Omavaraisuudesta on jälleen tullut muotia. Some on täynnä kuvia vihanneksista, villapaidoista ja omien kanojen munista. Sofie Strandén-Backalla on ristiriitainen olo median omavaraisuusvillityksestä.
”On hyvä, että ihmiset ovat säästäväisiä lähiresurssiensa kanssa sen sijaan, että he koko ajan kuluttaisivat lyhytnäköisesti uutta. Kiinnostus lähiruokaa kohtaan on myös myönteistä. Samalla on vaarana, että tämä trendi kestää pari vuotta ja korvautuu jollain muulla.”
Sofie ei juuri välitä tv:n koreista lifestyle-ohjelmista, joissa juontajat viljelevät lähinnä esteettisiä viljelykasveja ja saavat aina täydellisen sadon. Oikeassa elämässä kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä.
”Kuulin omavaraisuudesta ensimmäisen kerran aikuisena. Viljeleminen on aina ollut minulle itsestään selvää. Synnyin vuonna 1975, mutta minun voi sanoa kasvaneen 1940-luvulla. Isoäitini opetti minulle kaiken, kun olin lapsi, ja vielä tänä päivänäkin osaan paljon sellaista, mitä minun ei edes tarvitse miettiä.
Nykyisin Sofie Strandén-Backa viljelee kotinsa tarpeisiin, etupäässä vihanneksia ja juureksia mutta hieman erikoisempiakin lajeja, joita on vaikea saada. Viljelmät sijaitsevat Kolpissa perheen vanhalla maatilalla, jota Sofie kunnostaa yhdessä miehensä Andreas Backan kanssa.
”Sato ei riitä koko vuodeksi, mutta pärjäämme sillä hyvin pari kuukautta. On hyvä, että muut viljelevät myyntiä varten. Ostamme mielellämme lähiruokaa suoraan tuottajilta.”
Perhe pyörittää suomenlampaisiin keskittyvää Sudda lantbruk -yritystä. Lampaat pitävät Sofien kesällä kiireisenä, sillä karitsointi ajoittuu laidunkaudelle.
”Olemme vasta alkuvaiheessa, ja tänä vuonna noin 30 uuhta on karitsoinut. Lampaista saamme lihaa, nahkaa ja villaa. Suomenlammas on hienovillainen rotu, jolla on uskomattoman pehmeä villa. Se on uusiutuva luonnonvara, ja lammas voi hyvin päästessään siitä eroon.”
Andreas on koulutukseltaan insinööri ja toimii folkloristiikan kokopäiväisenä tutkijana. Myös Sofie väitteli aiheesta v. 2010 ja teki väitöskirjansa veteraanien, lottien ja sairaanhoitajien sotakertomuksista. Lisäksi hän on aktiivinen akateemisessa maailmassa sekä tutkijana että vapaana toimittajana.
”Kirjoittaminen on yksi parhaimmista asioista. Kun työskentelen lampolassa tai puutarhassa, ideat pulpahtelevat mieleeni ja kirjoitussolmut purkautuvat.”
Työ maatilayrityksessä on monella tapaa antoisaa, vaikka teollisen mittakaavan maatalouden kanssa kilpaileminen on haastavaa. Sofie suhtautuu kuitenkin toiveikkaasti siihen, että kiinnostus lähiruokaa kohtaan saa pysyvän jalansijan.
”Nykypäivän teollistuneen maatalouden takana on jättimäinen byrokraattinen järjestelmä. Olemme tottuneet merkintäjärjestelmään, jotta voimme luottaa ruokaan. Tätä järjestelmää ei sen sijaan tarvita, jos tunnen henkilökohtaisesti henkilön, joka on viljellyt tai kasvattanut ostamani ruoan. Mitä pidempi välimatka tuottajan ja kuluttajan välillä on, sitä tärkeämmäksi elintarvikkeiden jäljitettävyys ja merkintä muuttuvat.”
Itse kasvatetun ruoan trendi pohjautuu ymmärrettävästi pääosin viime vuosien kriiseihin.
Ensin tuli koronapandemia ja yllättävä puute yksittäisistä päivittäistavaroista. Ihmiset viettivät enemmän aikaa kotona ja saivat kipinän ryhtyä itse kasvattamaan ruokaa. Sitten syttyi Ukrainan sota, joka on todellakin horjuttanut vanhoja ajatusmallejamme. Omavaraisuusasteen nostaminen saattaa muuttua välttämättömäksi. Lisäksi edessä kummittelevat inflaatio sekä nousevat ruoan ja energian hinnat.
”Koronan aikaiset toimenpiteet muistuttivat vahvasti sota-ajoista. Yhteiskunnan verhot suljettiin ja useimmat tapahtumat peruttiin. Samalla luotiin vahvaa ”me ja muut” -ajattelua. Ukrainan sodassa raja kulkee venäläisten ja ei-venäläisten välillä.”
”Toinen maailmansota paikkasi vähän samalla lailla kansalaissodan aikaista jakoa valkoisiin ja punaisiin. Sodat ja vaikeat kriisit yhdistävät ihmisiä.”
Uuden valmiusajattelun myötä yhä useammat ovat ryhtyneet pohtimaan, miten pitkään he selviäisivät ilman ruokaa, vettä ja sähköä. Sofien mukaan ihmisiltä vielä puuttuu henkinen valmius selviytyä kriisitilanteesta.
”Useimmat ovat oppineet saamaan lähes kaiken valmiiksi tarjoiltuna. He eivät ole tottuneet puutteeseen.”
Suomessa ja Baltiassa on ollut helppoa samaistua ukrainalaisten tilanteeseen, jossa valtava, Moskovasta johdettu armeija on hyökännyt maahan ja tehnyt mielivaltaisia pommituksia.
Ei ole kuitenkaan helppoa asettua toisen tai kolmannen käden kuvausten tunnemaailmaan. Sofie tutki väitöskirjaansa varten, miten veteraanit ja lotat käsittelivät sotatodellisuutta 1940-luvulla.
”Haastateltavat kertoivat, että he olivat tietoisia muuttuneesta tilanteesta ennen kutsua rintamalle. Sota ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Rintamalta paluu ja tavalliseen elämään sopeutuminen oli hankalaa usean sotatilassa eletyn vuoden jälkeen. Mikä on tavallista sodassa, ei ole tavallista rauhan aikana.”
Maatalousyhteiskunnassa 1900-luvun alussa kasvanut sukupolvi oli myös toista maata.
”Monet sotilaat olivat maalaispoikia, jotka olivat tottuneet lapsesta asti kovaan työhön. He olivat fyysisesti vahvempia kuin useimmat nykyisin. He eivät myöskään olleet ruoan runsaudella pilalle hemmoteltuja.”
Naiset joutuivat kantamaan kotona kaksinkertaisen taakan, kun suuri osa työvoimasta taisteli rintamalla.
”Osa naisista ponnisteli ankarasti erilaisissa tehtävissä rintaman lähellä, kun taas kotiin jääneet huolehtivat maataloudesta ja kaikesta muusta työstä. Jotkut myös hakeutuivat ansiotöihin konepajateollisuuteen, jossa heille maksettiin puolet miehen palkasta. Kun sota loppui ja miehet palasivat kotiin, naiset jäivät työttömiksi. Heille rauhasta muodostui eräänlainen kriisi.”
Toveruus ja lojaalius olivat rintamalla ratkaisevia. Sofie näkee saman toistuvan nykypäivän Ukrainassa, jossa ainakin osan venäläisten vastoinkäymisistä sanotaan johtuvan epämotivoituneista sotilaista.
”Ukrainalaiset ovat motivoituneita taistelemaan maansa puolesta, kun taas venäläisten ei ole tarvinnut taistella itsenäisyydestään. He vaikuttavat jopa yllättyneiltä ukrainalaisten vastarintatahdosta.”
Sodanjälkeisenä aikana alettiin puhua talvisodan hengestä, ja käsitettä käytetään nykyäänkin kuvaamaan vapaaehtoisia ja yksimielisiä toimia kriisistä selviytymiseksi.
Käsite perustuu sotakertomuksiin, joissa yksilöt työnsivät omat varauksensa syrjään ja taistelivat jonkin suuremman puolesta.
Nykyaikana käsitettä on kritisoitu, sillä sitä on käytetty kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, mikä on vesittänyt sen merkitystä. Talvisodan henki nousi eduskunnassa jälleen esille keväällä 2020. Silloin sitä käytettiin yksimielisyyden saavuttamiseen koronaviruksen leviämisen estämiseksi tarvittavista toimenpide-ehdotuksista. Koronakriisiä voidaan pitää suhteellisen lievänä verrattuna Neuvostoliiton invaasioon, joka uhkasi Suomea marraskuussa 1939.
”Suomi oli tuolloin nuori valtio, jolla oli erilaisia sisäisiä ristiriitoja. Maa tarvitsi kansallista yhtenäisyyttä vuoden 1918 kansalaissodan synnyttämien vaikeiden haavojen parantamiseksi.”
”Suomen puolustusvoimat etsi vielä muotoaan talvisodan aikana. Silloin joukkoja muodostettiin saman kylän miehistä. Tämä osoitti, miten tuhoisaa kokonaiselle kylälle saattoi olla, kun suuri osa kylän miehistä kuoli samassa taistelussa.”
”Jatkosodassa sotilaita sekoitettiin enemmän tämän riskin välttämiseksi. Ajatuksena oli silti edelleen, että samalta paikkakunnalta asepalvelukseen kutsutut miehet sijoitettiin samoihin yksikköihin vahvemman toverihengen luomiseksi.”
Sodanjälkeistä Suomea leimasi huutava pula elintarvikkeista ja muista hyödykkeistä.
”Oli pulaa ruoasta, vaatteista ja kengistä. Viljeleminen ja omavaraisuuteen pyrkiminen oli elintärkeä välttämättömyys. Mustan pörssin kauppa oli myös suurta seudullamme. Monet muistavat saaneensa laatikollisen peruselintarvikkeita ja kahvin kaltaisia luksustuotteita pääasiassa avulialta ruotsalaisperheiltä.”
Ensimmäiset sodanjälkeiset vuodet olivat haastavia myös sosiaalisista näkökohdista. Neuvostoliiton hallitsema valvontakomissio kylvi Suomessa järjestelmällisesti pahansuopaa propagandaa.
”Veteraanit ja lotat olivat kaukana suositusta. Suomi oli hävinnyt ja rauhanehdot olivat kovat. Näitä vuosia on kutsuttu ’hiljaiseksi ajaksi’, sillä rintamakokemuksista ei saanut puhua. Veteraanit leimattiin sotahulluiksi fasisteiksi ja lotat miehenkipeiksi huoriksi.”
Sofie kertoo, että Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanilla vuodelta 1954 oli suuri vaikutus kansalliseen sotatraumaan.
”Linna palautti sotilaiden kunnian. Nämä nuorukaiset olivat aseet kädessä taistelleet valtavaa vihollista vastaan. Sen sijaan romaanin kuvaus lotista heikensi entisestään heidän tilannettaan. Lottien mainetta ryhdyttiin aktiivisesti parantamaan vasta 1990-luvulla. Kesti siis 50 vuotta ennen kuin he saivat kiitoksen uhrattuaan vuosia isänmaansa auttamiselle.”
Suomessa ei ole taisteltu Lapin sodan päättymisen jälkeen vuonna 1945, mutta muistot nousevat esiin joka vuosi itsenäisyyspäivänä. Pienemmät kriisit ovat jättäneet yhteiskuntaan jälkensä, kenties tunnetuimpana 1990-luvun alun lama. Olemme liittyneet osaksi EU:ta ja vahvoja yhteismarkkinoita kolmisenkymmenen muun eurooppalaisen valtion joukkoon. Tuolla kaukana EU-koneistossa päätetään, mitkä säännöt koskevat koko unionia.
Sofie Strandèn-Backa ei ole kehitykseen järin tyytyväinen.
”Päätökset tulisi tehdä lähellä niitä ihmisiä, joita ne koskettavat. Demokratiassa on vaikeaa, että demokraattiset päätökset pohjautuvat enemmistön mielipiteisiin eivätkä välttämättä siihen, mikä on parasta. Elinolot ovat hyvin vaihtelevat EU:n eri kolkissa. Ei ole hyvä, että useiden elämään vaikuttavista asioista päätetään korkealla tasolla.”
Sofie on monien muiden eurooppalaisten lampaankasvattajien kanssa huolissaan susihyökkäyksistä. Hän suhtautuu kuitenkin riskiin tietyllä kaksijakoisuudella.
”Lainsäädäntö rajoittaa sitä, miten lampaitaan saa puolustaa. Meille olisi tuhoisaa joutua susihyökkäyksen kohteeksi. Minulla ei ole mitään sutta kohtaan, mutta haluan pystyä suojelemaan lampaitani ja puolustamaan niitä, sillä pidän niitä ominani.”
Sofie on tehnyt kolmen vuoden ajan kulttuurihistoriallista tutkimusta suteen liittyvästä kerronnasta sekä siitä, miten ihmiset eri aikoina ovat suhtautuneet suteen sekä käsitelleet sutta ja susihyökkäyksiä.
”Sutta on tiettyinä aikoina jopa pidetty oikeudellisesti vastuussa. Keskiajalla susia hirtettiin rangaistuksena karjan tappamisesta. Nykyään useimmat ymmärtävät, että susi on eläin, jota ei voi asettaa vastuuseen teoistaan.”
Sofien lammashaka on toistaiseksi säästynyt susihyökkäyksiltä, ja maatilalla vallitsee rauhaisa tunnelma. Sofie esittelee uteliaita lampaita, jotka natustavat reportterin lahkeita.
”Tässä on Simon ja tässä Margit. Tunnistan niistä jokaisen, ja kaikilla on nimi. Kokeile, miten hienoa villaa niillä kasvaa! Tästä tulee hyvää lankaa”, kertoo Sofie Strandén-Backa.
”Monet sotilaat olivat maalaispoikia, jotka olivat tottuneet lapsesta asti kovaan työhön. He olivat fyysisesti vahvempia kuin useimmat nykyisin, eikä heitä hemmoteltu pilalle ruoan runsaudella.”
Naiset joutuivat kantamaan kotona kaksinkertaisen taakan, kun suuri osa työvoimasta taisteli rintamalla.
Sofie suhtautuu EU:hun ristiriitaisin tuntein: ”Päätökset tulisi tehdä lähellä niitä ihmisiä, joita ne koskettavat. Elinolot ovat hyvin vaihtelevat EU:n eri kolkissa. Ei ole hyvä, että useiden elämään vaikuttavista asioista päätetään korkealla tasolla.”
