Eläkeläisellä on aikaa liikkua. Pyöräilen usein kotoani Turusta Ruissalon kärkeen asti, matkaa tulee noin 30 km. Saaren luonto ja ikivanhat tammimetsät muistuttavat Keski-Eurooppaa. Ja paikka on Suomen lämpimin! Luonto on uusi ja erilainen jokaisena vuodenaikana – se ikään kuin syntyy uudestaan vuodenaikojen vaihtuessa. Ruissalo on mielestäni maailman kaunein paikka. Keväinen linnunlaulu on lumoavaa, ja satakielten ja mustarastaiden äänet kaikuvat kuorossa. Rantoja koristavat viehättävät 1800-luvun huvilat, ja pyörä- ja kävelytie on suhteellisen leveä ja päällystetty kaikkialla paitsi Saaronniemessä.
Tapahtuipa yhtenä päivänä polulla:
Pääsen hyvään vauhtiin pienellä myötätuulella ja 24-vaihteisella pyörälläni. Näen polulla edessäni kaksi nuorta neitiä mopsiensa (tai jonkin samanlaisen koirarodun) kanssa. He kävelevät samaan suuntaan kuin minä. Käytän jarrua ja kilautan kelloa, jolloin neidit mopseineen siirtyvät kiltisti oikealle. Ohitan heidät ja jatkan polun oikeaa reunaa.
Yhtäkkiä varoittamatta, polun väärää puolta, minua kohti ryntää irrallaan juokseva koira (en tiedä rotua, kutsukaamme koiraa Frippeksi), ja se on ilmeisen kiinnostunut mopsirouvista. Frippe osuu etupyörääni ja kimpoaa törmäyksestä ojanpohjalle. Säilytän onnekseni tasapainoni ja pysähdyn kirskuvin renkain. Koiran omistaja juoksee minua kohti kovaäänisesti syyttäen minua liian kovasta vauhdista (totta, pidän vauhdista) ja siitä, etten muka näe mitään aurinkolasieni takaa (valetta, näin hyvin mutten ehtinyt reagoida). Hän vaahtoaa pyöräilijöistä, jotka kiusaavat kävelijöitä. En kiinnitä häneen mitään huomiota, vaan nostan Frippen ojasta. Frippe ravistelee itseään muina miehinä ja nuolee kättäni, joten ainakaan se ei ole yhtä äkäinen minulle kuin isäntänsä.
Selitän omistajalle, että mikäli hän vastaisuudessakin aikoo pitää koiransa irti, se pitää opettaa erottamaan oikea ja vasen. Omistaja selittää, että hänen fiksu koiransa kyllä ymmärtää niiden eron, mutta mopsirouvat kuulemma herättivät Frippen seikkailunhimot! Nuoret neidit, jotka ovat tässä vaiheessa ehtineet luoksemme, eivät osallistu väittelyyn mutta huomauttavat, ettei koiria saa pitää vapaana.
Sen jälkeen neidit ottavat älypuhelimensa esille ja alkavat metsästää Pokemoneja. Metsästyksen tohinassa he vaappuvat polkua pitkin ja poikin täysin umpimähkäisesti katsomatta yhtään eteensä, joten hetken kuluttua paluumatkallani joudun taas jarruttamaan sora lentäen, jotta mopsit eivät päädy omalletunnolleni. Ei aavistustakaan, kuinka monta Pokemonia ajan kumoon…
