Pohjoismaiden ministerineuvosto antoi tammikuussa Jorma Ollilan tehtäväksi pohjoismaisen energiayhteistyön ”strategisen läpivalaisun”. Nimityksen takana oli tänä vuonna pohjoismaista energiaministerineuvostoa johtava Olli Rehn.
Ollila on vanha tekijä energia-alalla. Hän toimi Shellin hallituksen puheenjohtajana 2006−2015 ja v. 2013 lähtien Outokummun hallituksen puheen-johtajana.
Läpivalaisun tavoitteena on ”selvittää, miten pohjoismaista energiayhteistyötä voidaan suunnitella mahdollisimman tehokkaasti 5−10 vuoden aikavälillä”. Tulokset esitellään 10–15 konkreettisena yhteistyöehdotuksena ministerineuvostolle.
Ollila kertoi Oslon huhtikuisessa seminaarissa, ”että hänen raporttiaan ei tulla hautaamaan kirjahyllylle pölyttymään, vaan siitä tullaan keskustelemaan ja sitä tullaan hyödyntämään poliittisessa työssä.”
Kun Katternö-lehti pyysi tarkempaa kuvausta, Ollila vastasi hymy suupielessä: ”En sano sanaakaan enempää ennen kuin toimitan raporttini Pohjoismaiden energiaministereille marraskuussa.”
Energiaministerit tapasivat edellisen kerran virallisesti viime marraskuussa, jolloin Ruotsin energiaministeri Ibra-him Baylan kertoi ministerien olevan yksimielisiä Pohjoismaiden haasteista; ne liittyvät etenkin toimitusvarmuuteen ja tehokysymykseen.
”Nyt ei ole kyse yhteisestä tehoreservistä vaan tehoreservin tarvetta vähentävien ratkaisujen soveltamisesta. Ruuvaamme järjestelmää niin, että markkinat ratkaisevat tehokysymyksen”, Baylan selitti.
Olli Rehn nosti samassa ministeritapaamisessa esille toisenkin asian: Pohjois-Ruotsin ja Suomen välinen sähkönsiirtokapasiteetti ei tulevaisuudessa riitä. Hän painotti ministerikollegoilleen maiden välisen siirtokapasiteetin lisäämistä.
Naapuriapua?
Kuitenkin peruskysymyksenä on, ovatko Pohjoismaat todella valmiita auttamaan toisiaan joka tilanteessa? Jos jokin maa ei väliaikaisesti kykene tuottamaan tarpeeksi energiaa (kuten Suomessa usein käy), voiko kyseinen maa luottaa sataprosenttisesti saavansa naapureiltaan sähköä?
Ehkä naapureilla ei juuri silloin edes ole ylimääräistä tuotantokapasiteettia?
Pohjoismainen yhteistyö on tosiasiassa epäonnistumisten värittämää, osittain siksi, että pohjoismaiset visiot yhdis-ty-vät kansallisiin työkaluihin. Oslon seminaarissa huomautettiin, että ”olisiko niiden ruotsalaisten, jotka eivät pidä Suomen uusista ydinvoimahankkeista, pitänyt ehkä tarjota Suomelle jotain muuta vaihtoehtoa”.
Yksi esimerkki epäonnistuneesta pohjoismaisesta yhteistyöstä on vuonna 2014 kariutunut Ruotsin energiaministeri Maud Olofssonin v. 2009 lanseeraama visio Pohjoismaiden loppuasiakasmarkkinoista. Se kariutui suurista poliittisista ponnisteluista huolimatta sekä vastustuksen että teknisten syiden takia.
Norja valitsee Euroopan
Norja suosii kauppoja Manner-Euroopan kanssa sen sijaan, että se osoittaisi solidaarisuutta Ruotsia kohtaan. Tämä käy ilmi Norjan hallituksen vastikään esittelemästä Energimeldingen-asiakirjasta, joka linjaa maan tulevaa energiapolitiikkaa. Siinä painotetaan, ettei Norja aio jatkaa yhteistyötä Ruotsin kanssa v. 2020 jälkeen yhteisen sähkösertifikaattijärjestelmän puitteissa, jossa tuetaan uusiutuvan energian laajentamista.
”Vihreää muutosta ei voida toteuttaa punaisilla luvuilla”, totesi Norjan energiaministeri Tord Lien.
Sen sijaan Norja aikoo keskittyä vesivoimaan, ja nimenomaan säädeltävissä olevaan vesivoimaan. Maa tuottaa jo nyt tarvettaan enemmän vesivoimasähköä, ja se voi nyt yrittää myydä tätä energiaa ulkomaille − tietysti parempaan hintaan kuin kotimaassa.
Norja on tästä syystä hylännyt uudehkon voimajohtohankkeensa (Sydvästlänken) Ruotsin suuntaan ja rakentaa sen sijaan merikaapeleita Isoon-Britanniaan ja Manner-Eurooppaan, jossa tuuli- ja aurinkoenergia lisää entisestään maiden sähköjärjestelmien epätasapainoa. Säädeltävä vesivoimasähkö on siellä kullanarvoista.
