Muutin kolme vuotta sitten Haapajärvelle. Avioiduin uuteen maisemaan, jota hallitsevat metsät, järvet, suot ja viljelysmaat – ja metsäpeura, minulle uusi eläinlaji. Tiesin metsäpeurasta sen, mitä olin kirjoista lukenut mutta en ollut käytännössä kokenut tätä pitkäjalkaista poroa, joka elää metsissä ja soilla ja talvisin kerääntyy laumoiksi jäätyneiden järvien ja soiden läheisyyteen jäkäläkankaille. Pitkät jalat ovat sopeutuma lähinnä talven lumiolosuhteisiin.
Metsäpeurat laiduntavat kangasmailla poronjäkälää, joka on syksyllä ja talvella niiden perusravintoa. Lopun aikaa ne viettävät järvillä ja soilla. Näkymät ovat järvillä ja soilla avoimet kaikkiin suuntiin, ja niinpä metsäpeurat pystyvät hyvissä ajoin havaitsemaan pahimman vihollisensa suden – ja myös ihmisen, joka aikoinaan metsästi säälittä metsäpeurojen talvilaumoja ja onnistui hävittämään lajin Suomesta. Pienet peuralaumat voivat viettää talven heinäpelloilla, jotka tarjoavat sekä ravintoa että hyvän näkyvyyden. Nykyajan talvielämän muoto metsäpeuralle. Monet metsäpeurat hakevat lumettomana aikana mielellään ravintoa reheviltä heinäpelloilta, joten miksi ei myös talvella?
Metsäpeurojen läsnäolosta uudella kotiseudullani kertoivat liikennemerkit, jotka varoittivat peuroista muutamilla tieosuuksilla, lähimmät naapurikunnassa Reisjärvellä. Juoksevaa, sarvipäistä metsäpeuraa esittävät varoitusmerkit on sijoitettu mäntymetsiä halkovien teiden varsille, sillä peurat kerääntyvät mäntymetsiin syksyn kiima-aikana ja viettävät niissä myös alkutalven. Tietenkin aloin heti ensimmäisenä syksynä tähyillä, näkyisikö niitä näiden tieosuuksien varrella.
Kolmantena syksynä sain sitten palkinnon tähyilylleni. Havaitsin pienen metsäpeuraryhmän, jossa oli muutamia naaraita eli vaatimia vasoineen uroon eli hirvaan seurassa. Hirvas oli komea eläin, jolla oli mahonginruskeaan vivahtavat sarvet ja voimakas eturuumis. Metsäpeuran sarvikruunu on kapeampi ja pystympi kuin poron ulospäin leviävät sarvet. Kapeiden sarvien ansiosta peuran on helpompi liikkua metsässä.
Hirvas oli koonnut haareminsa, vaatimet vasoineen, helppokulkuiseen metsikköön ja vahti vaatimia himoiten ja mustasukkaisesti vuorokauden ympäri. Se aikoi yksin paritella vaatimien kanssa eikä päästää nuorempaa ja yhtä lailla kaipaavaa hirvasta sekaantumaan asiaan. Kiima-aika, rykimäaika, on kuluttavaa aikaa etenkin hirvaille, joilla on oma haaremi. Voipuneet hirvaat kulkevat pää painuksissa talvilaumojen alkaessa kokoontua ja pudottavat pian komeat sarvensa. Vaatimet säilyttävät sarvensa seuraavan kevään poikimiseen saakka ja käyttävät sarviaan suojatessaan itseään talvilaitumella toisilta vaatimilta sekä suurikasvuisemmilta hirvailta, jotka sarvettomina ovat talvilaumoissa arvoasteikon alimmaisina.
Onnistuin pilvisenä ja kosteana lokakuun päivänä, heikon etelätuulen puhaltaessa, tavoittamaan peuralauman, jonka olin taitamattomuuttani hätistänyt ylös ruokalevolta. Peurat lähtivät karkuun tuulen suuntaan itään kaartaen. Minäkin lähdin myötätuuleen mutta länteen kaartaen ja pysähdyin pienen suon laidalle, sillä uumoilin peurojen kulkevan sen kautta. Ja aivan oikein – hetken odottelun jälkeen metsäpeurat tulivatkin rauhallisesti vaeltaen ruskan täplittämässä mäntymetsässä suoraan suota kohti.
Kun puoli laumaa oli jo ehtinyt suolle, johtajavaadin vainusi minut. Vastenmielinen ihmisen haju sai peurat perääntymään nopeasti metsään, kun minä jäin puhaltelemaan jännityksestä ja palauttamaan hengitystä ennalleen. Kameran muistikortilla oli ikuistettuna viisi eri metsäpeuraa, mm. valpas johtajavaadin ja komea hirvas.
En osaa kuvitella kauniimpaa eläintä kuin metsäpeura syksyisessä metsässä. Sen erisävyiset ruskeat ja harmaat vivahteet sopivat niin hyvin mäntymetsän väritykseen. Minä ja monet muut saamme kiittää Venäjän erämaita siitä, että voimme nyt nähdä metsäpeuroja pohjalaismailla. Metsäpeurakanta säilyi Venäjällä ja palasi 1960-luvulla entisille mailleen Suomeen, Kuhmoon, joka oli aikoinaan ollut peurojen vahvaa tukialuetta.
Suomen metsäpeurakannan turvaamiseksi muutamia peuroja siirrettiin Kuhmosta aitaukseen Salamajärven kansallispuistoon Perhoon v. 1979. Keski- ja Etelä-Suomen viimeiset metsäpeurat oli ammuttu täältä Suomenselän alueelta 1800-luvulla. Lajin palauttaminen Suomenselälle onnistui yli odotusten. Metsäpeura on levinnyt Salamajärven kansallispuistosta kaikkiin ilmansuuntiin mutta etenkin itään ja kaakkoon päin. Pian metsäpeuran levinneisyys ulottuu lievästi kaartaen idästä Kuhmosta ja Kajaanista luoteeseen Perhoon ja Vimpeliin.
Erityisen hyvältä tuntuu, että kansallispuistolla on ollut keskeinen rooli metsäpeuran paluussa pohjalaismaille. Isojoen Lauhavuoren kansallispuistoon siirrettiin kaksi vuotta sitten samalla lailla aitaukseen muutamia metsäpeuroja. Nekin aiotaan päästää vapaiksi ja toivottavasti ne muodostavat uuden metsäpeurakannan neljänteen pohjalaismaakuntaan. Metsäpeura on pystytty palauttamaan sen entisille maille määrätietoisella työllä ja luonnon avulla. Voitto sekä luonnolle että ihmiselle!
