitä, joita alun virkkeissäkin on nähtävissä. Niitä ei esiinny muissa suomen länsimurteissa, vaan sen sijaan idempänä: savolaismurteissa, karjalan kielessä ja vielä kauempana vepsässä ja etelävirossa.
Artikkelissa pohditaan arkeologian tarjoaman uuden tutkimustiedon valossa sitä, voisivatko jotkin murrepiirteet pohjautua rautakaudella Etelä-Pohjanmaalla puhuttuun kielimuotoon.
Suomen kielen historiassa länsimurteiden perustana pidetään rautakautisissa asutuskeskuksissa Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä puhuttua kieltä, pohjoiskantasuomea. Se on yksi myöhäiskantasuomen haaroista.
Toinen saman kantakielen haara, Laatokan seudulla puhuttu itäkantasuomi taas muodostaa perustan Suomen itämurteille ja mm. karjalan kielelle. Hämeestä asutuksen tiedetään rautakaudella levinneen laajalle pohjoiseen ja itään, ja näin asutuksen mukana levinnyt pohjoiskantasuomi on jättänyt jälkensä itämurteisiin ja jopa itäisiin lähisukukieliin.
Myös Etelä-Pohjanmaalle pohjoiskantasuomen arvioidaan levinneen rautakauden aikana, ensimmäisen kristillisen vuosituhannen loppupuolella. Pidetään todennäköisenä, että sitä ennen Pohjanmaalla olisi puhuttu saamelaista muinaismurretta.
Mihinä kuhuna-murre
Mantilan ja Leiviskän artikkelissaan käsittelemistä murrepiirteistä osa saattaa olla murteen nykypuhujalle jo vieraan kuuloisia. Osa piirteistä taas on tuttuja ja hyvin leimallisesti pohjalaisia.
Tutuimmasta päästä ovat inessiivimuodot eli sisäpaikallissijat, joissa yleiskielisen –ssa tai –ssä-tunnuksen sijaan onkin –sna tai –snä, –hna tai –hnä, kuten mihinä, johona, kärehnäni, unisnani. Näitä muotoja käytetään Etelä-Pohjanmaan murteissa laajasti, esimerkiksi Ilmajoella: Mihinähän se taas jahkii, ku ei tuu jo kotia, Lapualla: Kyllon niin vahavaatte klumppuja tuas mun verenpisarasnani, sekä Isossakyrössä: Se meni ja löi oven kiinni perähnänsä jotta flaskahti vain.
Kielihistoriallisesti tällaista inessiiviä pidetään hyvin vanhana, myöhäiskantasuomalaisena tai vanhempana. Muista suomen murteista se lienee kadonnut, ja Etelä-Pohjanmaan murteessakin se on säilynyt vain omistusliitteen edellä sekä tietyissä pronomineissa. Eteläpohjalaismurteen lisäksi piirrettä esiintyy vain etelävirossa.
Vieraampi ilmiö nykymurteen puhujalle lienevät saita-tyyppiset monikon 2. persoonan imperfektimuodot, joissa kaksoiskonsonantin tilalla on yksinäiskonsonantti: saada-verbin tapauksessa ei siis te saitta, vaan saita, viedä– ja kastua-verbien tapauksessa taas ei veittä vaan veitä eikä kastuutta vaan kastuuta.
Etelä-Pohjanmaan murteen äännehistorian laatija Jussi Laurosela on vielä runsas sata vuotta sitten tavannut näitä muotoja läntisimmistä eteläpohjalaismurteista. Ne ovat harvinaisia: kielentutkijat eivät ole havainneet niitä koko itämerensuomalaisella kielialueella missään muualla kuin Etelä-Pohjanmaalla.
Huomattavaa on, että niitä pidetään kielihistoriallisesti alkuperäisinä muotoina, joista nykykielessä käytetyt imperfektimuodot ovat erilaisten kielen muutosten myötä kehittyneet. Ne voidaan kielen historiassa ajoittaa yhtä kauas menneisyyteen kuin edellä mainittu sna-inessiivi, toisin sanoen myöhäiskantasuomeen tai vieläkin aiemmaksi.
Saret siitä tuloo kun pääskyset nuon alahaatte lentää
Vanhimpien erikoisuuksien ohella on olemassa joukko nuorempia piirteitä, joita esiintyy eteläpohjalaisten murteiden lisäksi savolaismurteissa tai karjalan kielessä, mutta joita ei esiinny lounaismurteissa eikä hämäläismurteissa.
Yksi tällainen piirre on yleiskielen e-loppuisten vanhojen sanojen –es tai –et-loppuisuus sen mukaan, ovatko ne kehittyneet aiemmasta –eh vai –ek-loppuisesta sanasta. Alahärmässä esimerkiksi on sanottu: Koitan ny ollak keinos, että saataas venes maallen, ja Kauhavalla: Harvoon on helluntakinen saret hyväksi, sanoo taloonpoijan ilamakirija.
Erontekoa –eh ja –ek-taustaisten sanojen välillä on tosin muissakin länsimurteissa, esimerkiksi Kotkan seudulla, mutta laajemmin piirrettä esiintyy Etelä-Pohjanmaan ohella itämurteissa ja karjalan kielessä.
Muita levikiltään myös itäisiä piirteitä ovat me ottima, te ottia -tyyppiset sekä ottanuen, otettuen -tyyppiset verbimuodot. Ei liijaksi hapannuesta taikinasta tuu hyvää leipää, on sanottu Laihialla. Nominien taivutuksessa taas esiintyy sellaisia muotoja kuin neitsyt-sanan neittysillen ja kuollut-sanan kuollusia.
Kielentutkimuksesta tukea arkeologialle
Havainnot yhteisistä piirteistä itäisempien kielten ja murteiden kanssa ovat ristiriidassa sen pitkään vallinneen käsityksen kanssa, että eteläpohjalainen asutus ja Etelä-Pohjanmaalla puhuttu kielimuoto olisivat jostain syystä kokonaan hävinneet viikinkiajan alkuun mennessä, ennen 800-lukua, ja että alueen olisivat asuttaneet uudestaan 1000-luvulta alkaen Ylä-Satakunnasta ja Hämeestä tulleet eränkävijät, jotka olisivat tuoneet mukanaan oman silloisen kielimuotonsa.
Jos nimittäin Etelä-Pohjanmaan murteessa näkyvät kielelliset vaikutteet olisi kaikki saatu Hämeen ja Satakunnan suunnasta niinkin myöhään kuin toisella vuosituhannella, ei pohjalaismurteessa pitäisi olla jälkiä sellaisista itämurteisiinkin saakka levinneistä piirteistä, joita pidetään paljon vanhempina ja jotka olivat satakuntalais- ja hämäläismurteista kadonneet jo ennen Etelä-Pohjanmaan uudelleenasuttamista.
Etelä-Pohjanmaan murteen ikivanhojen piirteiden voidaankin nähdä tukevan sitä uudempaa arkeologian piirissä syntynyttä käsitystä, että vanha asutus Etelä-Pohjanmaalla olisi säilynyt myös ensimmäisen kristillisen vuosituhannen viimeiset vuosisadat ja jatkunut katkeamattomana läpi rautakauden. Alueen 400–500-luvuilla kukoistanut kulttuuri olisi kuitenkin köyhtynyt, sen tavat olisivat muuttuneet ja yhteydet alueen ulkopuolelle taantuneet.
Siinä, missä Hämeen ja Satakunnan alueella puhuttu kieli olisi vilkkaassa kanssakäymisessä muiden sitä ympäröivien kielimuotojen kanssa kehittynyt edelleen, eteläpohjalaisessa murteessa olisi puolestaan kontaktien puutteessa säilynyt kantakielelle ominaisia piirteitä, jotka useimmista muista pohjoiskantasuomen jälkeläisistä olisivat hävinneet.
Lähteitä
Laurosela, Jussi 1913, 1914: Äännehistoriallinen tutkimus Etelä-Pohjanmaan murteesta I–II. SKS, Helsinki.
Lehtinen, Tapani 2007: Kielen vuosituhannet. Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Tietolipas 215. SKS, Helsinki.
Mantila, Harri ja Matti Leiviskä 2017: Onko Etelä-Pohjanmaan murteessa rautakautisia jälkiä? Virittäjä 121, s. 160–175.
Suomen murteiden sanakirja. 2012. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 30. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. Verkkojulkaisu HTML. URN:NBN:fi:kotus-201110, ISSN: 1796-041X.
Eteläpohjalaista sanastoa
ala
merkityksessä ’alle’
Levikki ulottuu Etelä-Pohjanmaalta Keski-Suomen, Savon ja Karjalankannaksen kautta Inkerinmaalle asti. Esimerkiksi Kauhavalla on kysytty: Koskas hiiri on heinäkuorman alak kuollu?
jotta
merkityksessä ’että’
Tavallisin Etelä-Pohjanmaalla sekä itämurteissa, etenkin Savossa, Etelä- ja Pohjois-Karjalassa, osassa Kainuuta ja Inkerinmaalla. Laihialla on sanottu: Sauna oli niin kauhian kuuma jotta oikeen siälä nahka kärventyy.
kakku
’karitsa’
Levikiltään eteläpohjalainen sana. Miniäksi meni tuakin taloohin vaikk ei olluk kissiä ei kakkua, on päivitelty Isossakyrössä.
kehdata
merkityksessä ’saada laiskuudeltaan, mukavuudenhalultaan tms. tehdyksi jtak, vaivautua tekemään jtak; viitsiä, jaksaa; haluta, huolia’.
Merkitys tunnetaan Etelä-Pohjanmaan ohella kaikissa itämurteissa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Esimerkiksi Kurikassa on mainittu, että poika on nin sinisen laiska jotta tuskin kehtaa korviasak kantaa.
kesä
’lämpimin vuodenaika’
Murteissa levikki on laaja, ja siihen sisältyvät Pohjanmaan, Peräpohjolan ja Länsipohjan murteet sekä kaikki itämurteet. Sen sijaan Lounais-Suomessa, Satakunnassa ja suurimmassa osassa hämäläismurteita kesä-sana ei ole vanhastaan käytössä. Esimerkiksi alavutelainen on voinut kertoa ikänsä seuraavasti: Oom minä jo yhyreksäntoista kesää nähäny.
luhdikka
’mesimarja’
Sanalla on eteläpohjalainen levikki. Esimerkiksi Vähässäkyrössä luhurikoota syäthin kul löyrethin, ei niitä keitetty.
