Ensimmäisinä tunteinaan paetessaan Moskovasta 13. syyskuuta 1812 illalla Eric Gustaf Ehrström ehtii matkaseurueineen Ivanovskan kylään. He yöpyvät siellä, 12 kilometriä kaupungin itäpuolella, joko ajopeleissään tai niiden vieressä. Ilta on viileä ja epämukava, mutta kun Eric Gustaf alkaa aamulla kirjoittaa päiväkirjaansa, hän on nukkunut hyvin ja vahvistunut niin sielultaan kuin ruumiiltaan.
Kuten Katternö-lehden edellisessä numerossa kerrottiin, Eric Gustaf ja hänen Åbo Akademin opiskelutoverinsa Carl Gustaf Ottelin ovat saapuneet valtion stipendiaatteina Moskovan yliopistoon huhtikuussa. Pari kuukautta myöhemmin Ranskan keisari Napoleon ylittää valtavan armeijan kanssa Venäjän rajan ja aloittaa kuuluisan sotaretkensä Moskovaan. Eric Gustaf pakenee tovereineen päätä pahkaa ranskalaisten etujoukkojen alkaessa juuri vallata kaupunkia.
Tulevaisuuden näkymät eivät rohkaise. Pakolaiset ovat saaneet ottaa mukaansa vain kevyen matkapakaasin, ja pääosa omaisuudesta oli jäänyt yliopistolle. Mitään syötävää ei ole mukana, joten uusi päivä alkaa tyhjällä vatsalla.
Eric Gustaf kuvailee matkaseuruetta:
Ensimmäisenä ajaa Arvoisa Rehtorimme Heym kalessissaan, vierellään mamselli Lasaref. Heym, vaikka onkin 60-vuotias, on iloinen ja eloisa. – Seuraavana ajaa yliopiston varainhoitaja, kollegioneuvos ja ritari Lasaref, mies joka ansaitsisi olla kulkueemme päämies, sillä hän on yksinään yhtä pitkä kuin Ottelin ja minä yhteensä. Hän ajaa pyörällistä kuomurekeä. Hän on sijoittanut kuomun suojaan piikansa, joka on nimeltään, kunnialtaan ja arvokkuudeltaan rakastajatar, sekä tästä suhteesta syntyneen poikansa. Itse hän tyytyy istumaan aika hankalasti reen reunalla ja hakee suojaa harteilleen ripustamastaan Andotas-hameesta. Voi, jospa näkisitte hänet näissä tamineissa!
Seuraavana tulee yliopiston kassa, jota kuljettaa yliopiston rahanlaskija, mies joka on käsitellyt niin paljon rahaa, että hänen kätensä vetävät magneetin tavoin puoleensa kaikki kolikot. Seuraavaksi kaksi yliopiston palveluksessa toimivaa sotilasta ja heidän seuranaan Annuska (Anna), Heymin palvelijan vaimo. Sitten lääketieteen tohtori Romodanovski, nuori sävyisä mies – ja sitten me 29 oppilasta: nimittäin kolme kandidaattia – Kaminetski, joka on Heymin adjutantti, Ottelin ja minä – kuusi ylioppilasta ja 20 kymnaasilaista.
Heym, Lasaref ja rahanlaskija ajavat vaunuissa, mutta kaikki me muut kuljemme jalkaisin, koska muuten hevoset väsyisivät ja niiden pitää pystyä kuljettamaan meidät aina Vladimiriin saakka. Vain silloin tällöin saamme muutaman minuutin istua ja levätä.
Ryhmällä on käytössä kaikkiaan 15 hevosta ajomiehineen. Eric Gustaf jakaa yhdessä Ottelinin ja Ivanov-nimisen kymnaasilaisen kanssa telega-ajopelin sekä Ignati-nimisen ajomiehen.
Vladimiriin on matkaa vajaat 200 km. Tie on aluksi niin leveä, että neljä ajopeliä voi ajaa rinnakkain, mutta tuhansien pakomatkalaisten vuoksi tielle muodostuu jonoja ja seurue joutuu pysähtelemään tämän tästä.
He ohittavat maalaistalon, josta onnistuvat ostamaan ruisleipää, pari kurkkua ja jopa maitoa. Ne ovat arvokkaita Eric Gustafille ja Ottelinille. Myöhemmin pakomatkalla maidon metsästykseen kuluu runsaasti aikaa.
Matka Vladimiriin vie kuusi päivää. Joka päivä täytyy miettiä, missä voisi yöpyä ja mistä löytää syötävää. Yösija vaihtelee koulurakennuksista maalaistaloihin ja heinäparviin, ruoka ruisleivästä ja vihreästä kaalikeitosta vihreään kaalikeittoon ja ruisleipään.
Tämä on venäläisten lempiruokaa, Eric Gustaf selittää. Kaalikeitto voi olla tosi hyvääkin, mutta joskus ”vihreä kaalikeitto on selvin todiste siitä, että vesi ei ole muuta kuin vettä ja ruoho ei muuta kuin ruohoa”.
Eric Gustaf jatkaa ruokateemaa Pokrovin pikkukaupungissa. Hän on kulkenut Ottelinin kanssa talosta taloon, mutta missään ei ollut myydä maitoa. Sitten hän päähänpistosta kysyy myös ohi kulkeneelta eukolta ja saa myönteisen vastauksen: ”Miten paljon haluat?” Hän lähtee eukon matkaan ja selittää, ettei mistään saa niin terveellistä ja hyvänmakuista maitoa kuin venäläisiltä maanviljelijöiltä:
Nämä uskovaiset ihmiset nimittäin pitävät nimittäin veden lisäämistä maitoon suurena syntinä ja sen vuoksi myyvät maidon maitona. Vain Moskovassa on päädytty samaan kuin omassa isänmaassamme, nimittäin että maidon seassa myydään viidesosa vettä.
Moskovan uutisia ja kuulumisia kaivataan kovasti. Tiedot vaihtelevat sen mukaan, kuka niitä kertoo. Joidenkin mielestä Moskovassa on niin paljon kirkkoja ja pyhimyksiä, ettei Jumala päästä sinne nimensä pilkkaajia. ”Ranskalaisethan eivät ole kristittyjä, he tekevät ristinmerkin vasemmalta oikealle kuin riivatut eivätkä oikealta vasemmalle niin kuin me oikeaoppiset.”
Vladimirissä Eric Gustafin on korkea aika ajaa pitkäksi kasvanut partansa, mutta hän ei löydä paikkaa, jossa voisi tehdä sen itse. Hän on lujasti päättänyt, ettei ikinä anna vieraan käden koskea partaansa ja menee vastahakoisesti parturiin:
Asetuin tuoliin vähän pelokkaana ja näin parturin lähestyvän veitsensä kanssa – mutta pelkoni oli turha, hän ajoi partani niin kevyellä kädellä, että tuskin tunsin sitä. Huomasin kuitenkin, että hän jätti ylähuulen viikset ajamatta ja sen sijaan ajoi partani korkealta poskiluiden kohdalta. ”Miksi jätit minulle viikset?” minä kysyin. ”Niin on tapana”, hän vastasi. – ”Mutta miksi ajat partani poskiluilta?” – ”No, jotta sitä nopeammin saatte hienot pulisongit.” – En ollut kovinkaan tyytyväinen tähän hänen palvelualttiuteensa, mutta tehty mikä tehty.
Koska Eric Gustafin ja Ottelinin vierasvoittoinen venäjä paljastaa heidät ulkomaalaisiksi, rehtori Heym varoittaa heitä lähtemästä omille retkilleen. He voivat joutua vaikeuksiin, jos heitä epäillään ranskalaisiksi. Tämä ei silti estä heitä lähtemästä etsimään ruokaa. He toteavat, että talonpojat pelkäävät omia kierteleviä sotilaita melkein yhtä paljon kuin ranskalaisia. Joka paikassa ollaan kiireellä piilottamassa tärkeintä omaisuutta.
Vladimirissa Eric Gustaf alkaa käyttää omasta mielestään toimivaa keinoa epäilyjen välttämiseksi:
Pukeudun huolettomasti, kun haluan lähteä ulos, ja otan myös aina naulanmitan pähkinöitä taskuuni. Katuja kulkiessani syön innokkaasti pähkinöitä ja annan vaikutelman, että koko huomioni on kiinnittynyt pähkinänkuorien rikkomiseen. Olen näin onnistunut välttämään kaikkien huomion. [—] Niinpä ystäväni, jos joskus pelkäätte epäluulojen kohdistuvan itseenne ja haluatte välttää sitä – syökää pähkinöitä!
Sitten 22. syyskuuta matka jälleen jatkuu, nyt kohti Nižni Novgorodia, taas vajaat 200 km itään. Tämä taival on vaihtelevampi, ja etenkin Muromin vanha kaupunki kauniine torneineen Oka-joen varrella tarjoaa maisemakuvan, jota kukaan ei voi katsella välinpitämättömänä.
Murom on, Eric Gustaf kertoo, suunnilleen samaa kokoa kuin Pori Suomessa mutta rakennustavaltaan muistuttaa Uuttakaarlepyytä. Valtaosa taloista on maalaamatonta puuta, minkä vuoksi kaupunki näyttää pittoreskin kylämäiseltä, mutta silti siellä on 16 kirkkoa.
Pogostissa, jota Eric Gustaf kuvaa parhaiten rakennettuna kylänä, jonka on koko
Venäjänmaalla nähnyt, hänet majoitetaan muutaman toverin kanssa talonpojan luo, jonka asumus on kuin ”herrasväen”. Hän olettaa heidän olevan kruunun talonpoikia ja yllättyy, kun kuulee heidän olevan maaorjia ja kuuluvan kreivi Littenille. Heille tarjotaan hyvä iltapala. Kun Eric Gustaf kirjoittaa päiväkirjaansa, emännän 19-vuotias sisar aloittaa keskustelun:
Mitä sinä kirjoitat? – Osaatko lukea? – Osaan. – No, lue sitten. – Hän katsoi paperia. – Eihän tuo ole venäjää, en osaa lukea tuota. – Kerronko, mitä kirjoitan? – – Kirjoitan sinusta. – Oi! No, mitä sinä kirjoitat? – Lue. – Enhän minä osaa lukea sitä – hyi, kun olet ilkeä, kun et kirjoita venäjäksi. – Kerronko, mitä kirjoitan? – Kerro. – Kirjoitan, että olet suloinen ja rakastettava tyttö. – Oi! – hän sanoi punastuen ja lähti ulos mutta katsoi minua ovelta; en tiedä, ymmärsinkö sen, mutta sen tiedän, että en ikinä unohda sitä, kun luen näitä rivejä.
Vastakkaisiakin kokemuksia kertyy. Eric Gustaf joutuu todistamaan useita julmuuksia 200 ranskalaissotavangin marssiessa ohi. Heissä on monia kansalaisuuksia, espanjalaisia ja saksalaisia kohdellaan parhaiten, puolalaisia heikoiten. Ranskalaiset puhuvat taukoamatta, ranskantaitoinen Eric Gustaf kuulee heidän pilailevan ympäristönsä kustannuksella.
Jos vanki ei jaksa marssia oikeaa tahtia, hänet pahoinpidellään julmasti. Paikalliset venäläiset yrittävät keskeyttää pahoinpitelyn ja vetoavat: ”ranskalaisetkin ovat ihmisiä”. Kahdeksan vankia on edellispäivänä pahoinpidelty kuoliaiksi, yksi heistä paljastui naiseksi. Toiset kuitenkin kannustavat pahoinpitelijöitä: ”Mitä useampi heistä kuolee, sitä harvempaa keisarimme joutuu ruokkimaan.”
Maloje-Doskinon kylässä ystävällinen maalaisperhe kestitsee Eric Gustafia ja Ottelinia kananmunilla, maidolla ja pähkinöillä. Juuri heidän aikoessa asettua yöpuulle ulkoa alkaa kuulua kovaa meteliä, sotilaat jyskyttävät ovea ja huutavat haluavansa sisään. Eric Gustaf huutaa takaisin: ”Täältä ei kortteeria saa, tänne on majoittunut moskovalaisia upseereja.” Sotilaat lähtevät, mutta pian toiset hakkaavat ovea. He saavat saman vastauksen, mutta neljännellä kerralla sotilaat vastaavat kuulevansa puheesta, että moskovalaiset upseerit ovat ulkomaalaisia. Ovi on pakko avata, seuraa pitkä ja uhkaava sananvaihto, jossa Eric Gustaf nipin napin pelastaa tilanteen vaatimalla, että häntä ja Ottelinia on keisarin palveluksessa olevina siviiliupseereina kohdeltava kunnioittavasti. Kuokkavieraiden tunkeutuminen taloon ei kuitenkaan ole estettävissä, emäntä on viime hetkessä ehtinyt heittää maltaita uuniin, joten hän ei voi laittaa ruokaa sotilaille. Yöstä tulee epämiellyttävä ja uni jää vähiin.
Nižni Novgorodiin saavutaan 30. syyskuuta. Pakolaisia on paljon ja tilanpuute on kova. Eric Gustaf ja Ottelin joutuvat jakamaan hyvin pienen kouluhuoneen kahdentoista ihmisen kanssa. Eric Gustaf huomaa saapuessaan, että vastapäisen talon ikkuna on auki ja että sieltä näkyy ”nuoren kauniin naisen kasvot”.
Tästä pienestä havainnosta alkaa kokonainen romanssi.
Eric Gustaf Ehrström
Eric Gustaf Ehrström syntyi 29. toukokuuta 1791 Luodossa seurakunnan ensimmäisen kappalaiselle Anders Ehrströmille ja tämän vaimolle Anna Maria Reiniukselle, tunnettua pappissukua hänkin. Perhe muutti v. 1805 Kruunupyyhyn Andersin saatua sieltä pappisviran.
Saavuttuaan Nižni Novgorodista Turkuun toukokuussa 1813 Eric Gustaf Ehrström ja Carl Ottelin kirjoittivat venäjän oppikirjan vasta-alkajille, ja teos julkaistiin seuraavana vuonna. Eric Gustaf suoritti maisterin tutkinnon, venäjän kieli pääaineenaan, v. 1815 ja seuraavana vuonna hänet nimitettiin Åbo Akademin ensimmäiseksi venäjän kielen ja historian dosentiksi ja lehtoriksi. Hän solmi samana vuonna avioliiton Lovisa Ulrika Ahlstedtin kanssa. He saivat nopeaa tahtia seitsemän lasta.
Eric Anders otti luultavasti taloussyistä pappisvihkimyksen ja astui v. 1824 Tenholan kirkkoherran virkaan. Seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Pietariin Pyhän Katariinan ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherraksi. Perhe seurasi mukana, myös Eric Gustafin tuolloin 58-vuotias äiti, vanhin sisko Beata Maria ja nuorin veli Otto Wilhelm. Vaimon kuoltua v. 1831 Eric Gustaf avioitui seuraavana vuonna Fredrika Schulmanin kanssa, ja he saivat yhden tyttären. Eric Gustaf menehtyi yllättäen lavantautiin 43-vuotiaana 13. huhtikuuta 1835.
Eric Gustaf Ehrström oli äärettömän ahkera, myös käytännöllinen luonteeltaan, ja onnistui lyhyessä ajassa saamaan aiemmin huonolla hoidolla olleen Katariinan seurakunnan asiat järjestykseen Pietarissa. Hän haaveili nuoruudessaan, että Suomessa voitaisiin kokonaan vaihtaa kieli suomeksi, mutta perääntyi ja vaatii suomelle samalla tavoin kuin ruotsille kansalliskielen asemaa Suomessa. Pietarin aikanaan hän kohtasi hämmennystä siitä, kun Suomen suuriruhtinaskunnan alamaisia kutsuttiin milloin ”finnar” (suomalaisiksi), milloin ”svenskar” (ruotsalaisiksi), hän otti käyttöön nimityksen ”finländare” molemmille ryhmille yhteiseksi termiksi.
Ensimmäinen yö ahtaassa huoneessa on sietämätön. Eric Gustafin makuupaikka on huoneen ainoan pöydän alla, huone on kylmä ja lattia vetoinen. Vaikka muut vetelevät sikeitä unia, hänen on vaikea nukahtaa. Hän käyttää aikansa kuvailemalla päiväkirjaansa venäläiskyliä ja talonpoikien vaatetusta, tapoja ja kanssakäymistä yksityiskohtaisesti:
Asuinmökin oleskelutilat ovat lähes aina puhtaat ja siivotut. Pöytä, penkit, seinät – kaikki on kuurattu puhtaaksi, etenkin läheltä pyhimyskuvaa, joka muutoin toisi onnettomuutta taloon. – Vaikka muutoin kokonainen torakka-armeija marssii seiniä edestakaisin, sille emme pane painoa. – Sama koskee asukkaita itseään; pyhimyksen vihastumisen pelossa he pesevät kasvonsa ja kätensä monta kertaa päivässä.
Eric Gustaf panee merkille, että maaorjien ainoana velvollisuutena valtion suuntaan on kyytivelvollisuus. Maaorjien maailma loppuu heidän omistajansa valtapiirin rajaan.
Kun keskustelin minua kyydinneen maaorjan kanssa, tulin kysyneeksi jotain keisarista. Kyytimies ei tiennyt, ketä tarkoitin. – Koko Venäjän keisaria, Pavlovitšiä, minä sanoin. – En tunne, hän vastasi, emme tunne ketään muuta kuin herramme, Pjotr Ivanovitšin. Hänellä on Moskovassa talo, jossa hän asuu talvisin. – Keisari Aleksanteri Pavlovitš asuu Pietarissa ja on kaikkien herra, myös sinun Pjotr Ivanovitšin herra. – Niin, häntä emme tunne, emme tiedä, kuka se sellainen on. – Kruunun talonpoikien herra. – Jassoo, no mitä tekemistä meillä on hänen kanssaan, me emme ole kruunun talonpoikia, me olemme herran talonpoikia.
Eric Gustaf ja Ottelin joutuvat toisinaan maidonhaussaan silmäkkäin sen kanssa, että uskonnon mukaan maito ei ollut sallittua ravintoa keskiviikkoisin ja perjantaisin. Keskustelu saattoi kulkea näin:
Voisinkohan saada ruukun maitoa iltapalaksi, täti rakas? sanoin lähestyessäni emäntää. Hän katsoi minua silmät suurina. – Jos oletkin niin harkitsematon, että haluat juoda maitoa perjantai-iltana, hän vastasi, niin minä en ainakaan vedä päälleni sitä syntiä, että antaisin sitä sinulle. – Ei matkalaiselle ole syntiä juoda maitoa perjantaina, väitin vastaan; eikä Jumala suutu sinulle siitä, että annat minulle maitoa, päinvastoin hän katsoo sinua suopeasti, kun autat lähimmäistäsi hädässä.
Yksi seurueen ylioppilaista tulee Eric Gustafin avuksi:
Kyllä täti voi ilman syntiä antaa hänelle maitoa, vaikka onkin perjantai; hänhän on kristitty ja lisäksi herra ja oppinut ja tietää paremmin, mikä on syntiä ja mikä ei, kuin sinä maalaiseukkona.
Talon isäntä:
Herrat ovat oikeassa; voit kyllä antaa hänelle maitoa. Jopa omat herramme syövät maitoa ja lihaa perjantaisin, niin jopa paaston aikana.
Kyytimiehen kommentti ratkaisee lopullisesti kiistan.
Niin, maito ja liha voivat vielä sopia, mutta (osoittaen kymnaasilaisia) minä näin yhden näistä pojista syömässä taskussa säästämiään kananmunia matkalla ja ne munat kyllä varmuudella koituvat hänelle kiroukseksi. – Kymnaasilaiset katsoivat häntä nauraen. – Emäntä haki maitoa ja Ottelin ja minä ryhdyimme sitten tekemään iltapalaamme.
Eric Gustaf arvostaa venäläisten tapaa puhutella toisiaan. ”Monien, usein naurettavien titteleiden sijaan, joita käytetään toisissa kielissä ja ehkä eniten ruotsissa [—], niin ylhäisellä kuin alhaisellakaan ei ole muuta titteliä kuin nimensä ja isänsä nimi.” Niinpä esimerkiksi keisari kulkee nimellä Aleksanteri Pavlovitš.
Sitä vastoin venäjän kielessä on runsaasti erisävyisiä kohteliaisuussanoja. Sanaa isvoltes, jota on mahdoton kääntää, Eric Gustaf kuvailee ”maailman kohteliaimmaksi sanaksi”. Se tarkoittaa suunnilleen ”mielihyvänne mukaan” mutta sitä käytetään niin monissa käänteissä, ettei sitä voi kuvata venäläistä keskustelukieltä tuntemattomalle.
Kuten sanottua, Eric Gustaf ja Ottelin joutuvat yöpymään ahtaassa huoneessa. On löydettävä toinen majapaikka, Eric Gustaf ja Ottelin muistavat tutustuneensa Moskovassa kahteen ylioppilaaseen, Georg ja Alexander Eveniukseen, joiden isä on apteekkarina Nižni Novgorodissa. He tiedustelevat apteekkarin osoitetta ja löytävät kauniin kivitalon.
Kumpikin Eveniuksen veljeksistä on kotona, he olivat sotatapahtumien vuoksi joutuneet kääntymään takaisin kotiin ollessaan lukukauden alkaessa matkalla Moskovaan. He syleilevät Eric Gustafia ja Ottelinia kuin veljiä, ja Eveniuksen perhe ilmaisee ilonsa siitä, että kohtalo oli heittänyt tulijat Nižni Novgorodiin.
Apteekkari on 60-vuotias kunnon mies, hänen vaimonsa kohtelias ja järkevä rouva. He tapaavat esikoispojan Christianin, joka toimii proviisorina isänsä apteekissa, tyttäret Julien ja Marien ja sukulaistytön Charlotten, ihastuttavia ja valloittavia tyttöjä. Isä saapui Saksasta Venäjälle 38 vuotta aiemmin, mutta kukaan perheenjäsenistä ei ollut omaksunut venäläisiä tapoja. ”He ovat täysin saksalaisia, ja saksalaiset ja ruotsalaisethan ovat veljiä tai ainakin velipuolia”, Eric Gustaf toteaa.
Hän ja Ottelin saavat välittömästi kutsun päivälliselle, josta tulee hilpeä ja puhelias, varsinkin kun seurue on nauttinut isäntäväen verratonta olutta ja erinomaisia viinejä. Pöydässä istuu muitakin Moskovasta saapuneita pakolaisia sekä Räävelistä kotoisin oleva mamselli Albom, joka on vanhaa ruotsalaista sukua.
Eveniuksen kodin ovet ovat tämän jälkeen avoinna Eric Gustafin ja Ottelinin kulkea ja toimii tärkeänä tukikohdana heidän sopeutuessaan uuteen yhteisöön.
Eric Gustaf oppii vähitellen tuntemaan Nižni Novgorodin joka kolkan. Hän vaeltelee päivät kaduilla, oppaanaan Julie Eveniukselta lainaamansa kaupungin historiikki. Kaupungissa on 8000 asukasta, suuruudeltaan 2/3 Turusta. Erityisen mieluisaa on käyskennellä Volgan rannalle ja vuokrata vene.
Koska olen syntynyt ja varttunut kauppaa käyvässä merenrantakaupungissa, olen aina nauttinut sataman vilskeestä. Uneksin hiljaisen ihastuksen vallassa Pietarsaaresta – kaupungista, joka on minulle niin arvokas. Parkit ovat matalia ja molemmista päistä tylppiä, niiden masto sopii huonosti runkoon ja ne ovat aika rumia aluksia, vaikkakin minulle kauniita. Parkkien matruusit eivät täällä kuitenkaan ole yhtä taitavia kuin Pietarsaaressa [—]
Mutta toinen asia alkaa vähitellen kiinnostaa Eric Gustafia enemmän. Toisinaan hänen palatessaan kotiin kävelyltään sama ikkuna on avoinna kuin hänen saapuessaan kaupunkiin, ja joskus ikkunassa näkyy kaksi naista, toinen heistä on sama tyttö kuin ensimmäisenä iltana. Eräänä iltana Eric Gustaf ottaa hatun päästään ja tervehtii tyttöjä. He vastaavat tervehdykseen ja katsovat, kun hän jatkaa matkaansa.
Seuraavalla kerralla ohi kulkiessaan Eric Gustaf aloittaa keskustelun, jonka hän merkitsi muistiin näin:
Minä: Kaunis kuutamo varmaankin miellyttää teitä.
1. tyttö: Ja te varmaan nautitte kuunpaisteessa kävelemisestä, sillä olemme joka ilta nähneet teidät täällä.
Minä: Enkö nauttisi kävelystä, joka sallii minun nähdä niin paljon kauneutta?
2. tyttö: Kyllä, kuu on niin kaunis, niin surumielisen lempeä.
Minä: Ja surumielisyys puhuttelee sydäntä niin mahtavasti, niin ilmeikkäästi.
2. tyttö: Ja muistuttaa ystävistä, jotka eivät ole täällä.
Minä: Ah niin! – Ja avaa sydämen uusille myötämielisille siteille toisten sydänten kanssa, jotka ymmärtävät omaamme.
2. tyttö: Ah niin!
1. tyttö: Tulette varmaan Moskovasta, hyvä herra?
Minä: Kyllä.
2. tyttö: Mutta ette varmaankaan ole alun perin venäläinen, ääntämyksenne kertoo sen.
Minä: Ei, olen ruotsalainen, olen syntynyt Ruotsissa enkä ole ollut Venäjällä vielä seitsemää kuukautta.
1. tyttö: Seisovatko naiset Ruotsissakin ikkunassa kuten me?
Minä: Ruotsalaisetkin naiset ymmärtävät luonnon kauneutta.
1. tyttö: Mutta – Anna Semenovna, meitä odotetaan.
Molemmat tytöt: Hyvästi, hyvä herra!
Etenkin Annaksi kutsuttu tyttö tekee vaikutuksen Eric Gustafiin: ”Hänen kasvonsa olivat kauniit, katse lempeä ja ääni koskettava ja ilmeikäs.” Muutamat Eric Gustafin asuintovereista olivat todistaneet keskustelua ja halusivat tietää, mitä he olivat puhuneet. Kävi ilmi, että pari tovereistakin oli ehtinyt puhella näiden tyttöjen kanssa.
Seuraavana päivänä Eric Gustaf näkee tytöt kävelyllä kaupungissa kahden vanhemman naisen seurassa. Kun ikkuna jälleen avautuu illalla ja tytöt kurkistavat ulos, hän astuu empimättä esiin. Keskustelu jatkuu aiempaan kohteliaaseen sävyyn:
Eric Gustaf: Ah, jos minulla olisi onni sulkeutua tuttavuuteenne ja tilaisuus seurustella kanssanne, en enää valittaisi kohtaloa, joka on heittänyt minut Nižni Novgorodiin.
Tytöt: Mekin olisimme iloisia tuttavuudestanne.
Eric Gustaf saa tietää, että hänen ensiksi näkemänsä tyttö on Matrona Andreevna ja tytön isä on Andrei Ivanovitš Jagodinski, joka on nimineuvos ja suolakonttorin virkamies. Anna Semenovna on tilapäisesti vierailulla perheessä. Eric Gustaf esittäytyy nimellä Gustaf Andrejevitš Ehrström, joka on venäläisille niin vaikea muistettava, että hän joutuu kirjoittamaan nimensä paperilapulle.
Anna matkustaa pois seuraavana päivänä. Kun tyttö näkee Eric Gustafin, hän kumartaa kohteliaasti.
Jonkin aikaa ikkuna pysyy kiinni. Kun Matrona sen sitten kerran avaa, Eric Gustaf saa tietää tämän käyvän jumalanpalveluksessa Voznesenskajassa (Kristuksen taivaaseenastumiskirkossa), joten seuraavana sunnuntaina myös Eric Gustaf on siellä. Matrona hymyilee nähdessään hänet ja alkaa hyvin hartaasti tehdä ristinmerkkiä.
He tapaavat suunnittelematta seuraavana päivänä, kun Eric Gustaf kulkee Jagodinskin puutarhan ohi juuri Matronan ja toisen tytön avatessa puutarhan oven. Heidän keskustelunsa päättyy Matronan huomautettua isänsä luultavasti pahastuvan, jos näkee tyttärensä tuntemattoman miehen seurassa.
Asia saa uuden ulottuvuuden, kun yksi Eric Gustafin asuinkumppaneista tuohtuu niin kovasti siitä, että Eric Gustaf on puhunut Matronan kanssa – johon tämä toveri haluaisi itse tutustua – että tämä aikoo kepillään rikkoa tuttavuuden. Jos se ei auta, toveri aikoo hankkia pistoolit. ”Niinpä ystävänne on nyt aivan odottamatta joutunut mukaan oikeaan ja vakavaan romanssiin”, Eric Gustaf kommentoi päiväkirjansa lukijoille.
Seuraavana päivänä sattuu kohdalle täysosuma. Alatorilla kävellessään Eric Gustaf tunnistaa erään miehen, nimineuvos Jagodinskin. He katsovat toisiaan. Eric Gustaf: ”Ettekö te olekin herra naapurimme, jota minulla on kunnia tervehtiä?” Jagodinski tunnistaa hänet ja on myös kuullut Eric Gustafin käyneen Voznesenskaja-kirkossa. Jagodinski sanookin pian: ”Mehän olemme niin likeisiä naapureita; pyydän teitä olemaan niin hyvä ja käymään tervehtimässä minua!”
Eric Gustaf saapuu ensivierailulle heti samana iltana. Matrona ja hänen vanhin siskonsa hymyilevät salaa heidän isänsä esitellessä heille Eric Gustafin. Eric Gustaf viettää kylässä kolme tuntia, ja häneltä tentataan herkeämättä, kuka hän on ja millainen maa Suomi on. Häntä pyydetään uudelleen kylään seuraavana iltana, ja jo pian sanotaan, että hänen tulee olla Jagodinskin talossa kuin kotonaan ja jopa tulla saunaan heidän kanssaan aina lauantai-iltaisin. Niin myös tapahtuu. Eric Gustaf oppii seuraavina kuukausina tuntemaan Jagodinskit perinpohjin, ja he esittelevät hänet lukuisille uusille ihmisille. Hän kyselee Anna Semenovnaa, mutta saa vältteleviä vastauksia.
Asuintoverit ovat kateellisia ja ihmeissään Eric Gustafin menestyksestä. ”Tämä ei ole venäläistä politiikkaa”, yksi tovereista sanoo. Kilpailija on tajunnut Eric Gustafin lyömisen laudalta mahdottomaksi ja viettää nyt iltansa uuden kaunottaren ikkunan alla.
Seuraavat kuukaudet Nižni Novgorodissa ovat täynnä tapahtumia, joiden keskuksena ovat Eveniuksen ja Jagodinskin talot. Marraskuussa Eric Gustaf toimii hoitoapulaisena kemian professori Reussin luona tämän koko perheen sairastuttua vakavasti hermokuumeeseen. Rehtori Heym ottaa yhteyttä, hän haluaa oppia ruotsia. Eric Gustaf tutustuu saksanluterilaisen kirkon pastoriin Steinbrecheriin, joka on äärimmäisen hurskas mutta jonka saarnoja kukaan ei jaksa kuunnella – pastori ennustaa Eric Gustafin kädestä ja lupaa tämän rikastuvan ja elävän pitkään.
Kaupunkiin saapuu tieto Moskovan yliopiston tulipalosta. Eric Gustaf luettelee tulipalossa tuhoutuneita tavaroitaan: rautahelainen maalattu puukirstu, jossa on kaksi lukkoa, valmistettu Kruunupyyssä saman vuoden alussa, iso musta lampaannahkaturkki, jota hän kutsuu ”isän päällysturkiksi”, Anton-veljen lahjoittama nahkareunusteinen sarkapusero, saapaspari kalosseineen, ”Ståhlen työtä”, Jean- ja Anton-veljiltä saatu sapeli ja isältä lainatut kaksi pientä pistoolia.
Jagodinskeillä hän istuu yleensä ensin hetken puhumassa vakavia herrojen kanssa. Sitten hän puhuttelee naisia, pelaa heidän kanssaan korttia, leikkii sokkosilla ja muuta. Rouva Jagodinski kertoo Matronan monista kosijoista ja kuvailee heitä tarkasti. Mutta vieläkään ei ollut löytynyt ketään, joka kelpaisi hänelle.
Niin, nyt on niin nurinkurinen järjestys, eukko jatkoi, että tuollaiset tytönhuitukat saavat tehdä avioasioissa kuinka haluavat, aivan toista oli silloin, kun minä menin naimisiin Jagodinskin kanssa; minä en ollut nähnyt häntä eikä hän minua ennen kuin kihlajaispäivänä, vanhempamme päättivät avioliitosta, ja me olemme silti Jumalan kiitos eläneet onnellisina yhdessä 37 vuotta.
Talon naiset kuulustelevat tarkoin, miten ruotsalaisnaiset pukeutuvat ja mitä muotia noudattavat: Eric Gustafilla ei ole kovin paljon sanottavaa aiheesta mutta sitäkin enemmän toisesta:
Ehostavatko ruotsalaisetkin naiset, rouva Jagodinski kysyi. Ei, vastasin, meillä ehostamista pidetään suurena häpeänä. Joskus joku ylhäisempi rouva maalaa kasvonsa, luultavasti koska luulee, ettei kukaan huomaa, mutta häntä halveksitaan; ja alemmissa säädyissä kukaan ei edes tiedä, mitä ehostus on. – Olisin lisännyt, että on hulluutta vääristää luonnon omaa ja paljon miellyttävämpää sulokkuutta, mutta osasin kuvitella vastauksen, joka todellakin tuli. – Täällä, eukko sanoi, oli ennen muotia, että kaikki ehostivat, mutta muodinmukaisen herrasväen keksintöihin kuuluu kaiken ehostuksen hylkääminen; nuoret tytöt eivät edes täällä Nižni Novgorodissa enää ehosta; vain kauppiaiden ja porvarisrouvien tyttäret ehostavat. Minunkin tyttäreni halusivat jättää ehostuksen pois, mutta niin kauan kun minä elän, he kyllä ehostavat. – Nämä sanat kuultuaan Matrona Andreevna, ilman ehostusta, punastui korvannipukoitaan myöten.
Muutaman kerran Jagodinskit järjestävät suuret iltajuhlat, joissa on paljon väkeä ja mahtavat tarjoilut. Eric Gustaf osallistuu niihin innolla ja saa korjatuksi väärinkäsityksen, jota hän on Venäjästä elätellyt: että venäläistytöt tervehtisivät miehiä suulle suutelemalla. Niin hän oli tervehtinyt aluksi ja saanut monet posket punastumaan. Mutta ”venäläisnaiset eivät ole paljon sen anteliaampia suukkojen suhteen kuin ruotsalaisetkaan”, hän toteaa nyt.
Eric Gustaf tapaa tämän tästä ihmisiä, joilla on jokin kytkös Suomeen. Sotilas nimeltään Ivan on käynyt Turussa, luutnantti Diakoff puhuu kauniisti Raumasta ja Porista mutta pitää Turkua kopeana ja töykeänä. Eric Gustafin kertoessa eräälle herralle, Bremerille, tulevansa ”Pohjanmaalta pieneltä paikkakunnalta Kokkolan ja Pietarsaaren väliltä” osoittautuu, että Bremer osaa vähän suomea ja ruotsia. He löytävät yhteisen tuttavankin, tanssinopettaja Bror Keckmanin.
Luutnantti Klotjeroff kertoo ruotsiksi olleensa Kokkolassa Venäjän ylipäällikön Kamenskin seurassa ja asuneensa kauppias Riskan luona. Luutnantti mainitsee, että Kamenski oli asunut pastori Ehrströmin luona ja että tällä oli poika Ruotsin armeijassa. ”No, se olen juuri minä”, Eric Gustaf selittää.
Toisen kerran hän kuulee nimeään huudettavan kadulla. Huutaja on majoitusmestari Schlikevitš, joka oli v. 1808 kaksi kuukautta majoittuneena Eric Gustafin vanhempien luona. He istuvat kumpikin iloiten teepöydän äärellä juttelemassa vanhoista ajoista.
Joulun ja uudenvuoden pyhät ovat täynnä juhlia ja tanssiaisia. Eric Gustaf tanssii liki kaikkien tyttöjen kanssa ja nauttii elämästään. Uudenvuodenpäivänä Jagodinskeilla hän ryhtyy juttusille nuoren tytön kanssa, ”kaunis kuin päivänpaiste”, joka oli yrmeän keski-ikäisen univormupukuisen miehen seurassa. Miehen lähdettyä ulos tyttö kysyy Eric Gustafilta, aikooko tämä osallistua seuraavan päivän naamiaisiin.
Entä naamiaisasunne? Jos sallitte kysymykseni? – Kyllä, ollakseni rehellinen, aion pukeutua naamiaisiin. – Sitten en varmasti tunnista teitä. – Jos sallitte, minä löydän teidät! – Se tuo minulle iloa. Aiotteko tanssia? – Kyllä, ja pitäisin kunniana, jos saisin tanssia kanssanne. – Mielellään, hän vastasi ja nyökkäsi ystävällisesti.
Eric Gustaf saa tietää tytön olevan Jagodinskin sisarentytär Olga Stepanovna. Hän on kihloissa vieressään istuneen Moskovan sotakomissariaatin upseerin kanssa. Eräs kauppiaanrouva lausuu näin:
Heistä tulee totta tosiaan kaunis pari. Tyttö on 16-vuotias, eloisa, nuori ja kaunis kuin ruusu, ja mies on 45. Mitä ihmettä vanhemmat ajattelevat, kun antavat tytön tuollaiselle, ja mitä tyttö ajattelee, kun ottaa tuon miehen, sillä kaipa tytölläkin on ollut sanansa sanottavana niin kuin nykyään jalosukuisten parissa tapana on. – Mutta tyttö joutuu kyllä katumaan – ettekö nähnyt, kuinka vihaisesti sulhanen jo katsoi häntä, kun hän puhui tuon pöydän ääressä nuoren herran kanssa.
Saatuaan uuden lasillisen punssia rouva jatkaa:
Mitä iloa Olga Stepanovnalla on nyt siitä, että osaa ranskaa, soittaa fortepianoa ja laulaa? Mitä tuollainen vanha rahjus siitä välittää. Ei, tuollaiselle kuin nuo molemmat herrat (osoittaa Eric Gustafia ja Ottelinia) Olga olisi pitänyt naittaa. – Niin, te nauratte hyvät herrat, mutta jompikumpi teistä olisi ollut hyvä pari kauniille Olgalle.
Eric Gustaf pukeutuu seurahuoneen naamiaisiin ”kruunupyyläiseksi maalaispojaksi”. Asuna on valkoiset leveät housut, musta liivi ja sen päällä isompi valkoinen liivi, joka on takin lailla auki. Kaulan ympärillä tummanruskea, punareunainen silkkihuivi, päässä hattu, jossa on alimpana vihreä nauha ja ylempänä kuvussa punainen ja sininen nauha, ”kuten kruunupyyläispojilla on tapana”.
Hän menee tässä asussa ensin Eveniuksille. Kun hän selittää, että oikeastaan hänellä pitäisi olla sininen takki ja kukkia hatussa, Julie hankkii ne hänelle. ”Tässä vaatetuksessa muistutin aika lailla kruunupyyläistä maalaispoikaa; ainakaan naamiaisissa ei olisi ketään, joka voisi väittää vastaan.”
Naamiaisissa Eric Gustaf kiiruhtaa hakemaan Olgaa. Kehkeytyy seuraava keskustelu:
Kuka te olette, naamionne alla, Olga kysyi. Vaatetuksestanne päätellen olette paimen mutta miksi surupukuinen? – Tämä on ruotsalainen maalaispoika, jolla on kunnia tanssia kanssanne. Olen Ruotsissa menettänyt hellän armaani ja siksi matkannut tänne yrittääkseni unohtaa suruni. – Voi teitä raukkaa! Kuoliko hän vai oliko uskoton ja otti toisen? – Ruotsalaistytöt ovat uskollisia kuolemaan saakka. – Venäläisetkään eivät koskaan petä sitä, jolle kerran ovat sydämensä lahjoittaneet. – Entäpä miehet! – Ruotsalaismiehet ovat yhtä uskollisia kuin tytötkin. – Mutta jos unohdatte entisen armaanne? – Jos hänet unohtaisin, tapahtuisi se kauniiden venäläistyttöjen seurassa. – Samassa poloneesi loppui. – Tunnistatteko minut? – Tunnistan, en siltikään. Tunnistan. Tehän se olette!
Eric Gustaf kutsutaan myöhemmin Olgan häihin.
Morsian iloinen, eloisa, viaton – sulhanen hänen kintereillään epäluuloisena ja synkkänä Argoksen tavoin.
Eric Gustaf toteaa juhlakauden jälkeen: ”En ole vielä yhtenäkään joulunpyhänä pitänyt niin hauskaa kuin nyt, minä aiemmin kuvittelin joutuvani viettämään joulua kuin Babylonian vankeudessa.”
Nižni Novgorodin talvi on ankara. Eric Gustaf ja Ottelin löytävät viimein oman asunnon. He laskevat kelkalla huimaa vauhtia alas Volgan jäälle. Mamselli Albomin johdolla kutsutaan yhtenä iltana henkiä suurten peilien edessä. Koska paaston aikana ei pidetä juhlia, Eric Gustaf saa enemmän aikaa päiväkirjan pitoon ja täyttää sen tarkoilla kuvauksilla sekä talonpoikien että herrasväen elämästä, vertailee kreikkalaiskatolisen ja luterilaisen uskonnon harjoittamista ja merkitsee muistiin monia muita huomioita. Lisäksi hän kääntää suuren määrän teoksia ja venäläisiä lauluja ruotsiksi.
Eric Gustaf ja Ottelin alkavat yhä kärsimättömämmin odottaa tietoa siitä, milloin he voivat lähteä Nižni Novgorodista. Helmikuun 28. päivänä he saavat kirjeen piispa Jacob Tengströmiltä, matkansa aloitteentekijältä. Åbo Akademin konsistori on myöntänyt näille kahdelle opiskelijalle ylimmän luokan stipendin neljäksi vuodeksi, ja he ovat tervetulleita Turkuun, jos eivät pian pysty palaamaan Moskovaan opintojensa pariin.
Eric Gustaf Ehrström ja Carl Ottelin lähtevät Nižni Novgorodista Turkua kohti 14. huhtikuuta. Peräti 632-sivuisen päiväkirjan viimeinen merkintä on päivätty edelliselle illalle klo 9. Silloin he ovat lähdössä viimeiselle jäähyväiskäynnille monien ystäviensä luokse, Eveniuksille.
Eric Gustaf Ehrströmin päiväkirjat lojuivat pitkään unohduksissa pojanpojan Erik Ehrströmin kirstussa ullakolla Pariisissa. Kun koti tämän kuoltua v. 1947 hajaantui, päiväkirjat päätyivät viimein Helsingin kaupunginarkistoon.
