Trooppisen helteisenä juhannusviikon päivänä v. 1969 joukko pohjoismaisia insinöörejä oli koolla kansankorkeakoulussa Kabelvågissa Norjan Lofooteilla. Kokouksen esityslistan viimeisenä kohtana tehdään päätös, joka muuttaa maailmaa ehkä enemmän kuin mikään muu.
Kokouspaikkana on Våganin kansankorkeakoulu, johon Pohjoismaiden telelaitosten johtavat virkamiehet ovat kokoontuneet 34. pohjoismaiseen telekonferenssiin. Paikalla on 30 herraa – yhdeksän Ruotsista, seitsemän Norjasta, kuusi sekä Suomesta että Tanskasta ja kaksi Islannista.
Konferenssi pidetään 24.–27.6.1969, mikä napapiirin pohjoispuolella tarkoittaa auringonpaistetta vuorokauden ympäri. Herrojen asuna on yleensä puku ja kravatti, mutta nyt on helleaalto ja valokuvista näkee seminaariosallistujia yläruumis paljaana, kun he ohjelmatauon aikana ilmeisen innoissaan kokeilevat kalastusta.
Skandinaaviset telehallinnot olivat alkaneet tavata konferensseissa v. 1917 ensimmäisen maailmansodan yhä raivotessa. Telekonferensseja järjestettiin joka toinen vuosi, joskus useamminkin. Suomi alkoi osallistua niihin v. 1924. Konferensseissa telehallinnon johtajat vaihtoivat kokemuksia teknisistä ja hallinnollisista ratkaisuista, tekivät pohjoismaista puhelin- ja lennätinliikennettä koskevia päätöksiä ja keskustelivat kansainvälisistä asioista.
Konferenssin sijoittaminen Kabelvågiin voi tuntua epäloogiselta. Osallistujien piti matkata ensin Bodøhön Norjan mantereelle – mikä sujui sinänsä suhteellisen helposti, sillä Oslosta oli avattu sinne uusi lentoreitti. Mutta sitten oli vielä kuuden tunnin merimatka Hurtigruten-laivalla ennen kuin osallistujat saapuivat Lofoottien ’pääkaupunkiin’ Svolværiin, joka on Kabelvågin naapurina.
Paikanvalinnan syynä oli pyrkimys oppia tuntemaan erilaisia pohjoismaisia ympäristöjä, mielellään hiukan eksoottisia paikkoja, mutta syynä oli myös alaan liittyvä seikka: Lofoottien asema tele- ja radioliikenteen pioneerialueena. Täällä – Røstin ja Værøyn saarten välillä – otettiin käyttöön maailman ensimmäinen kiinteä siviilikäyttöön tarkoitettu radiosähkötysyhteys jo v. 1906. Konferenssiosallistujien itsestään selvänä retkikohteena oli Henningsværin kalastajakylän radioasema, joka on koko vuosisadan ajan toiminut Lofoottien viestintäyhteyksien solmukohtana.
Lofoottien asemaa pioneerina selittää turskankalastus, joka on ollut Pohjois-Norjan tärkein elinkeino. Kun turska käy pyydyksiin, siitä on saatava tieto mahdollisimman pian eikä mikään liiku niin nopeasti kuin radioaallot.
Norjan ”Fiskeradion” (Kalaradio) oli jo 1960-luvulla noussut tärkeimmäksi viestintävälineeksi Norjan merialueilla. Merellä Lofoottien edustalla näkee tuhansittain kalastusveneitä, jotka pitävät lyhytaaltoradiolla yhteyttä toisiinsa ja satamiin. Kalaradion kuunteleminen on suurta kansanhuvia. Ihmiset haluavat seurata kalastuskuntien keskinäistä kilpailua. Radion kautta lähetetään myös terveisiä perheelle ja ystäville. Viesteihin on kehittynyt erilaisia koodikieliä, jotta pystyy viestimään asiansa ilman, että kaikki sen ymmärtävät.
Pohjoismainen telekonferenssi kesti siis neljä päivää, mutta osallistujat viettivät Kabelvågissa koko viikon. Esityslista, 27 kohtaa, käsiteltiin asia asialta kollegiaalisessa hengessä. Tulevat tv-satelliitit herättivät runsaasti keskustelua. Toinen asia koski lisääntyvää kansainvälistymistä, mikä toi selkeästi esille maiden välisten telepalvelujen standardisointitarpeen.
Kun vuorossa oli esityslistan viimeinen kohta, ”Muut asiat”, Ruotsin telelaitoksen radio-osaston tekninen johtaja Carl-Gösta Åsdal pyysi puheenvuoron. Hän oli valmistautunut huolella. Åsdal kuvaili Ruotsin tuolloista matkapuheluliikenteen kehittämistyötä ja mainitsi, että vastaavaa työtä tehtiin muissakin Pohjoismaissa. Hän esitti sen vuoksi, että Pohjoismaiden telehallinnot harkitsisivat yhteisiä matkapuheluratkaisuja. Parille osallistujalle oli kerrottu asiasta etukäteen, ja he kannattivat ehdotusta. Pöytäkirjasta:
”Ruotsin puolelta kerrottiin, että siellä aloitetaan nyt seuraavan sukupolven autoradion (matkapuhelimen) kehittämistyö. Se on pitkäjänteinen työ ja tuskin valmistuu ennen 1970-luvun loppua. Koska kaikkien Pohjoismaiden samankaltainen julkinen matkaviestinpalvelu tarjoaisi suuria etuja, pidetään arvokkaana, että maiden kesken harkitaan, voidaanko tutkia mahdollisuutta päästä yhteisiin järjestelmäratkaisuihin.”
Meidän on nykyään vaikea ymmärtää, miten rohkea tämä ehdotus oli. Valtionrajat ylittävää radiopuhelinliikennettä pidettiin 1960-luvun lopussa yleisesti uhkana valtion turvallisuudelle. Radiopuhelin oli klassinen vakoiluväline. Norjassa saksalaismiehittäjät olivat saman tien teloittaneet norjalaisia vastarintamiehiä, jos näillä oli mukanaan radiolaitteita. Tarvittiin erillinen lupa, jos halusi ottaa mukaan radiolähettimen toiseen Euroopan maahan.
Konferenssi päätti kuitenkin juuri niin kuin Carl-Gösta Åsdal halusi. Nimitettiin erityinen pohjoismainen työryhmä. Evästykseksi annettiin, että ryhmän tulisi pikimmiten tutkia selektiivikutsun signaalijärjestelmän standardisoinnin edellytyksiä olemassa olevissa julkisissa (manuaalisissa) matkapuhelupalveluissa.
Monellakaan Kabelvågin konferenssiosallistujalla ei todennäköisesti ollut mielessään valtionrajojen yli ulottuva radiojärjestelmä. Sellaista ei ollut missään maailmassa.
”Pöytäkirjassa puhutaan vain ’yhteisistä järjestelmäratkaisuista’, mikä vie ajatukset lähinnä standardisointiin. Mutta työryhmän tavoitteena oli heti ensimmäisestä päivästä lähtien pyrkiä yhteiseen järjestelmään, jossa liikenne oli vapaata rajojen yli”, kertoo norjalainen Thomas Haug. Hän oli tullut Ruotsin telelaitoksen palvelukseen v. 1966. Sittemmin hänestä tuli uuden matkapuheluhankkeen puheenjohtaja. Jälkimaailma tuntee hankkeen nimellä Nordisk Mobiltelefoni, NMT.
Langattoman viestinnän ajatus on vanha, mutta varhaisilla järjestelmillä oli hyvin vähän yhteistä oman aikamme matkapuhelinliikenteen kanssa. Radiosignaaleja välittävät terminaalit olivat liian raskaita kannettaviksi, ja ne oli yleensä sisäänrakennettu autoihin. Langattoman viestinnän tarjoamat hyödyt toimivat silti kimmokkeena useiden maa-asemapohjaisten radioliikennejärjestelmien syntyyn 1940- ja 1950-luvuilla. Hollannin telelaitos otti v. 1949 ensimmäisenä maailmassa käyttöön koko maan kattavan julkisen radiopuhelinjärjestelmän.
Suomessa monet yritykset kehittivät 1960- ja 1970-luvuilla pieniä viestintäjärjestelmiä eri viranomaisille, esim. pelastuslaitokselle, poliisille ja valtion rautateille mutta myös yrittäjille ja muille. Parhaiten menestyi Autoradiopuhelin (ARP), jonka Suomen telelaitos toi markkinoille v. 1971. Vaikka järjestelmän käyttö oli kallista, puhelut oli välitettävä manuaalisesti ja ne olivat pitkään puoliduplex-tyyppisiä (puhetta ei voinut vastaanottaa ja lähettää samanaikaisesti), käyttäjiä oli enimmillään 35 000.
Lofooteilta alkunsa saanut menestystarina on nimenomaan pohjoismainen. Ruotsalaiset tekivät aloitteen, mutta kehitystyö perustui idealtaan ja toteutukseltaan maiden väliseen pyyteettömään yhteistyöhön. Ratkaisevaa oli, että NMT-työtä tehtiin pitkälti virallisen politiikan ulottumattomissa: kyseessä oli nimenomaisesti insinöörihanke, jossa ratkaisevina tekijöinä olivat järjestelmän perustuminen kokonaisajatteluun ja ehdottomasti uusimpaan tekniikkaan.
NMT-ryhmän ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Håkan Bokstam, sihteeriksi Thomas Haug. Molemmat edustivat Ruotsin telelaitosta. Ryhmä piti ensimmäisen kokouksensa 14.–15.1.1970 Ruotsin telelaitoksen tiloissa Farstassa Tukholman liepeillä. Suomen edustajana kokouksessa – jota oli seuraava yli sata muuta – oli E. Jalli tuolloisesta Posti- ja lennätinlaitoksesta.
Ryhmän ensimmäisenä tehtävänä oli saada aikaan yhteinen pohjoismainen radiotaajuus. Ruotsi kannatti 250 MHz:n taajuuskaistaa, mutta se oli Naton käytössä eikä sen vuoksi ollut mahdollinen Tanskassa ja Norjassa. Tanskalaiset ja norjalaiset ehdottivat sen sijaan 450 MHz:n kaistaa, mutta se oli Ruotsissa varattu puolustusvoimien käyttöön valmius- ja sotatilassa.
”Pääsimme pitkien neuvottelujen jälkeen kompromissiin. Ruotsin puolustusvoimat hyväksyi, että voisimme käyttää 450 MHz:n kaistaa rauhan aikana”, Thomas Haug kertoo.
Kaksi muuta peruskysymystä oli, miten järjestelmä pystyisi paikantamaan, missä käyttäjä oli, ja miten menossa oleva puhelu voitaisiin automaattisesti kytkeä tukiasemalta toiselle. NMT-ryhmä kutsui tukiasema-alueiden välillä liikkuvia käyttäjiä ”vaeltajiksi”; heitä oli 10–20 % niistä, jotka 1970-luvun alussa käyttivät silloisia manuaalisia matkapuhelujärjestelmiä.
NMT-ryhmä kehitti ensin mainittuun ongelmaan ratkaisuksi sittemmin roaming-termillä tunnetun tekniikan (engl. roam = vaellella, kuljeskella), eli että järjestelmä etsisi automaattisesti sen mobiililaitteen, johon soitto kohdistui. Sitä varten oli luotava tietokanta, joka pystyisi paikantamaan kaikki järjestelmän käyttäjät.
Ruotsin telelaitos oli vain kolme vuotta aiemmin päätynyt laajassa selvityksessä pitämään tällaista toimintoa tarpeettomana: lähtökohtana oli, että kutsu puhelun vastaanottajalle lähtisi pääasiassa ”etukäteen tunnettuun paikkaan”. Oletuksena oli, että matkapuhelimella varustetut autot kuuluisivat yrityksille ja ”silloin matkareitti useimmiten tiedetään” ja sen myötä myös vastaanottajan suuntanumeroalue.
Jälkimmäisen ongelman NMT-ryhmä ratkaisi handover-tekniikalla (tai handoff), eli että puhelu voitaisiin automaattisesti kytkeä toisille tukiasemille meneillään olevan puhelun aikana. Tätä ongelmaa ei ollut ratkaistu missään maailmassa.
Nykyään roaming ja handover nähdään itsestäänselvyyksinä, mutta 1970-luvun alussa ne olivat siis tuntematonta maastoa.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa amerikkalaisten 1970-luvulla kehittämä AMPS-mobiilijärjestelmä ei sisältänyt roamingia. Amerikkalainen puhelinjätti Motorola väitti vielä v. 1974, ettei roaming voisi toimia. Sen sijaan fiksut bisnesmiehet laativat USA:ssa Roamers Guide -luettelon, joka maksoi 200 dollaria ja opasti, miten matkapuhelimella soitto ja muut toiminnot voitaisiin toteuttaa kaikilla niillä 734 markkina-alueella, joihin USA oli jaettu. Luettelo oli ”USA:ssa yhtä tärkeä matka-asiakirja kuin luottokortti”.
Edelleen yhtenä peruskysymyksenä oli, voisivatko mobiililaitteet olla kannettavia (eikä siis kiinteästi autoihin asennettuja). Kannettavat mobiililaitteet oli kielletty Tanskassa, perusteluna oli, että niistä ”voisi käytännössä tulla paikallaan pysyviä” ja näin ollen ne voisivat häiritä TV- ja radiovastaanottoa. Norjassa sitä vastoin katsottiin, että kannettavat laitteet olivat tärkeitä tunturipelastuspalvelussa.
NMT-ryhmä piti itsestään selvänä, että se pyrkisi eroon mahdollisimman monesta hallinnollisesta rajoituksesta ja esteestä. Mutta edes NMT-ryhmä ei aluksi osannut ennakoida, että matkapuhelimista voitaisiin tehdä niin pieniä, että niitä voisi helposti kantaa yhdellä kädellä.
Ehkäpä tärkein hetki matkapuheluliikenteen historiassa osui tammikuun 1971 iltaan, jolloin NMT-ryhmän puheenjohtaja Håkan Bokstam laati oslolaisessa hotellihuoneessa tulevan järjestelmän 14 operatiivista perusvaatimusta kokoavan asiakirjan.
Nämä 14 perusvaatimusta, ”14 käskyä”, olivat NMT-ryhmässä käytyjen keskustelujen tulosta, ja niitä voi nykyään kuvata rungoksi, jonka varassa koko maailman matkapuhelinliikenne, myös myöhemmät sukupolvet, lepäävät.
Yllä olevassa kuvassa näkyvät NMT-kokouksen koneella kirjoitetun pöytäkirjan ensimmäiset kohdat. Tässä on muutamia keskeisiä kohtia:
1. Järjestelmän on voitava valittujen numeroiden perusteella kytkeytyä mobiiliasemaan ja mobiiliasemalta sekä hoitaa taksoitus.
2. Puhelujen tulee olla mahdollisia mobiiliasemalta mihin tahansa lankanumeroon saman maan tai toisen maan sisällä, ja lankanumerosta mobiiliasemaan.
4. Kahden ajoneuvon välisten puhelujen tulee olla mahdollisia riippumatta siitä, ovatko ne saman tukiaseman piirissä tai eri tukiasemilla, vaikka ne olisivat eri Pohjoismaissa.
7. Järjestelmän tulee, mikäli se on teknisesti ja taloudellisesti mahdollista, sallia mobiilitilaajan automaattinen haku kotimaassa ja mielellään myös muissa osallistujamaissa, sekä myös voitava rekisteröidä, minkä tukiaseman piirissä tilaaja on.
8. Järjestelmän tulee, mikäli se on teknisesti ja taloudellisesti mahdollista, sallia meneillään olevan puhelun automaattinen siirto tukiasemalta sen viereiselle tukiasemalle, kun ajoneuvo siirtyy niiden välillä.
Kun nämä käskyt oli nyt muotoiltu ja hyväksytty, NMT-ryhmän seuraavana tehtävänä oli saada ”teollisuus” mukaan, siis yritykset, jotka valmistivat puhelinalan laitteita. Jos mahdollisimman monille valmistajille annettaisiin kannustimia matkapuhelumarkkinoille panostamiseen, pitäisi olla mahdollista kehittää tekniikkaa, painaa hintoja alas ja lisätä käyttäjien määrää.
Kukaan ei tässä vaiheessa ajatellut, että matkapuheluliikenteestä tulisi mitenkään mittavaa saatikka että matkapuhelimet alkaisivat tulevaisuudessa kilpailla lankapuhelimien kanssa. Konsulttiyritys McKinsey ennusti vielä v. 1983, että matkapuhelinmarkkinoilla ei v. 2000 olisi maailmanlaajuisesti enempää kuin miljoona käyttäjää. Todellisuudessa käyttäjiä oli sinä vuonna peräti 760 miljoonaa.
Teollisuuden edustajien kokouksessa saatiin esimerkki NMT-ryhmän innovatiivisten ajatusten vastaanotosta. Thomas Haug kertoo:
”Pidimme kokouksen telelaitoksen tiloissa Farstassa marraskuussa 1971. Nelisenkymmentä yritystä kaikkialta Pohjoismaista oli lähettänyt edustajansa paikalle, mutta meistä kokous oli silti fiasko. Heti kun pyysimme konkreettisempia vastauksia kysymyksiimme, kukaan ei halunnut sanoa mitään.”
”Tajusimme syyn vasta jälkikäteen. He olivat kilpailijoita eikä kukaan halunnut toisten kuullen kertoa tarkkoja tietoja, jotta toiset eivät turhaan saisi johtolankoja. Ymmärsimme, että meidän täytyi muuttaa taktiikkaa, ja sen jälkeen tapasimme yrityksiä yksi kerrallaan. Kokouksia kertyi hirmuinen määrä ja niissä oli pitkälti kyse luottamuksen rakentamisesta. Oli tärkeää, että kaikki tietäisivät ja luottaisivat siihen, ettei ketään suosittaisi kansallismielisistä syistä”, Thomas Haug sanoo.
Alusta lähtien tehtiin myös selväksi, ettei toimintaa rajoittavia patentteja haettaisi. Päinvastoin kaiken piti olla avointa ja vapaata, toisten telehallitusten ja teollisuusyritysten käytettävissä ja kehitettävissä. Operaattorit saivat siis vapaat kädet luoda matkapuhelinratkaisuja NMT:n ainesosilla minnepäin tahansa maailmaa.
”Sekin oli tärkeää”, Thomas Haug sanoo, ”ettemme koskaan nähneet matkapuhelinta bisnes-eliitille ja playboylle tarkoitettuna luksuskapineena. Ehkä siitä ei koskaan tulisi jokaisen ihmisen juttua, mutta ainakin siitä olisi valtavaa hyötyä suurelle joukolle liikemiehiä, käsityöläisiä ja ihmisiä, jotka joutuivat matkustamaan työssään.”
Jos nostaa hiukan katsetta, tämän voitokkaan kaavan pohjoismainen ulottuvuus näkyy erityisen selvästi. Saatavuus, läpinäkyvyys, jokamiehenoikeus, julkisuusperiaate, avoin lähdekoodi ilmentävät pohjoismaista näkemystä. Jos tieto on kaikkien saatavilla, kaikki voivat osallistua ja käyttää tulosta sekä paljastaa virheet ja esittää parannuksia.
Suuressa osassa maailmaa on vallalla päinvastainen näkemys. Tietoa jaetaan vain maksua vastaan.
Pohjoismaisella avoimuus-ideologialla oli myöhemmin, 1980-luvulla, odottamattomia vaikutuksia, kun osa teleliikennetoimijoista väitti keksineensä NMT-ratkaisut toiseen kertaan. Teleliikennelegenda Östen Mäkitalo:
”Esimerkiksi Motorola väitti omaavansa patentit NMT:ssä jo oleville toiminnoille. Jouduimme kaivamaan arkistojamme pystyäksemme osoittamaan, että Motorolan väittämät patentit olivat olleet jo käytössä tai ne oli kuvattu julkisissa asiakirjoissa Ruotsissa jo kauan sitten.”
Ruotsin puolella Tornionjokilaaksossa Koutojärvellä varttunut Östen Mäkitalo valittiin v. 1968 Ruotsin telelaitoksen radio-osaston kehitysjaoston tutkimuspäälliköksi ja tuli virallisesti mukaan NMT-työhön v. 1974. Hän kertoo toisen esimerkin työn kannalta hedelmällisestä asenteesta:
”Telelaitoksen radio-osastolla johdon lähtökohtana oli uskoa ihmisiin. Pomoni [aiemmin mainittu] Carl-Gösta Åsdal selitti, että meidän pitäisi ajatella rohkeasti. Kerran hän sanoi minulle, että jos yli 30 % kokeiluistani onnistuisi, olisin asettanut riman liian alhaalle.”
Tämä voi tuntua yllättävältä, kun ajattelee pohjoismaisia telelaitoksia, jotka toimivat pitkään postilaitosten yhteydessä. Ne olivat valtionyhtiöitä, valtavat määrät työntekijöitä, hidasliikkeisiä viranomaisia, joita harvoin tai ei koskaan tule yhdistäneeksi moderniin johtajuuteen. Suomen Posti- ja lennätinlaitoksella oli 45 000 työntekijää 1970-luvulla. Kansalaisena ei saanut edes omistaa puhelinlaitetta vaan piti hakea lupa sen vuokraamiseen.
Pohjoismaiset telelaitokset kuitenkin kunnioittivat teknistä kehitystä. Pääjohtajan näkökulmasta oli tärkeää palkata organisaatioon nuoria ja innokkaita insinöörejä, jotka saivat visioida tulevaisuutta ja ottaa hieman vapauksia.
Varmasti siitäkin oli NMT-ryhmälle hyötyä, että pohjoismaiset yhteistyötavoitteet olivat poliittisesti huipussaan 1960-luvulla. Huhtikuussa 1970 Pohjoismaat olivat vain päivien päässä sopimuksesta, Nordekista, joka olisi koskenut pitkälle menevää pohjoismaista talousyhteistyötä.
Thomas Haug on samalla vakuuttunut siitä, että NMT:n menestys johtui siitä, että televäki sai olla rauhassa poliitikoilta.
”Jos poliitikot alkavat kiinnostua teknisestä kehityksestä ja määrätä yksityiskohtia, useimmiten mennään vikaan. Pohjoismaissa poliitikot esimerkiksi sekaantuivat tietoverkkoasioihin, ja siinä kävi niin kuin kävi, pohjoismaiset yhtiöt epäonnistuivat täydellisesti amerikkalaisiin kilpailijoihin verrattuna. Mutta matkapuhelimia pidettiin vähäpätöisenä asiana, siksi saimme olla rauhassa. Säilytimme vapauden ratkaista ongelmat itse.”
Virallinen päätös NMT:n ottamisesta pohjoismaiseksi standardiksi tehtiin vuoden 1975 telekonferenssissa. Kaksi vuotta myöhemmin pohjoismaiset telelaitokset julkaisivat tarjouspyynnöt tulevan NMT-järjestelmän tukiasemista ja vaihteista.
Nyt nousi vastaan ehkä koko NMT-prosessin vaikein este. Ainut vaihde, jota Östen Mäkitalo ja NMT-ryhmän johtavat jäsenet saattoivat ajatella NMT-järjestelmään, oli nimeltään AXE. Sen oli kehittänyt Ruotsin telelaitoksen ja Ericssonin yhdessä omistama Ellemtel-yhtiö. AXE oli skaalautuva ja siinä oli enemmän ”älyä” (tietovoimaa) kuin yhdessäkään kilpailijassa. AXEsta tuli sittemmin telehistorian suurimpia menestystarinoita, mutta siitä ei v. 1977 tiedetty vielä mitään. Kaikkein ensimmäinen AXE-vaihde asennettiin Turun puhelinlaitokselle juuri v. 1977.
”Ericssonilla oltiin sitä mieltä, että AXE oli matkapuheluihin ylimitoitettu. Lisäksi AXEn muokkaaminen NMT:tä varten merkitsisi lisäkustannuksia. AXE-ryhmäläiset olivat kuin kuninkaita Ericssonilla eivätkä voineet ymmärtää, miksi järjestelmää pitäisi käyttää johonkin niin toisarvoiseen kuin matkapuheluihin”, Östen Mäkitalo kertoo.
Este saatiin ylitettyä, kun juuri Ruotsin telelaitoksen pääjohtajaksi astunut Tony Hagström puuttui päättäväisesti asiaan. Pohjoismaisten pääjohtajakollegojen, mm. samoin juuri virkaansa astuneen Pekka Tarjanteen, tapaamisessa sovittiin, että hankinta yritetään saada pohjoismaisille yhtiöille.
Ericsson nöyrtyi vasta, kun Tony Hagström uhkasi antaa Ruotsin tilauksen japanilaiselle yhtiölle: ”Minähän olin pääjohtajana uusi eikä Ericssonilla ollut ehkä totuttu niin terävään kielenkäyttöön telelaitoksen johdon suunnalta. Kaikki mielipiteiden vaihto käytiin suullisesti. Tästä ei ole kirjallista aineistoa.”
Suomen telelaitos joutui erityisen ongelman eteen. Vaihdetilaus oli ehtinyt jo lähteä japanilaiselle NEC-yhtiölle.
”Tajusimme kuitenkin, että tästä olisi aiheutunut isoja ongelmia Suomen asemalle pohjoismaisessa yhteistyössä, joten päätimme lopuksi seurata muita”, toteaa Matti Makkonen, joka työskenteli vuosia NMT-asioiden parissa. Muodollisesti asia järjestettiin tekemällä vaatimusspesifikaatioihin lisäys, jonka vuoksi NEC:n vaihde olisi ”hallinnollisten sovituskustannusten” vuoksi tullut Ericssonin vaihdetta kalliimmaksi.
Thomas Haug kuvailee NMT-työtä ”ainutlaatuiseksi esimerkiksi kansainvälisestä yhteistyöstä ilman kansallista arvovaltakisaa. Sitä vastoin teletekniikan eri haarojen edustajat kävivät keskenään lukuisia kiihkeitä keskusteluja, mutta se on toinen juttu.”
Ruotsin telelaitoksella oli toisinaan 10–15 työntekijää NMT-tehtävien parissa, Norjan telelaitoksella 2–3. Tanskan ja Suomen telelaitoksilla ei ollut omia radiolaboratorioita, mutta ne osallistuivat kustannuksiin ja huolehtivat toisentyyppisistä tehtävistä. Suomi toimitti etenkin dataratkaisuja.
”Olimme kaikki sitä mieltä, että oli toissijaista, kuka maksoi kustannukset. Siitäkin oli hyötyä, että työkielenä oli skandinaaviska, siis sekaisin ruotsia, norjaa ja tanskaa. Aluksi eräs suomalaisjäsen esitti a strong opinion against Swedish, siis vahvan kannan ruotsin kieltä vastaan, ja esitti, että ryhmän pitäisi siirtyä käyttämään englantia. Mutta sitä mukaa kun ryhmä hitsautui yhteen, kieliongelma saatiin ylitettyä”, Thomas Haug kertoo.
Hänen osaltaan todelliseksi koetukseksi muodostui NMT:n laaja järjestelmätesti, jonka pohjoismaiset telehallinnot päättivät tehdä kesällä 1978. Haug oli hiukan aiemmin siirtynyt NMT:n puheenjohtajaksi edeltäjänsä, Håkan Bokstamin, menehdyttyä liikenneonnettomuudessa.
Ruotsin telelaitoksen radiolaboratorio oli ennen testiä rakentanut koejärjestelyt Djurgårdeniin Tukholmaan. Kolme tukiasemaa ja kymmenkunta mobiiliasemaa oli valmiina. Ohjausyksikköä varten otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön mikroprosessorit. Suuri joukko kenttäkokeita oli toteutettu, monet olivat valittaneet mystisistä autoista, jotka ajelivat Tukholman kaduilla testien yhteydessä.
”Hankkeelle budjetoidut varat oli käytetty. Olimme sijoittaneet testiä edeltävän viimeisen suunnittelukokouksen Luulajaan, sillä Suomen telehallinto oli asettanut rajoituksia ulkomaanmatkoille. Ratkaisimme asian hakemalla Suomen edustajat Torniosta”, Thomas Haug kertoo.
”Neljän maan radiopäälliköt alkoivat nyt soitella ihmisille. Ensimmäinen puhelu meni vikaan. Samoin toinen ja kolmas. Puhelut eivät joko menneet ollenkaan perille tai ne menivät jollekulle muulle kuin tarkoitus oli. Jouduin nolona toteamaan, että testi oli pakko puhaltaa poikki.”
Suomen telelaitoksen radiopäällikkö Keijo Toivola nousi ylös, ja NMT-ryhmä valmistautui kuulemaan haukut. Mutta Toivola sanoi olevansa varma, että ryhmä oli tehnyt perusteellista työtä, ja lisäsi: ”Ja me laboratorioissa työskennelleet tiedämme, että jos jokin voi tällaisissa tapauksissa mennä vikaan, niin se menee vikaan.”
Virheen syyksi osoittautui se, että muutamat Norjan kollegat olivat juuri ennen testiä löytäneet mitättömän virheen ja korjanneet sen, millä osoittautui olevan vaikutusta koko järjestelmään. Kun järjestelmä palautettiin ennalleen, se toimi taas täydellisesti.
Mutta vielä oli ratkaistavana periaatteellisia ongelmia. Määräyksenä oli, että NMT:llä soittamisen tulisi toimia samalla tavoin kuin lankapuhelimella. Nostettaisiin luuri ja sitten valittaisiin numero. Se olisi tuttua ihmisille. Mutta se toimi huonosti kenttäkokeissa. Yhteys katkeili koko ajan.
Asiaa hoiti Laila Ohlgren, joka oli tullut v. 1972 Ruotsin telelaitoksen radiokehitysosastolle:
”Numeron valinta kesti ainakin 15 sekuntia. Usein jokin talo tai puu ehti auton liikkuessa tulla eteen niin, että terminaali joutui katvealueelle, minkä vuoksi kaikki puhelinnumeron luvut eivät saapuneet perille.”
Helluntaina 1979, juuri ennen NMT-järjestelmän spesifikaatioiden vahvistamista, Laila Ohlgren ratkaisi ongelman. Soittotapa piti kääntää päinvastaiseksi, siis valita numero ensin ja soittaa vasta sitten.
”Koska jokaiseen matkapuhelimeen tulisi pieni mikroprosessori, puhelin pystyi tallentamaan numeroiden syötön ja yhdistämään puhelun vasta sitten. Ajattelin, että silloin yhdistämisen pitäisi olla varmempaa. Lisäksi taajuuksia voitaisiin hyödyntää paremmin, koska kallista kapasiteettia ei tarvitsisi käyttää numerovalinnan aikana.”
Pyhän aikana tehtiin pikatesti, ajeltiin autolla eri puolilla Tukholmaa ja tehtiin lukuisia soittoja. Testi vahvisti Lailan ratkaisun toimivaksi. Sittemmin hän sai siitä arvostetun Polhem-palkinnon.
Aivan viime tipassa ennen järjestelmäspesifikaatioiden lyömistä lukkoon, Ruotsin NMT-tilaajille varattu numerojärjestelmä muutettiin viisinumeroisesta kuusinumeroiseksi. Saattoihan olla, että viisinumeroisen sarjan kaikki 99 999 puhelinnumeroa tulisivat tulevaisuudessa käyttöön.
NMT-järjestelmä otettiin virallisesti käyttöön Telelaitoksen Hammarbyn vaihteessa Tukholman liepeillä 1. lokakuuta 1981, Norjassa 10. marraskuuta, Tanskassa tammikuussa 1982 ja Suomessa maaliskuussa 1982. Harmillista kyllä, NMT-puhelut otti kuitenkin ensimmäisenä käyttöön Saudi-Arabia, viikkoa ennen Ruotsia. Se tapahtui osana suurta kauppaa, jonka Ericsson oli solminut Saudi-Arabian kanssa.
Aluksi oli pulaa NMT-puheluihin sopivista laitteista. Suomessa Nokian ja Saloran yhteisyritys Mobira toi markkinoille kymmenisen kiloa painavan matkapuhelimen. Norjassa Simonsen-yritys esitteli täysin norjalaisvalmisteisen matkapuhelimen, joka oli kannettava, vesitiivis ja painoi sensaatiomaisen vähän, vain 7 kg.
Pian kuitenkin NMT:n menestys kasvoi tavalla, jota edes suurimmat optimistit eivät osanneet ennustaa. Ruotsissa oli jo ennen 1980-luvun loppua 250 000 NMT-käyttäjää ja muissa Pohjoismaissa yhtä monta. Enimmillään 1990-luvun puolivälissä NMT-käyttäjiä oli noin 50 miljoonaa eri puolilla maailmaa.
NMT-järjestelmän rakentajat saivat kuitenkin todellisen voittonsa, kun Euroopan suuret teleoperaattorit oppivat tuntemaan järjestelmän. NMT-ryhmä oli jo v. 1971 kysynyt, oliko realistista saada aikaan koko Euroopan kattava matkapuhelujärjestelmä. Johtopäätökseksi tuli, että olisi erittäin vaikea päästä yksimielisyyteen radiotaajuuksista, signaalijärjestelmistä ja muusta ja että eurooppalaisen järjestelmän rakentamisen täytyy tapahtua ”erittäin pitkäjänteisesti”.
Nyt kävi kuitenkin selväksi Euroopan kollegojen ymmärtäneen, että Pohjoismaissa oli luotu uraauurtava uutuus. Ehkäpä kohokohtana oli tapahtuma, johon joukko NMT:n edustajia oli kutsuttu Lontooseen 23.6.1982. Arvostetut kunniavieraat saivat kuulla British Telecomin ja France Telecomin johtajien julkistavan yhteistä brittiläis-ranskalaista NMT-palvelua koskevat suunnitelmat.
Thomas Haugille Lontoon vierailusta tuli ikimuistoinen toisestakin syystä. CEPT, Euroopan teleoperaattoreiden yhteistyöelin, päätti samana päivänä asettaa ryhmän tutkimaan tulevaisuuden yleiseurooppalaista matkapuhelujärjestelmää. Ryhmän nimeksi tuli Groupe Spécial Mobile, GSM, ja Thomas Haug nimettiin sen puheenjohtajaksi.
”En tiennyt siitä mitään eikä minulta ollut kysyttykään. Mutta Lontoon kokouksessa joku kertoi minulle asiasta”, Thomas Haug sanoo.
Tie NMT:stä GSM:ään on yhtä mullistavan tärkeä tarina kuin tie Kabelvågin konferenssista NMT:n käyttöönottoon Hammarbyssä. GSM:ää voi lyhyesti kuvailla NMT:n digiversioksi. GSM:n myötä luotaisiin ensimmäistä kertaa koko maailman kattava tekninen standardi prosessissa, jossa Nokia oli yksi voittajista.
Siitä kerrotaan lehden seuraavassa numerossa.
Artikkelin kirjoittaja teki tekstissä mainitut haastattelut vuosina 2007–2009. Östen Mäkitalo menehtyi v. 2011, Laila Ohlgren v. 2014 ja Matti Makkonen v. 2015.
