Marraskuussa 1881 Zacharias Topelius kihisi pyhää kiukkua. Hän oli 63-vuotias, jäänyt kolme vuotta aiemmin eläkkeelle Helsingin yliopiston rehtorin virasta, saanut valtioneuvoksen tittelin ja asui nyt Koivuniemessä Sipoossa. Hän seurasi tarkoin suuriruhtinaskunnan tapahtumia ja hänen kiukkunsa kohteena oli saamattomuus, joka koski lapsia tappavien susien saamisesta hengiltä.
Turun seudulla oli edellisvuoden tammikuussa alkanut lastensurmien sarja. ”Mitään tunteikkaita kuvauksia ei tähän tarvita. Meidän ei pidä puhua onnettomien uhrien hätähuudoista tai heidän äitiensä epätoivosta. Meidän tulee asiallisesti ja yksinkertaisesti ottaa huomioon tosiasiat”, hän aloittaa pitkän, Hufvudstadsbladetille lähettämänsä artikkelin, joka julkaistiin 18. marraskuuta 1881.
Seuraavaksi Topelius kertoo 17 tapauksesta, jotka sattuivat lokakuun 1880 ja marraskuun 1881 välisenä aikana. Alla hänen kuvauksensa hiukan lyhenneltynä ja muutamissa tapauksissa täydennettynä Turun ja Porin läänin kuvernöörille toimitetun virallisen raportin yksityiskohdilla.
”Tässä ei tarvita tunteikkaita kuvauksia, meidän pitää asiallisesti ja yksinkertaisesti huomioida faktat”
Laitila, 7. lokakuuta: Susi söi lapsen. (Peltiseppä Matts Granforsin 5½-vuotias tyttö.)
Paimio, 6. lokakuuta: Susi ajoi takaa kolmea lasta, jotka paimensivat karjaa niityllä, sai aidan luona kiinni nuorimman, 3–4-vuotiaan tytön, hotki tytön sisälmykset ja juoksi pakoon.
Vehmaa, 16. lokakuuta: Joutolaisnaisen poika, 5¾-vuotias, oli kateissa ja löytyi raadeltuna metsästä virstan (venäläinen pituusyksikkö, 1067 metriä) päästä torpasta. Suuri osa lapsesta oli syöty.
Halikko, 22. lokakuuta: Lapset palasivat koulusta iltapäivällä viiden aikaan. Susi sieppasi keskellä kylää 8-vuotiaan pojan ja raahasi häntä pois mutta pelästyi paikalle rynnännyttä miestä, päästi saaliinsa ja lähti lönkyttämään metsää kohti. Poika pelastui mutta sai vakavat vammat.
Somero, joulukuussa: Susi hyökkäsi 11-vuotiaan pojan kimppuun tämän olleessa menossa riihelle, raahasi poikaa metsää kohti, mutta poika sai kiinni aidasta ja pääsi irti mutta niin pahoin raadeltuna, että hän pian kuoli.
Nousiainen, 14. toukokuuta: 5-vuotias poika leikki muutaman sylen päässä asuintalosta. Parin tunnin päästä hänen ruumiinosiaan löytyi 1½ virstan päässä talolta.
Karjala, 15. toukokuuta: Susi nähtiin torpan luona klo 10. Äiti juoksi ulos ja näki suden tarttuvan 4½-vuotiasta tytärtä vyötäisiltä. Isä ajoi petoa takaa, turhaan, ja näki sen uivan joen yli tyttö kidassaan. Lapsesta löydettiin vain vaateriekaleita.
Nousiainen, 10. kesäkuuta: Äiti halusi lähteä Turkuun ja käski 10-vuotiasta poikaansa hakemaan hevosen haasta. Poika katosi, ja häntä etsittiin turhaan. Oli kuultu hätähuutoja, ja paikalla todettiin suden jälkiä.
Nousiainen, 15. heinäkuuta: Äitiä odotettiin kotiin ulkotöistä, 7-vuotias Johan-poika lähti äitiä vastaan. Äiti kuuli kiljaisun ja löysi lopulta poikansa pään ja yläruumiin. Suden nähtiin löntystävän metsään, eikä sitä ajettu takaa.
Karjala, 22. heinäkuuta: Torppari Isak Hartmanin pojat, 8-vuotias Gustaf ja 6-vuotias Anselm, olivat marjassa ½ virstan päässä kodista. Suuri susi raahasi Gustafin mukanaan, ruumiinosia löytyi kaksi päivää myöhemmin.
Masku, 31. heinäkuuta: Susi vei 2-vuotiaan lapsen talon porstuasta. Seuraavana aamuna löydettiin lapsen toinen kenkä ja sukka sekä ruumiin jäännöksiä.
Laitila, 3. elokuuta: Torppari Savénin kolme lasta olivat viemässä karjaa laitumelle. Susi vei nuorimman, 8-vuotiaan tytön. Vanhemmat onnistuivat pelottamaan pedon pois kesken sen aterian, mutta lapsi oli silloin jo raadeltu hengiltä.
Karjala, 15. elokuuta: Torppari Nummelinin 5-vuotias Oscar oli äitinsä kanssa metsässä virstan päässä kotoa. Susi nappasi pojan äidin silmien alla. Poika löydettiin kaksi päivää myöhemmin, kuolleena ja sammelen peitossa, ruumiissaan suuret sudenpureman jäljet.
Mynämäki, 10. syyskuuta: 11-vuotias paimenpoika oli torpassa päivällisellä mutta muisti unohtaneensa sulkea portin, juoksi pihalle, jossa vaaniva susi sieppasi hänet ja raahasi niitylle. Sieltä löytyi myöhemmin pojan yläruumis.
Mynämäki, 1. lokakuuta: Äiti lähetti 8-vuotiaan Karl Santalan hakemaan vettä kaivosta, 35 sylen päästä mökistä. Susi sieppasi pojan ja raahasi pois äidin silmien alla. Lapsesta löydettiin vaatteita ja muutamia ruumiinosia.
Vehmaa, 31. lokakuuta: Kaksi pikkulasta lähetettiin läheiseen torppaan asialle. Kolme sutta hyökkäsi tiellä heidän kimppuunsa ja lapset pakenivat torppaa kohti. Susi nappasi toisen lapsista, 6-vuotiaan tytön, torpan portailta ja raahasi tämän pois, vaikka pari venäläistä maanmittaria yritti sitä estää. Ruumiin jäännöksiä löytyi ja lapsen pää 7 virstan päässä torpasta.
Masku, 7. marraskuuta: Lampuoti Frans Grönroosin 5-vuotias poika Kalle Oskari leikki maantiellä kaverin kanssa lähellä torppaa. Susi vei pojan, joka illalla löydettiin raadeltuna kahden virstan päässä kotoa. Laukausten säikäyttämä peto ei ehtinyt päättää ateriaansa.
Nämä seitsemäntoista tapausta kattavat vain osan susien tekemistä lastensurmista Turun seudulla vuosina 1880–1881. Myöhempien tutkimusten mukaan uhreja oli vähintään 24, ehkäpä jopa 35. Kaikkia ei ilmoitettu julkisuuteen.
Topelius kuvaa Turkua ”susiarmeijan piirittämäksi” kaupungiksi. Hän päätteli, että lapsia syövien susien lukumäärä oli vähäinen mutta että ne olivat sitäkin verenhimoisempia, ”koska ne (ja todennäköisesti niiden pennut) ovat päässeet ihmislihan makuun”.
Hän mainitsee, että monet lapsista oli napattu porstuasta tai läheltä kotitaloa, ja useat äidin silmien alta. Vain neljässä tai viidessä tapauksessa mainitaan, että sutta olisi ajettu takaa sen ryöstettyä lapsen.
Mynämäen kunnassa otettiin käyttöön 75 markan suden tapporaha ja järjestettiin kolme niin sanottua sudenajoa. Saaliiksi jäi kuitenkin vain kuusi sudenpentua.
Muut kunnat olivat toimettomia. Turun läänin viranomaisten taholta kuvernööri Carl Magnus Creutz tarttui ohjaksiin, paikallisia talonpoikaismetsästäjiä ja kokeneita sudenkaatajia hankittiin Karjalasta. Vuoden 1880 lopussa toteutettiin 43 päivän ”talvikampanja” Alex Hintzen1 johdolla. Yhtäkään sutta ei kuitenkaan ammuttu mutta sitä vastoin useita ilveksiä, joista sai suuremman tapporahan.
Topelius ei siloitellut metsästäjien arvostelua, ”nämä kallispalkkaiset sudenmetsästäjät ovat katsoneet ilvesjahdin mukavammaksi ja sälyttäneet susien tuhotyöt niiden niskoille”. Mutta hän on aivan ilmeisen vihoissaan myös muuten havaitsemastaan saamattomuudesta:
”Miten Suomi pystyy pyyhkimään pois sen häpeän, jonka nämä toistuvat lastenryöstöt heittävät sen ylle kaikkien sivistyskansojen edessä? Ja ennen kaikkea, miten Suomen puolustuskyvyttömille, yhteiskunnan suojelukseen uskotuille lapsille voidaan taata turva kotona, koulumatkalla, kun heitä lähetetään asioille riiheen, kaivolle, laidunmaalle, naapuriin tai kun he leikkivät viattomasti kotiportilla?”
”Musti saa pitää henkensä, talo vahtinsa ja – susi arkkivihollisensa!”
Miten poikkeuksellista ihmisen joutuminen suden uhriksi oli Suomessa?
Vuosina 1710–1881 susi surmasi Suomessa vähintään 245 ihmistä. Antti Lappalainen2 luettelee heistä 175 kirjassaan Suden jäljet (2005), jossa hän kertoo niistä tapauksista, joissa kuolinsyyksi on Suomen kirkonkirjoissa – niissä jotka hän kävi läpi – ilmoitettu ”suden syömä” tai vastaava syy.
Tähän lukuun on lehtijuttujen perusteella lisättävä ainakin 70 susien surmaamaa henkilöä, jotka eivät sisälly Lappalaisen luetteloon.3
Lisäksi Jääskessä sudet tappoivat 18 lasta 1600-luvun puolivälissä. Tämä käy ilmi Turun hovioikeuden asiakirjoista vuodelta 1652, jolloin Lauri Kapainen, Risto Kunttu ja Lauri Tapanainen tuomittiin mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi, koska he olivat noitakonstein aiheuttaneet suden/susien käytöksen. Tuomio pantiin täytäntöön Lappeenrannassa 10. huhtikuuta 1652.
Susien uhreja on Suomessa varmuudella enemmän kuin tässä mainitut, vaikka heistä ei ole säilynyt jälkiä asiakirjoissa. Sanomalehdet alkoivat vasta 1800-luvulla nousta tiedonlähteiksi, mutta tietenkään ne eivät kattaneet läheskään kaikkia tapahtumia.
Nykyajan tieteelliset artikkelit voivat jättää huomiotta käytettävissä olevia faktoja, siitä esimerkkinä pohjoismainen tutkimus ”Is the fear of wolves justified? A Fennoscandian perspective” (Linnell et al, 2003), joka löysi Suomesta vain 77 susien tappamaa ihmistä ”300 viime vuoden aikana”. Artikkeli näyttää jättäneen huomioimatta esimerkiksi Jouko Teperin4 tunnetun tutkimuksen Sudet Suomen rintamaiden uhkana 1800-luvulla, painettu v. 1977.
Mitä tulee ulkomaihin, Venäjällä raportoitiin niinkin myöhään kuin vuosina 1937–1947 seitsemästä sudesta, jotka olivat tappaneet yhteensä n. 80 lasta (tutkija Michail Pavlovin mukaan). Ranskassa Sorbonnen historian prof. Jean-Marc Moriceau on koonnut vuosilta 1362–1920 asiakirjoja, joiden mukaan sudet ovat surmanneet n. 7600 ihmistä.
Susien käyttäytymisestä pistää esiin kaksi tyyppiä, yhtäältä sarjamurhaajakäytös ja toisaalta rabies-tartunnan saaneet sudet, joita usein kuvataan ”hulluiksi susiksi”.
Rabies (vesikauhu, raivotauti) on keskushermoston virustulehdus, joka johtaa kehittyessään kuolemaan. Virus leviää syljen välityksellä eläimen tai ihmisen puremahaavasta ja kulkeutuu vähitellen aivoihin.
Kun ”sarjamurhaajasudet” hyökkäsivät etupäässä lasten kimppuun, rabies-sudet kävivät kenen tahansa tielleen tulleen päälle. Antti Lappalaisen kirkonkirjoista luetteloiman 175 susiuhrin joukosta 73 on aikuisia (18-vuotiaita tai vanhempia), useimmat varmasti rabies-susien uhreja.
1. Alex Hintze (1846–1924) tunnetaan mm. Suomen ensimmäisen urheilulehden päätoimittajana, Sporten: tidning för manlig idrott.
2. Antti Lappalainen (1929–2007), historian tohtori, opetusneuvos.
3. Kaikki Suomessa vuosina 1771–1929 ilmestyneet sanomalehdet on nyt digitalisoitu ja haettavissa verkosta, katso digi.kansalliskirjasto.fi.
4. Jouko Teperi (1922–2008), historioitsija, professori.
Rabies-sudesta löytyy esimerkki Ilmajoen emoseurakunnan kirkonkirjasta: 18. tammikuuta 1758 ”kulki pitäjän poikki susi talolta talolle ja hyökkäsi ehtoolla 4–5 tunnin kuluessa 8 eri paikassa 13 ihmisen kimppuun, joista 12 haavoittui enemmän tai vähemmän ja 9 kuoli”.
Muita tunnettuja esimerkkejä rabies-susien hyökkäyksistä ihmisten ja eläinten kimppuun löytyy Kirvusta keväältä 1857, jolloin kahden kuukauden kuluessa kuoli 8 ihmistä sudenpuremaan, ja Heinjoelta helmikuulta 1865, jolloin susi hyökkäsi aamunkoitteessa Viipurin markkinoille matkaavien kimppuun ja puri 9–10 ihmistä ja 30 hevosta. Vähintään viisi pureman saaneista ihmisistä kuoli.
Lappalaisen luettelon viimeisin tapaus on Uudeltakirkolta vuodelta 1881, jolloin susi puri kolmen tunnin kuluessa kuutta ihmistä, joista kaksi kuoli.
Sarjamurhaajasudet kävivät etenkin lasten kimppuun, vaikka toki on esimerkkejä aikuisten surmaamisestakin, katso alta.
Historioitsijat ovat kuvanneet seuraavat susien aiheuttamat lapsikuolemat Suomessa:
Kaukola (nykyisen Venäjän vastaisen rajan itäpuolella) v. 1831–1832. Ensimmäinen uhri oli torppari Pietari Pärnäsen 4-vuotias Kaisa-tytär, joka kirkonkirjan mukaan joutui ”suden syömäksi”. Tunnetaan yhdeksän uhria 35 km x 10 km alueelta, sitä ei tiedetä, mitä sudelle kävi.
Kyseessä oli silmiinpistävän uskalias susi. Se vei ainakin kaksi uhreistaan aivan ulko-oven vierestä, kaksi oli teini-ikäisiä (14-vuotias Pekka Teräväinen ja 16-vuotias Anna Ijäs), ja yksi uhreista, Maria Lankinen, oli leskirouva. Susi hyökkäsi hänen kimppuunsa heinänkorjuussa välittämättä hiukkaakaan toisista lähellä työskelleistä ihmisistä.
Kemiö joulukuussa 1836. Ensimmäinen uhri oli 8-vuotias Johan Gustaf Lindström. Kaksi viikkoa myöhemmin susi kävi torpparin pojan Gustaf Carlssonin kimppuun. Gustaf onnistui pääsemään irti, mutta susi hyökkäsi uudelleen, kunnes naapuri Agatha Lindblom näki ikkunasta, mitä tapahtui, ja juoksi ulos sai sai uuniluudan avulla suden jälleen irrottamaan otteensa. Gustaf oli vaikeasti loukkaantunut, hänellä oli kahdeksan syvää haavaa ja takaraivo revittynä auki.
Tämä susi tappoi tietojen mukaan kolme lasta.
Kivennapa (aivan tuolloisen Venäjän rajan pinnassa) v. 1839–1850. Ensimmäinen uhri oli 4-vuotias Juho Pukki, sitten kului neljä vuotta ennen kuin susi vei kolme uutta uhria, muun muassa aikuisen rengin Pekka Mäkeläisen. Seuraavana vuonna 1844 susi tappoi kolme lasta, v. 1846 yhden ja v. 1847 seitsemän lasta, joista kolme yhden ainoan toukokuisen viikon aikana, yhteensä vähintään 20 uhria kymmenen vuoden aikana.
Kyseessä on voinut olla yksi ainoa murhaajasusi tai useita. Joinain vuosina ei suomalaisuhreja ollut, ja se voi Jouko Teperin mukaan johtua siitä, että susi tai sudet ovat tuolloin liikkuneet Venäjän puolella rajaa.
Pirkkala ympäristöineen v. 1877–1878. Ensimmäinen uhri oli 2-vuotias tyttö, joka leikki torpan edustalla. Uhreja kertyi alle vuodessa kymmenen, muun muassa 12-vuotias paimenpoika, jonka susi vei ja söi välittämättä pojan paimentamasta karjasta. Tällä kertaa tapahtumien seurauksena aloitettiin kiivas susijahti, jossa surmattiin ainakin 15 sutta, muun muassa kaksi suurikasvuista sutta pyydettiin sudenkuoppiin Pirkkalassa ja Hämeenkyrössä. Murhaajasusi oli luultavasti niiden joukossa.
Pirkkalan tapahtumat saivat runsaasti huomiota lehdissä, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen, että Suomen hallitus tarttui nyt ensimmäistä kertaa tosissaan susikysymykseen ja korotti täysikasvuisen suden tapporahan 100 markkaan ja pennun tapporahan 50 markkaan. Normaali päiväpalkka oli 1,40 markkaa.
Turunseutu v. 1880–1881, 24–35 lapsiuhria. Niitä kuvataan artikkelin alussa.
Näiden lisäksi tulevat tapaukset, joissa susi on vain kerran käynyt ihmisen kimppuun ja surmannut tämän. Niistä ei näyttäisi olevan järjestelmällistä kuvausta. Antti Lappalainen panee merkille, etteivät paikallishistorian teoksetkaan yleensä huomioi hänen kirkonkirjoista löytämiään uhreja.
Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Aulis J. Alanen5 mainitsee teoksessaan Etelä-Pohjanmaan historia (1949) susien tappaneen 37 ihmistä Isossakyrössä ja Vähässäkyrössä v. 1715, siis Isonvihan aikana. Arvattavasti sudet olivat tottuneet ihmislihaan Isonkyrön Napuella 19. helmikuuta 1714 käydyn taistelun jälkeen, jolloin kentälle jäi tuhansia kuolleita sotilaita. Kuitenkin Ilmajoen emoseurakunnan vuosien 1712 ja 1713 kirkonkirja, siis jo ennen sotaa, kertoo, että ”julmat sudet repivät ja söivät ihmisiä täällä Pohjanmaalla, lähipitäjissä Mustasaaressa, Vöyrillä, Lapualla, Laihialla ja etenkin Vähässäkyrössä ja Isossakyrössä”.6
Antti Lappalainen on puolestaan tunnistanut seitsemän susien aiheuttamaa kuolemaa Isossakyrössä v. 1718–1722.
Sudet eivät kunnioittaneet pääkaupunkiakaan. Esimerkiksi uudenvuoden 1862 tienoilla ammuttiin yksi susi Lapinlahdessa ja kolme Lauttasaaressa, ja luutnatti Rotkirchin Talin kartanoon (nykyiselle Pitäjänmäelle) rakentama sudentarha ja sudenkuoppa ”saivat peräti jouluaattona vieraakseen viisi vaeltavaa sutta, joille kaikille pystyttiin onneksi tarjoamaan jouluksi varma majapaikka kuopan syvyyksissä”, toteaa Helsingfors Tidningar -lehti.
Jos Helsingissä tartuttiin tehokkaasti toimiin susia vastaan, muualla teot olivat usein heikoissa kantimissa, mihin sekä Topelius että Jouko Teperi kirjoituksissaan palaavat.
Lopulta kuitenkin yhä yleistyvä lukutaito ja entistä laajemmalle levinneet sanomalehdet alkoivat vaikuttaa mielipiteisiin, ja Pirkkalan murhaajasusi v. 1877 muodostui käännekohdaksi. Muun muassa Tampereen Sanomat totesi: ”Linnut suojelevat poikasiansa ja metsänpedot penikoitansa, eikö siis ihminen osoitakaan lapsiaan kohtaan edes samaa hellyyttä kuin eläin? Kuulumisten mukaan ei mitään ole tehty, ei mihinkään hankkeeseen ruvettu, joka [Pirkkalassa ja sen lähikunnissa] antaisi vakuuden ja turvallisuuden lasten hengelle ja elämälle.”
Takaisin Zacharias Topeliukseen marraskuuhun 1881 ja Turunseudulla lapsia syöviin susiin. Mitä Topelius ehdotti?
Hänen ensimmäinen ehdotuksensa koski koiraveroa. Koiraa ei ollut näkyvillä yhdessäkään Topeliuksen mainitsemista lapsensurmissa.
”Jos koira olisi ollut lähettyvillä, se olisi luultavasti joko varoittanut vaarasta tai jos se ei olisi kyennyt puolustamaan lasta, ainakin suunnannut suden murhanhimon itseensä. Kun tiedämme, mikä osa koiralla on tähän asti ollut Suomen kansan kotielämässä, kuinka vähäisemmästä torpastakaan ei ole puuttunut talonvahtia, ja kuinka koira aina on ollut lasten ja karjan uskollinen seuralainen, kysytään hämmästyneinä, miksi se nyt on lyönyt laimin työnsä. Vastaus on selvä: koiria on enää häviävän vähän, maaseudulla se on liki hävitetty sukupuuttoon koiraveron takia [astui voimaan v. 1878].
Kahden markan vero tuntuu kaupunkilaisesta, etenkin helsinkiläisestä, pikkujutulta, mutta ei maalaisesta tämän yleensä vähäisten varojen valossa. Kaksi markkaa on hänelle niin merkittävä summa, että tämä vero useimmiten vie Mustin hengen.
Jos tätä veronkantoa jatketaan – emmekä toki kiellä niitä syitä, jotka puhuvat sen puolesta – niin helpoiten se saadaan yhdistettyä viisauteen ja halpuuteen niin, että kunnat saavat itse määrätä verosumman. Antaa maalaiskunnan verottaa Mustin oikeutta kuulua elävien kirjoihin, vaikka vain 10 pennin verolla vuodessa, niin sekin jo riittää päätarkoitukseen, joka on kulkukoirien valvonta. Musti saa pitää henkensä, talo vahtinsa, lapsi etuvartionsa ja – susi arkkivihollisensa!”
Toinen Topeliuksen esiin nostama seikka on, että tilanteissa on äärimmäisen harvoin ollut kivääriä käsillä.
Olemme nähneet, miten susi yhä estottomammin ilmestyy keskellä kirkasta päivää kylään, pihamaalle tai sen lähiympäristöön. Peto tuntuu ymmärtävän, että se käy aseettoman väen kimppuun. Mutta missä ovat nyt kaikki vanhat suustaladattavat pyssyt, jotka periytyivät isältä pojalla ja olivat aina kätevästi käsillä köyhänkin torpparin tuvassa? Ja jos niitä on, miksi niiden railakasta paukkua kuulee metsässä nykyään niin harvoin? Miksi ne nykyään otetaan ruosteisesta naulastaan vain häiden tai juhannuskokon kunniaksi?”
[—] ”Täytyy ihmetellä, että hyvärakenteista ja uutta kivääriä ei koskaan mainita petoeläinten tappamisesta annettujen monien palkkioiden joukossa. Jos puolet kruunun tähän tarkoitukseen myönnetyistä palkkioista olisi erinomaisia Lefaucheux- tai muita kiväärejä, tämä kansan aseistamisen tapa olisi vaikuttanut asiaan suoremmin kuin raha, joka ehkä tuhlataan lähimpään kapakkaan.”
Topelius lisäsi artikkeliinsa alaviitteen, jossa hän viittasi susien vakaviin tihutöihin 1830-luvulla Kivennavan pitäjässä, jossa ampuma-aseiden pito oli kielletty asukkailta.
Sitten Topelius pääsee kolmanteen seikkaan, jota hän pitää täysin ratkaisevana: väestön ”halu, kyky ja ymmärrys puolustaa itseään”.
”Kruunu, esivalta, hallitus, asianosaiset – kas siinä iskusanat, koska kerta kerran jälkeen toistuvat kansan suussa ja joiden taakse kätkeytyy veltto välinpitämättömyys, joka muodostaa suomalaisen kansanluonteen nurjan puolen. Kruunun pitää tehdä kaikki, esivallan määrätä, hallituksen järjestää, asianosaisten panna toimeen, vaikka kyseessä olisi oman kodin ja omien lasten suojeleminen.
Tämä saamattomuus vie mielen epätoivoon. Aivan kuin ei vapaana syntynyt mies olisi lähin oman kotinsa puolustaja! Aivan kuin ei jokainen naapuri, jokainen saman kylän, pitäjän, kihlakunnan tai läänin asukas – niin, jokainen saman isänmaan kansalainen, kärsisi tällaisissa tapauksissa kuin lastenryöstöt ovat, yhteistä häväistystä, yhteistä vääryyttä, yhteistä vaaraa ja sen johdosta myös kokisi yhteiseksi velvollisuudeksi kostaa häväistys ja torjua vaara!
Mutta siltä se ei vaikuta, kaikkien silmät on luotu hallitukseen. Jos kruunu ei lähetä rahaa, jos kuvernööri ei lähetä metsästäjiä, jos kruununvouti, nimismies, jahtivouti, kunnanhallitus ja koko ylempien ja alempien asianosaisten joukkio ei järjestäjä ajojahtia ym. ja osoita joka miehelle tämän paikan, niin silloin tämä mies istuu kädet puuskassa ja odottaa – odottaa seuraavaa lapsenryöstöä!
[—] Tämä yleinen aloitekyvyn, henkilökohtaisen tarmon, yhteisvastuun ja solidaarisuuden puute lamaannuttaa jokaisen toimenpiteen, heittää taakan hallituksen vastuulle ja – pysytelläksemme tässä tapauksessa – antaa susien esteettä viedä lapsia.”
On tartuttava toisenlaisiin toimiin, Topelius sanoo.
”On yritetty tapporahalla ja ylimääräisillä palkkioilla; ne ovat epäonnistuneet. Ei edes rahalla ole tässä saatu miehiä liikkeelle. [—] Mikä olisi ollut helpompaa kuin että muutama rohkea metsästäjä olisi kustakin kunnasta, joissa susi on tappanut lapsia, yhdistänyt voimansa leppymättömään sotaan, elämän ja kuoleman puolesta, röyhkeää surmaajaa vastaan?”
”Nämä lapset, nämä lapset – häpeän puna peittää miehen posken, kun ajattelee, miten välinpitämättömästi ja pelkurimaisesti lapset on uhrattu villipedoille. Kasvaako uhrien määrä vielä tästä julistamaan häpeäämme joka kerran entistä korkeammalle? Turvaa lapsille – hyvinvoiville lapsille, köyhille lapsille, kaupunkilaislapsille, erämaan lapsille! Eivätkö he kaikki ole yhtä arvokkaita ja oikeutettuja turvaan? Eivätkö he kaikki ole Suomen lapsia, eivätkö he ole meidän lapsiamme?”
Lopuksi Topelius vetoaa Suomen metsästäjiin (alla lyhennettynä):
”Arvoisat herrat! Olemme tulleet tietämään, että Te, harrastaessanne luvallista urheiluanne jäniksiä, sorsia ja pikkulintuja vastaan – vaikkakin viimeksi mainittu huvi on monien mielestä vähemmän luvallista – ette ole aina lyöneet laimin asiaankuuluvaa suhtautumista eläinten hävittämiseen. Tiedämme kyllä, että kotka, haukka, kettu ja ennen muuta metsien valtava kuningas karhu on kerta toisen jälkeen joutunut tarkkojen luotienne maaliksi. Mutta sitä emme tiedä, että Te, arvoisat herrat, olisitte suvainneet luodeillanne osua katalaan ryöväriin, joka nyt täyttää maamme ja sivistyneen maailman kauhulla.
[—] Hyvät herrat, pidämme Teitä kunnian ja rohkeuden miehinä: tämän täytyy näin ollen koskea Teitä aika läheisesti. – Te olette metsästyksen ’asianomaisia’. Te olette rauhan asevelvollisia, metsien poliiseja ja maan toimeenpaneva voima petoeläimiä vastaan. Kaikkien katseet on suunnattu Teihin.
[—] Osoittakaa itse, että metsästyslait, jotka ovat Teidän työtänne, eivät suinkaan suosi petoeläimiä vaan päin vastoin koituvat niiden varmaksi tuhoksi! Osoittakaa, että vapaat kansalaiset osaavat tässäkin maassa ryhtyä toimeen ja omaavat voiman toteuttaa sen! [—] Jos ette tee mitään – niin, silloin voitte aivan hyvin ripustaa arvokkaat aseenne naulaan, ampua pikkulintuja sunnuntaimetsästäjien kanssa ja ostaa jäniksenne torilta. Sillä mitä hyvänsä Te tuolloin olette – vaikka olisitte parhaita ja kunnioitettavimpia kansalaisia kaikissa aseettomissa ammateissa – metsästäjiä Te ette ole!”
”Eivätkö kaikki lapset ole yhtä arvokkaita ja yhtä oikeutettuja turvaan?”
Nyt alkoi tapahtua. Lastensurmista oli tullut sisäpoliittinen asia. Senaatti asetti 6. lokakuuta 1881 erityisen susikomitean, jonka pääehdotuksena oli palkata valtion varoilla erityisen soveliaita metsästäjiä ”susien hävittämiseksi maan lounaisosista”. Käyttöön annettaisiin myös Suomen sotaväkeä, 100 miestä, ja täysikasvuisesta sudesta esitettiin maksettavaksi peräti 500 markan tapporaha (senaatti päätti maksaa 200 markkaa).
Senaatin maanviljelystoimikunnan päällikkö, salaneuvos Oskar Norrmén tarttui asiaan seuraavana päivänä Topeliuksen artikkelin julkaisemisen jälkeen värväämällä sähkeitse tuolloin Oulussa asuneen majuri A.R. Thuringin johtamaan susien vastaisia toimia. Pian sen jälkeen senaatti myönsi jahtiin 7000 markkaa. Thuring lähti 10. joulukuuta kentälle Turkuun mukanaan kahdeksan ns. lukaasia ja 15 kaartilaista.
Venäläiset lukaasit olivat maineikkaita metsästäjiä ja toimivat usein venäjäisten tilanomistajien palveluksessa pitäen petoeläimet loitolla. Päätös käyttää lukaaseja eikä suomalaisia metsästäjiä herätti keskustelua, muun muassa Topelius katsoi kansallisen kunnian vaativan, että asia hoidettaisiin Suomessa omin voimin. Alex Hintze protestoi: Metsästäjät ovat ja heidän kuuluu olla kosmopoliitteja, kuten kaikessa urheilussa. On käytettävä parasta osaamista, mitä asiassa on, eikä antaa suomalaisen miehen ihannekuvan ohjata toimintaa.
Lukaasit osasivat asiansa. He tunsivat susien käyttäytymismallit ja olivat tarkkoja ampujia. Heidän sanottiin osaavan matkia susien ulvontaa niin hyvin, että sudet toisinaan vastasivat.
Lukaasi Ivan Paklja onnistui 2. tammikuuta 1882 saartamaan Nousiaisissa susiparin, jonka jäljet olivat harvinaisen suuria, ja sitten ampumaan naaraan, ”harvinaisen vanha eläin, kuluneet hampaat ja rähjäinen, likaisenkeltainen turkki”. Esikuntakapteeni Tarasevitsch osui urokseen, joka kuitenkin pääsi karkuun, mutta kohtasi loppunsa 12 päivää myöhemmin syömällä myrkkyä, jonka mynämäkeläinen seppä Matti Hillberg oli asettanut.
Tämä koiras painoi 57 kiloa. Kaikella varmuudella nämä kaksi sutta tai joka tapauksessa toinen niistä oli lasten surmien takana.
Naarassuden taljasta tehtiin matto lahjaksi maatalousministeri Norrménille. Uros täytettiin, ja se oli pitkään nähtävillä senaatin maanviljelystoimikunnassa, jonka jälkeen se päätyi Eläintieteelliseen museoon.
Kaikkiaan Turunmaalla kaadettiin talvella 1882 Thuringin johdolla seitsemän sutta. Tuolloin susijahti oli käynnissä laajalla rintamalla kaikkialla Suomessa. Suomen virallisten tilastojen mukaan vuosina 1878–1882 tapettiin 1185 sutta ja vuosina 1883–1889 kaikkiaan 440 sutta. Susi oli sen jälkeen pitkälti hävitetty Suomesta, lukuun ottamatta Oulun lääniä (myös Lappi kuului siihen), jossa 1890-luvun jälkipuoliskolla tapettiin vielä 12–18 sutta vuodessa.
Tilastollisen vuosikirjan mukaan Vaasan läänissä (sisälsi myöhemmän Keski-Suomen läänin) tapettiin vuosina 1878–1880 kaikkiaan 27 sutta, mutta sen jälkeen vain kaksi sutta 1800-luvun loppuvuosina (1882 ja 1893).
Kuten edellä on käynyt ilmi, sudet tappoivat 1700-luvulla suuren joukon ihmisiä Vaasan läänissä. Sitä vastoin 1800-luvulta on läänin kirkonkirjoissa vain kaksi merkintää susien uhreista: Töysässä v. 1818 ja Ylistarossa v. 1878. Kummassakin tapauksessa susi vei lapsen aivan kotioven vierestä.
Löytyykö tälle muutokselle selitystä? Aiheuttivatko 1700-luvun veriset kokemukset sen, että pohjalaiskylät lähtivät yhteistyössä toimiin susia vastaan? Siihen viittaa laajamittainen sudenajo, joka toteutettiin ainakin vuoden 1800 tienoilla.
Muun muassa kuvataan7, kuinka pitkä ajoketju lähti liikkeelle Härmästä osallistujina joka talon miesväki. Ketjun sanotaan ulottuneen Ekolasta aina etelän syrjäkyliin saakka ja ajoi susia (ja varmasti myös muita eläimiä) edelleen länteen Vöyriä kohti. Vöyriläiset siirtyivät ketjuun Bastubackassa, Alikärrissä ja Vakkurissa ja jatkoivat siitä Maksamaalle ja Koivulahteen, josta viimeinen etappi johti rannikolle ja siellä ampujat olivat valmiina odottamassa.
Toinen sudenajo aloitettiin 12. huhtikuuta 1803, ja se kulki päinvastaiseen suuntaan. Maaherra Carl Fredrik Krabben raportin mukaan valtion jahtivoudit Mustasaaresta, Uudestakaarlepyystä, Pietarsaaresta, Kruunupyystä ja Kaarlelasta järjestivät ajojahdin, joka aloitettiin rannikolta ja suuntautui sisämaahan. Seuraavana päivänä ketju siirtyi Vähänkyrön, Isonkyrön, Laihian, Lapuan, Lappajärven, Kortesjärven ja Purmon miesten hoitoon. Näin sudet ajettiin tiehensä Keski-Suomea kohti.