Idyllinen punainen puutalo Uudenkaarlepyyn keskustassa kylpee kesäisessä auringonpaisteessa. Joen liepeillä sijaitsevan entisöidyn talon keittiö huokuu boheemia kesämökkitunnelmaa. Puuhella ja värikkäät muoviastiat valkoisilla seinillä vangitsevat katseen.
Keittiön keskiössä on soikea moderni muovipöytä. Sen äärellä istuvat äiti Monika Sandvik-Nylund ja tytär Emma Nylund. On aika soittaa Skype-puhelu Nairobiin Keniaan, jossa aviomies Bo Nylund ja teini-ikäiset lapset Lisa ja Elias asuvat.
Bo on työskennellyt Keniassa kaksi viime vuotta. Työkeikka on viittä vaille valmis, ja Bo ja lapset lentävät Suomeen parin päivän päästä. Koronatestit on tehty, ja mikäli tulokset ovat negatiiviset, matka koto-Suomeen alkaa suunnitelmien mukaisesti.
”Tarkoituksena on, että Bo, Lisa ja Elias menevät ensin Evijärven mökillemme karanteeniin. Sen jälkeen he tulevat Uuteenkaarlepyyhyn”, Monika kertoo.
Kuuleeko Nairobi?
Tietokoneen ruutuun pomppaa hymyilevä kolmikko. Huomio kiinnittyy Lisan ja Eliaksen välissä lekottelevaan kultaiseennoutajaan sekä Lisan villapaitaan.
”Kyllä Afrikassakin voi tulla kylmä. Kaikki on suhteellista”, Lisa sanoo.
Kuulumisia vaihdetaan tiuhaan tahtiin, enimmäkseen englanniksi. Toisinaan väliin heitetään muutama ruotsinkielinen sana tai virke. Sanat ja kielet sekoittuvat luonnollisen spontaanisti. Kaikki ovat iloisia.
”Yritämme kyllä puhua ruotsia keskenämme, kun olemme kaikki kotona yhdessä. Se on kuitenkin aika vaikeaa, sillä sekä minä että vaimoni työskentelemme englanniksi. Lapsetkin käyvät maailmalla koulua englanniksi”, Bo kertoo.
Monika kysyy, onko matkalaukut jo pakattu. Seuraavaksi hän tiedustelee, missä ravintolassa kolmikko kävi syömässä.
”Ai Furusatossa, minun lempiravintolassani?”
Monikan äänensävystä päätellen hänellekin olisi maistunut japanilaisravintolan antimet.
Myös Monikan työpaikka sijaitsee Keniassa. Hän tuli kuitenkin Suomeen jo maaliskuussa koronan takia. Siitä lähtien hän on tehnyt etätöitä Uudestakaarlepyystä käsin. Myös Emma palasi samoihin aikoihin Uuteenkaarlepyyhyn opiskelukaupungistaan Lontoosta.
Akkujen lataamista
Muutaman viikon päästä koko perhe on vihdoin saman katon alla Pohjanmaalla. Se on harvinaista herkkua, mahdollista yleensä vain kesäisin ja jouluisin.
Miltä tuntuu olla kotona pitkän ajan jälkeen?
”Hyvältähän se. Tätä sitä maailmalla ollessaan kaipaa, normaalia perhe-elämää”, Bo selittää.
”Jokainen perheenjäsen hakee tietyllä tavalla paikkaansa aina pitkän erossaolon jälkeen. Kaikilla on omat tapansa, joihin muiden täytyy taas tottua. Meidän kesänviettoomme Suomessa kuuluu sukuloimista ja paljon mansikkakakkukahveja iloisissa tunnelmissa. Aikamoista juhlaa siis.”
Mitä muuta ehditte tehdä kesällä?
”Lataamme akkuja. Nautimme toistemme seurasta. Teemme hyvää ruokaa. Ruoka on meille hyvin tärkeää, oikeastaan koko perheen harrastus”, Bo kertoo.
Monika ja Bo häärivät mielellään puutarhatöissä niin kotona kuin mökillä.
”Me myös lenkkeilemme ja minä joogaan”, Bo lisää.
Ulkorakennuksen itselleen kesäksi vallannut Elias pitää saunomisesta.
”Ulkomailla tulee aina ikävä suomalaista saunaa. Muuallahan ei saa heittää edes löylyä kiukaalle”, hän kertoo.
Live with it and move on!
Bo on kotoisin Uudestakaarlepyystä, Monika Teerijärveltä. He tutustuivat toisiinsa opiskellessaan kansainvälistä juridiikkaa ja ihmisoikeuksia Turussa.
”Meitä molempia kiinnosti kansainvälinen auttamistyö lasten parissa. Kaipasimme maailmalle ja halusimme nähdä erilaisia kulttuureja”, Bo kertoo.
Ja paljon he ovatkin saaneet nähdä ja kokea. Perhe on tähän mennessä asunut neljässä maanosassa ja lukuisissa maissa. Kahdella lapsella on kaksoiskansalaisuus. Emma on syntynyt Suomessa, Lisa USA:ssa ja Elias Thaimaassa.
Emma kertoo, että hänestä ja sisaruksistaan voidaan käyttää nimitystä third world kids.
”Me olemme asuneet osan lapsuudestamme toisessa kulttuurissa tai maassa kuin mistä meidän vanhempamme ovat kotoisin”, hän kertoo.
Suora käännös third world kidille on ”kolmannen maailman lapsi”, mutta Wikipedia käyttää varsin hupaisaa termiä ”matkalaukkulapsi”. Tällaiset lapset ovat pienestä pitäen olleet varsinaisia maailmanmatkaajia. He ovat kulkeneet vanhempiensa mukana esimerkiksi näiden töiden takia eri maissa liki koko ikänsä.
”Minusta me olemme ihan tavallinen perhe, joka vain sattuu muuttamaan usein. Joidenkin mielestä on coolia muuttaa eri maihin, mutta meille se on vaan a fact of life (elämän tosiseikka). Mutta totta kai kavereille on aina muuton yhteydessä ikävä jättää hyvästit”, sanoo Emma ja jatkaa:
”Ystävämme ovat melko lailla pelkästään third culture kidsejä, koska ymmärrämme toisiamme parhaiten.”
Monet sosiologit arvelevat tulevaisuuden tyypillisen kansalaisen olevan kolmannen kulttuurin kasvatti.
Moninaiset juuret
Tuntevatko lapset koskaan oloaan juurettomiksi?
”Emme oikeastaan. Olemme suomalaisia. Arvostamme luontoa, saunomme, syömme ruisleipää ja puuroa”, kertoo Emma.
”Ja Suomessa syömme lohta ja uusia perunoita”, lisää kokin ammatista haaveileva Elias.
”Vaikka olemme muuttaneet paljon ja olemme usein erillämme, meillä on läheiset suhteet. Nykyteknologia tekee yhteydenpidosta helppoa, vaikka olisimme eri puolilla maapalloa. Tämä on meidän elämäntapamme. Se toimii meillä”, Monika kertoo.
”Elämäntapaamme voisi verrata merimiehiin, jotka ovat pitkiä aikoja kotoa poissa. Kuvioihin tulee tietty rutiini”, Monika sanoo.
Lisa haluaa lisätä:
”Minusta me emme ole kovin tunteellisia ihmisiä. Mottomme voisi olla go with the flow (mene virran mukana) ja ota iisisti”, hän sanoo. Lisa opiskelee taloustiedettä ja politiikkaa Exeterin yliopistossa Englannissa.
Emma kuitenkin myöntää, että he välillä kokevat juurettomuutta.
”Muuttaminen on meille helppoa. Meillä on moninaiset juuret eri maissa, vähän siellä ja vähän täällä. Tästä syystä juuremme ovat ”heikot” ja siksi myös helpot vetää nopeasti ylös. Olen esimerkiksi asunut pienenä vain kaksi vuotta Thaimaassa, joten minulla ei ole varsinaisesti siellä juuria”, hän selittää.
Bo jatkaa:
”Uskon, että lapsillemme on ollut myönteinen ja henkisesti todella rikas kokemus elää eri kulttuureissa sekä oppia kieliä ja paikallisia tapoja. Se on tehnyt heistä vahvoja ja itsenäisiä ihmisiä. He ovat myös aina saaneet toisiltaan tukea.”
”Onhan toki mahdollista, että he saattavat tulevaisuudessa kokea vaikeuksia. Ei sitä voi tietää. Ehkä tällä elämäntavalla on myös oma hintansa”, Bo miettii.
Vanhemmille mahdollinen paluu kotimaahan tapahtuu tuttuun ympäristöön, mutta ulkomailla varttuneelle lapselle sama ”kotimaa” saattaa tuntua vieraalta paikalta.
Pomoja kotona ja töissä
Monika kertoo, että he tekevät Bon kanssa kaikki päätökset yhdessä.
”Olemme menneet sillä periaatteella, että toinen on vuorotellen ottanut pestin ulkomailta. Lapset olemme hoitaneet itse heidän ollessaan pieniä. Sopeutuminen on aina ollut punainen lankamme”, Monika sanoo ja jatkaa:
”Bo on myös tunnettu siitä, että hän arvostaa suuresti naisia. Työpaikallaankin hän tukee heitä. Se on ehkä perua Bon vahvalta äidiltä.”
”Miehelläni on tietynlainen mentori- ja opettajamentaliteetti. Hän on nopea tekemään päätöksiä, toiminnan mies. Me olemme molemmat luovia työssämme”, kertoo Monika.
Monikan työpaikka Unicefilla on erittäin vaativa. Hän työskentelee tällä hetkellä toiminnanjohtajana Kenya Child Protection -lastensuojeluorganisaatiossa.
”Pääasialliseen työnkuvaani kuuluu lasten auttaminen tuomioistuinprosesseissa. Myös maahanmuuttajalapset ovat vastuullani. Lisäksi valistamme lapsia netin vaaroista ja teemme tyttöjen sukupuolielinten silpomisen vastaista työtä.”
Eikö työsi ole henkisesti raskasta, miten siinä pärjää?
”Muita ei voi auttaa, jos antaa asioiden mennä liikaa tunteisiin. Täytyy pitää ammattimainen etäisyys.”
Pyytäessäni Monikaa kuvailemaan itseään työroolissaan hän kertoo antavansa kollegoilleen tilaa.
”Pomona minun ei tarvitse näkyä ja kuulua koko ajan. Minulla on vahva visio, kyky nähdä isoja kokonaisuuksia sekä taito luoda kontakteja. Katse täytyy olla tulevaisuudessa.”
Innostaminen on tärkeää
Entä miten Bo kuvailee työtään?
”Työni on erittäin mielenkiintoista ja sisältää paljon hallinnointia. Kyse on paljolti työntekijöiden innostamisesta. Heille täytyy antaa tilaa kypsytellä omia ideoitaan”, sanoo Bo.
Edellisessä pestissään itäisen ja eteläisen Afrikan Unicefin apulaisaluejohtajana Bolla oli 250 alaista viidessä eri konttorissa.
”Unicefissa on paljon byrokratiaa. Meidän täytyy vain löytää ratkaisuja kriisitilanteisiin vallitsevissa kulttuureissa. Tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja joustavuutta.”
Bo ottaa avukseen myös huumorin.
”Se auttaa työntekijöitäkin jaksamaan. Yleensä asia on niin, että jos nauraminen loppuu, jossain on vikaa”, Bo kiteyttää.
Mikä on vaikeinta työssäsi?
”Viranomaistoiminta on usein hankalaa. Silloin pitää pyrkiä löytämään tasapaino ”painostamisen” ja diplomatian välillä. Usein joudumme työskentelemään monien uskontoryhmien kanssa. Teemme myös paljon töitä perheiden asenteiden muuttamiseksi.”
Koronapandemia on tuonut uuden perspektiivin kaikkeen.
”Lastensuojelu on kehittynyt paljon kuluneen 15 vuoden aikana. Nyt koronavirus raahaa meitä valtavin askelin taaksepäin koulutuksen, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä viestinnän osalta.”
”Myönteistä on kuitenkin se, että virus on avannut väylän digitaaliselle opiskelulle. Nyt vain mahdollisimman monen lapsen ulottuville pitäisi saada nettiyhteys ja tietokone”, Bo kertoo.
Oma maa mansikka
Oletteko joutuneet ulkomailla vaaratilanteisiin?
”Asuimme Sri Lankassa vuoden 2004 tuhoisan tsunamin aikaan. Monet lapset menettivät vanhempansa. Kyseessä oli valtava katastrofi. Meidän oli määrä olla seuraavana päivänä juuri samaisella rannalla, jonka tsunami tuhosi. Meillä oli suojelusenkeli matkassa. Emma oli tuolloin kuusivuotias. Hänen viulunsoitonopettajansa kuoli tsunamissa”, kertoo Monika.
Monika kuitenkin lisää, ettei näitä hommia voi tehdä, jos pelkää.
”On meillä ollut muutamia muitakin vaaratilanteita, mutta olemme onneksi aina selvinneet säikähdyksellä.”
Mitä Suomi merkitsee teille?
”Suomessa on koti ja osoite, minne postimme tulee. Kun on asunut niin monessa eri maanosassa ja maassa, on mahtavaa palata kotimaahansa, jonka tuntee selkäytimessään”, Bo kertoo.
”Täällä voi hengittää vapaasti, kun tuntee kulttuurin ja ihmisten tavat läpikotaisin. Kyllähän suomalaiset ovat aika introverttejä, mutta samalla mutkattomia: what you see is what you get (mitä näet, sen saat)”, nauraa Bo.
”Kyllä se vain on niin, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Olemme päässeet pitkälle muihin maihin verrattuna. Ja kyllähän sitä saa tänä päivänä olla suomalaisena ylpeä meidän mahtavista nuorista naisministereistämme”, Monika komppaa.
Maailma kutsuu
Miltä syksynne näyttää?
Elias lähti elokuun lopussa Sveitsiin, jossa hän opiskelee vielä kaksi vuotta International School of Genevassa. Isosisko Emma lähti mukaan, sillä Elias on alaikäinen. Tulevaisuudessa Elias suunnittelee opiskelevansa kokiksi joko Ranskassa, Englannissa tai Etelä-Afrikassa.
Lisan taloustieteen ja politiikan opinnot jatkuvat Exeterin yliopistossa vielä vuoden verran. Hän ei haastattelun aikana tiennyt, joutuuko suorittamaan opintonsa etänä.
Emma on opiskellut samassa yliopistossa maantiedettä ja liberal artsia (humanistisia tieteitä) jo neljä vuotta. Hän suunnittelee hakevansa Hollantiin jatko-opiskelemaan.
Monika lähtee Keniaan jatkamaan töitään Unicefissa, jos koronatilanne sallii.
Bo lähtee Syyriaan kahdeksi vuodeksi. Työnantajana on jälleen Unicef.
”Saa nähdä, pääsemmekö kaikki jouluksi kotiin pandemian takia. Mutta ei se ole maailmanloppu, jos siitä ei tule mitään. Se on sitten vain a fact of life”, sanoo Emma tyynesti.
