Pettua ja polttaraista

Hiukavuodet, kuoluvuodet

Pulalle ja pula-ajalle on murteissa monenlaisia nimityksiä. Hukka on perinyt, haukka on ollut kaapissa tai hiiri kukkarossa. On oltu ahtaalla, kiipelissä, helisemässä, huralla ja hytinässä.

Ylihärmässä katovuosia on sanottu kopukkavuosiksi, Nivalassa hiukavuosiksi. Alajärvellä on viitattu nälkävuosiin kuoluvuosina: Mite o ollu ahasta (= vaikeaa) sillon kuolluvuosina, syötiim pettuva. Edelleen tuttuja ovat sellaiset ilmaukset kuin ”pitkä kuin nälkävuosi” tai ”kiristää nälkävyötä”.

Sota-aikana elintarvikkeet ovat olleet säännöstelyn alaisena, ja niitä on saanut vain rajallisen määrän säännöstelykortin perusteella. Nykykielessäkin vaikeasti saatavan asian sanotaan olevan ”kortilla”. Silloon oli kortilla kaffit, muistellaan Jurvassa. Vähässäkyrössä sanotaan laihasta ihmisestä: Soon nuallu leipäkorttia.

Jokapäiväinen leipä

Leivällä on kulttuurissamme paitsi ruoan, myös toimeentulon merkitys. Avioliittoon vihityistä sanotaan, että he menevät ”yksiin leipiin”, ja palvelukseen menevä menee ”jonkun leipiin”. Kannattamaton työ ”ei lyö leiville”.

Leipävilja on ollut elintärkeää. Viljan loppuessa kesällä ennen sadonkorjuuta on jouduttu puimaan hätäriihi. Toisinaan kylmä kesä on aiheuttanut vähäisen ja heikkolaatuisen sadon: Se on huonua sakohon (= sakenemaan ruuanlaitossa) tämä ko se on katovuojev vilijaa, on Himangalla kerrottu.

Leipätaikinaan on voitu lisätä marjoja, kuten Rantsilassa: Kyllä saa olla Jumalalle kiitollinen, että on ies marijalimppuva (= ruis-puolukkaleipää) eikä tartte pettuva syyvä.

Pettumehtään ja olkimyllylle

Kun leipävilja on ollut vähissä tai lopussa, on jouduttu turvautumaan muista aineksista tehtyyn hätäleipään. Pettuleipään tai petäjäiseen on jauhettu jauhoa männyn nila- ja jälsikerroksista. Ennen köyhinä vuosina petulla elettiin, muistellaan Nivalassa. Lappajärvellä menimmä Tuorammäillem pettumehtään.

Sitä päkellettihin (= sekoitettiin) niinen kulijauhoin (= ostojauhojen) sekahan sitä taikinaa, kuvaillaan pettutaikinan tekoa Himangalla. Eräissä Etelä-Pohjanmaan pitäjissä murenevaa, huonosti koossa pysyvää pettuleipää on kutsuttu hompuksi ja homppuleiväksi.

Myös olkea on monin paikoin jauhettu leipäjauhoiksi. Olin olokipussin kans Kauhavalla myllyllä, on Alahärmässä kerrottu, ja Isossakyrössä: Reisuki (= eräänkin kerran) oli äitee leiponu, pannup pettua ja jotaki olkikahua (= huonoa olkea) ja vaim pikkuuse Jumalav viljaa sekaha.

Lohtajalla ja Kalajoella on leivottu luuleipää, luujauhoa sisältävä hätäleipää. Lisäksi leivänjatkona on Suomessa käytetty ainakin herneenvarsia, vehkan ja lumpeen juurta, haavan ja koivun jälsikerrosta, jäkälää, naavaa ja kanervaa. Toisinaan lehmän-, metsän- tai merenvilja on voinut pelastaa: Muutenhan sittois näläkään kuoltu jossei ollu lehemänvilijaa on Rantsilassa sanottu kiitollisena.

Villejä vihanneksia

Monet vihreät luonnonkasvit on vanhastaan tunnettu ravintokelpoisuudestaan. Esimerkiksi nokkosesta, ohdakkeesta, horsmasta ja osmankäämin versoista on keitetty keittoa, muhennosta tai velliä.

C-vitamiinia sisältävä suolaheinä on ollut oiva lisä tiukkojen aikojen ruokavalioon. Suolaheinästä on keitetty puuroa, ja kuivattuna siitä on jauhettu rieskan aineksia. Sen lehtiä on käytetty suolan asemesta ruokiin ja leipään.

Alahärmässä suolaheinää on sanottu heraheinäksi: Heraheiniä (lapset) ettiivät pellompyärtänöstä ja söivät niitä ninkul lamphat. Osassa Etelä-Pohjanmaata suolaheinä tunnetaan muikkuna. Sen pohjana on sama ’hapanta’ tarkoittava muikea kuin kalaa merkitsevässä muikku-sanassa.

Polttavaa nokkosta kutsutaan Keski-Pohjanmaalla polttaraiseksi. Se on paitsi ravitseva villivihannes, myös ikivanha kuitukasvi, josta saadaan lankaa pellavan tapaan käsittelemällä. Maailmansotien jälkeen, kun tuontitavarasta on ollut pulaa, nokkosta on käytetty tekstiileihin, kunnes puuvilla on sittemmin syrjäyttänyt sen.

Voikukkia ja mustapäitä lehmille

Moni edellä mainituista kasveista, kuten horsma, suolaheinä ja nokkonen, ovat sopineet kotieläintenkin ruoaksi joko sellaisenaan tai haudutettuna. Myös esimerkiksi järvikortetta on käytetty rehuna, ja sen on uskottu parantavan lehmien maidontuotantoa. Voikukan – samoin kuin voikukiksi kutsuttujen maitikoiden – taas on ajateltu tekevän voista keltaisempaa.

Keväällä, kun heinää on ollut vielä vähänlaisesti tarjolla, lehmät ovat syöneet suolla tupasvillaa tai muita suovilloja. Tupasvillan kukinto on keväällä tumma tähkä, minkä vuoksi sitä on Keski-Pohjanmaalla kutsuttu mustapääksi, vaikka kukinnan jälkeen tähkä muuttuu valkoiseksi tupsuksi. Niinpä Nivalassa on kesäisin ollut nevat mustapäätä valakijannaan.

Korvikekahvia ja akkaintupakkaa

Suomalaisille rakas kahvi on ollut pula-aikoina kortilla, eikä sitä ole aina saanut ollenkaan. Kahvin korvikkeeksi on paahdettu muun muassa viljan jyviä, hernettä sekä voikukan, horsman, takiaisen ja rätvänän juurta.

Kaikkien makuun korvike ei ole ollut, kuten Nurmon esimerkissä: Kyllä sˇon niin olematoonta klanua jotta mur rupijaa kohta hiukaasemaha, nälättämään. Ähtärissä sen sijaan maistuu: Elä ny hättäile ku juuva kurautan tuossa korvikekupin. Eräs himankalainen sai hankittua kahvia salaa: Hän Kalajoelta sai niitä kytätyks.

Erästä toista nautintoainetta, tupakkaa, on pula-aikana valmistettu muun muassa kuivatuista siankärsämön kukinnoista. Etelä-Pohjanmaalla tämä tupakankorvike on tunnettu nimellä akantupakka, akkaintupakka ja kaisantupakki. Muualla maassa tupakankorvikkeena on poltettu esimerkiksi ukontulikukkaa ja nokkosta.