Kaikessa on kyse kertomusten luomisesta, sellaisten jotka muistetaan ja kerrotaan toisillekin
Kaikessa on kyse kertomuksista, sellaisten kertomusten luomisesta, jotka jättävät jälkensä ihmisiin. Kertomuksista, jotka muistetaan ja kerrotaan toisillekin ja joista otetaan ehkäpä jopa oppia omaan elämään. Ei ole aina helppo tietää, milloin kertomus on sepitettä, fake news. Mediassa tavataan sanoa, ettei hyvää juttua pidä pilata hakemalla esiin faktoja.
Lallin tarinan muistaa. Kertomuksen suomalaisesta talonpojasta, joka tulee kotiin ja saa Kerttu-vaimoltaan kuulla Heinärikin, ulkomaalaisen papin, tulleen taloon ja ottaneen väkipakolla matkaansa ruokaa itselleen ja seurueelleen maksamatta siitä mitään. Kerttu valehtelee, pappi oli maksanut, mutta tietenkin Lalli suuttuu, niin hän raivostuu siinä määrin että lähtee Heinärikin perään mukanaan iso kirves ja Köyliönjärven jäällä lyö tunkeilijan kuoliaaksi.
Siitä alkaa kertomuksen osa kaksi. Lalli pukee piispan lakin voitonmerkiksi omaan päähänsä, ja Kerttu kehuu päähinettä. Siitä seuraa kaamea rangaistus: kun Lalli riisuu lakin, mukana tulevat hiukset ja päänahka. Myöhemmin häntä kohtaa hirveä kuolema, kun hän surman vuoksi piilottelee kodassa järven rannalla: hiiret hyökkäävät laumana ja ajavat hänet puuhun, josta hän putoaa järveen ja hukkuu. Harjavallassa, Köyliön lähellä, olikin aivan totta Hiirijärvi-niminen järvi ennen kun se kuivatettiin 1950-luvulla.
Surmatusta Heinärikistä, Henrikistä, tulee puolestaan marttyyri ja pyhä mies ja hän saa aikaan joukon ihmeitä kuolemansa jälkeen. Henrik tarjoaa edelleen tänäkin päivänä, katolisen käsityksen mukaan, suoran yhteyden Jumalaan pyhillä jäännöksillään, joita – ehkä – on säilynyt Turussa ja Helsingissä.
Mitä Henrikistä ja Lallista tiedetään?
Kouluvuosilta kaikki muistanevat, että Henrik, Suomen kansallispyhimys, oli englantilainen, josta tuli Upsalan piispa ja joka yhdessä Ruotsin Eerik-kuninkaan kanssa toi kristinuskon maahamme ensimmäisellä ristiretkellä vuoden 1155 tienoilla. Sitten hän Suomen ensimmäisenä piispana jäi maahan käännyttämään kansaa, kunnes Lalli siis surmasi hänet.
Mitään todisteita surmasta tai Lallin olemassaolosta ei kuitenkaan ole. Osa historioitsijoista on kyseenalaistanut myös Henrikin historiallisena henkilönä.
Tuomas Heikkilä, joka on julkaissut nykyajan perusteoksen Pyhän Henrikin legendasta, toteaa, että surman päälähde Piispa Henrikin surmavirsi sai lopullisen muotonsa vasta 1500- tai 1600-luvulla. Lalli-nimi esiintyy kirjoituksissa vasta v. 1616, lähes 500 vuotta surman jälkeen.
Itse legendan päälähteenä ovat kirjalliset dokumentit, joita kutsutaan juuri Pyhän Henrikin legendaksi. Se on Suomen vanhin kirjallinen teos, joka on laadittu silloisella maailmankielellä, latinaksi. Tuomas Heikkilä on käynyt tutkimuksessaan läpi legendan kaikki noin 50 tekstiversiota (9 kpl 1300-luvulta, 33 kpl 1400-luvulta, 7 kpl 1400-luvun lopulta tai 1500-luvulta), jotka ovat eri muodoissaan säilyneet jälkimaailmalle, kokonaisina tai osina.
Ne on siis kaikki päivitetty paljon 1150-luvun puolivälin jälkeen. Tuomas Heikkilä arvioi, että itse legenda on laadittu 1200-luvun lopussa. Hänen käsityksestään aiheen aiemmista tutkimuksista ei voi erehtyä: ”Pyhän Henrikin legendasta tai Henrikin kultista kokonaisuutena ei ole tehty tieteelliset vaatimukset täyttävää tutkimusta.” Editio, jota tutkijat olivat yleisesti käyttäneet, on vuodelta 1828 ”eikä siten täytä nykyisin tieteelliselle editiolle asetettuja vähimmäisvaatimuksiakaan”.
Toisena lähteenä Henrikin kohdalla yleensä viitataan Turun piispainkronikkaan, joka aloitettiin Turussa 1300-luvun alussa ja joka on säilynyt ns. Palmskiöldin katkelmana. Tämän kronikan mukaan Henrikistä tuli Upsalan piispa v. 1148, ja hän saapui Suomeen Eerik-kuninkaan kanssa v. 1150.
Mutta tämäkin piispainkronikka on siis laadittu jälkikäteen ja paljon myöhemmin. Tuomas Heikkilä toteaa, ettei 1100-luvun lähteistä löydy yhtään mainintaa Henrikistä Upsalan piispana. Häntä ei tunneta missään aikalaislähteessä. Lisäksi Eerik-kuninkaan katsotaan vasta v. 1158 saavuttaneen lähteiden kuvaaman hallitsija-aseman.
Yksikään keskiaikaisista legenda-varianteista ei esitä Pyhää Henrikiä Suomen tai Turun piispana. Tämän roolin yhdistäminen Henrikiin voidaan Tuomas Heikkilän mukaan ajatella johtuvan kahdesta syystä: legitimoimaan Turun piispojen valta-asemaa ja vahvistamaan käsitystä Henrikistä Suomen apostolina.
Todistettavasti Upsalan arkkipiispan alainen ensimmäinen piispa Suomessa oli Tuomas, josta on maininta vuoden 1220 vaiheilta. Hänen piispakaudellaan Suomen hiippakunnasta tuli vakiintunut osa Upsalan kirkkoprovinssia.
Eerik-kuninkaan väkivaltainen kuolema
Kaikki ei legendoissa silti ole keksittyä. Poikkitieteellinen tutkimus esimerkiksi vahvisti hiljattain, että Upsalan tuomiokirkon reliikkilippaassa säilytettävät 24 luuta, joiden sanotaan olevan peräisin Eerik-kuninkaalta, suurella todennäköisyydellä ovatkin sitä.
Eerik Jevardinpoika oli Ruotsin kuningas 1150-luvun lopussa, ja tarinoiden mukaan tanskalainen kruununtavoittelija Maunu Henrikinpoika surmasi Eerikin kamppailussa messun jälkeen 18. toukokuuta 1160 Östra Arosissa (Upsalassa). Eerik oli kieltäytynyt lähtemästä turvaan ja jäänyt kuuntelemaan messun loppuun, ja kun hän sitten lähti kirkosta, hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänen päänsä oli hakattu poikki hänen maatessaan maassa. Sitten paikalle puhkesi lähde ja ihmeitä alkoi tapahtua, jonka jälkeen Eerik otettiin muutaman vuosikymmenen jälkeen Vallentunan pyhimyskalenteriin.
Eerikin vastustajat väittivät tämän olleen humalassa messun aikana eikä paavi kanonisoinut Eerikiä, siis julistanut pyhimykseksi, mutta silti tämä sai Ruotsissa Eerik Pyhän ja Ruotsin kansallispyhimyksen aseman. Tukholmalaisille Eerik on tuttu hahmo kruunupäisenä, kiharatukkaisena miehenä, joka on koristanut kaupungin sinettiä 1300-luvulta saakka.
Vuonna 1273 Eerikin maalliset jäännökset siirrettiin uuteen tuomiokirkkoon, jota oli alettu rakentaa Upsalaan, ja siellä ne lepäävät edelleen pääalttarin vieressä. Siellä on myös kullatusta kuparista valmistettu Eerikin hautajaiskruunu, Ruotsin vanhin säilynyt kuninkaankruunu.
Kyseinen luututkimus osoitti Eerikin olleen kuollessaan 35-vuotias, 171 cm pitkä, hyvin ravittu ja hyväkuntoinen. Se selvisi mm. luuntiheysmittauksessa, joka osoitti 25–30 % parempia lukuja kuin nykypäivän 35-vuotiailla keskimäärin. Luiden vammat tukevat kertomuksia Eerikin kuolemasta. Luissa näkyi 11 vammaa, esim. viiltovamma pääkallon yläosassa. Se oli luultavasti viimeisin vamma ennen kuin kuningas kuoli saatuaan iskun niskanikamaan.
Vanhempien huudettua apuun Henrikiä kuollut poika virkosi henkiin
Oliko se ristiretki?
Entäpä ristiretki, jonka Eerikin ja Henrikin sanotaan johtaneen Suomeen?
Siitä vallitsee kohtalainen yksimielisyys, että Ruotsista todella tehtiin jonkinlainen sotaretki Suomeen 1150-luvulla. Historioitsijat ovat maininneet sille seitsemän mahdollista vuosilukua kaudelle 1150–1158.
Mutta oliko se ristiretki vai perinteinen ryöstöretki? On selvää, että nykyisen Suomen alueella (ainakin Varsinais-Suomessa ja Kalannissa) oli kristittyä asutusta paljon ennen 1100-luvun puoliväliä. Pyhän Henrikin legendan ristiretkeä motivoiva kuvaus suomalaisista pakanuuden vallassa olevana kansana on Tuomas Heikkilän mukaan myöhempi yksinkertaistus. Raja ryöstö- ja ristiretken välillä oli häilyvä, ja ehkä asian kuvaaminen ristiretkenä kuulostaa komeammalta.
Novgorodin kronikka (josta julkaistiin ruotsinkielinen käännös aivan äskettäin) vahvistaa ruotsalaisten retkeilleen laajamittaisesti idässä, esimerkiksi vuosina 1142 ja 1164.
Samankaltaisia retkiä tehtiin myös Tanskasta ja Saksasta. Esimerkiksi nykyiseen Viroon kohdistui 1180-luvulta lähtien saksalaisten kristillistä lähetystyötä, joka vuodesta 1200 lähtien sai yhä enemmän valloitussodan piirteitä. Samoin kuin Jerusalemiin suuntautuneet retket, tätäkin kuvattiin mielellään ristiretkeksi. Nykyisen Tallinnan Toompealla 15. kesäkuuta 1219 käyty Taani-linnan (”tanskanlinnan”) taistelu on kuuluisa, Tanskan lipun, Dannebrogin, sanotaan silloin pudonneen taivaalta.
Suomi koki sitten koulukirjojen mukaan sekä toisen että kolmannen ristiretken. Toinen, etenkin hämäläisiin suunnattu ristiretki tapahtui suoraan paavin, Gregorius IX:nnen kehotuksesta. Paavi ilmoitti Upsalan arkkipiispalle v. 1237 lähettämässään kirjeessä, että hän oli ”kuullut monien hämäläisten luopuneen kristinuskosta ja nyt vainoavan uskovaisia muun muassa uhraamalla näitä pahoille hengille, silpomalla näitä, polttamalla roviolla ja puhkaisemalla pappien silmät”. Paavi halusi sen vuoksi ristiretken näitä pakanoita vastaan ja lupasi osallistujille synninpäästön.
Pyhän Henrikin legendan kannalta kiinnostavasti paavillinen legaatti Nicolaus Albanolainen (josta tuli paavi Hadrianus IV v. 1154–1159) matkusti Pohjolassa vuosina 1152–1154. Nicolauksen tehtävänä oli ilmeisesti laajentaa katolisen kirkon organisaatiota, hänen matkansa seurauksena perustettiin esimerkiksi arkkipiispanistuin Trondheimiin (Nidarokseen). Voidaan hyvin ajatella, että Nicolaus kävi tällä matkalla myös idempänä. Kertomusten mukaan Henrik olisi tullut Roomasta Nicolauksen seurassa.
Kuolleen Henrikin ihmeet
Mitä Henrikin murhan jälkeen tapahtui?
Pyhän Henrikin legenda tietää kertoa sen. Kunniakkaan marttyyrin sormi oli leikattu irti jäällä ja kauan sen jälkeen keväällä, kun jää oli jo sulanut kaikkialta muualta, korppi raakkui jääkappaleella, jonka päältä sormi löytyi. Perinnetiedon mukaan Lalli oli leikannut sormen irti saadakseen siinä olleen kultasormuksen, mutta pudottanut sormen lumeen.
Kansantarujen mukaan, joita mm. pohjalaispappi Christfried Ganander merkitsi muistiin 1700-luvulla, peukalon löysi sokea mies sormuksen kullan kimalleltua hänen silmiinsä. Kun sokea nosti sormen maasta ja hieroi sillä silmiään, hän sai näkönsä takaisin. Irti leikattu sormi sekä sormus esiintyvät Turun arkkihiippakunnan heraldiikassa vielä nykyäänkin.
Pyhän Henrikin legenda kertoo kuolemanjälkeisistä ihmeistä: Kun isä ja äiti hankkiutuivat Kaisalan kylässä pukemaan kuolleen poikansa ruumista, poika palasi elämään vanhempien huudettua avukseen pyhän Henrikin suojelusta. Vehmaalla kävi samalla tavoin Lucia-tytölle. Sastamalassa kolme vuotta vaikeasta sairaudesta kärsinyt nainen parantui täysin huudettuaan avuksi pyhää Henrikiä. Ja niin edelleen. Pyhän Henrikin legenda kertoo vielä seitsemän esimerkkiä ihmeistä ja lisää Henrikin jäljissä seuranneen monia muitakin merkkejä ja ihmetekoja.
Kysymys Henrikin maallisten jäännösten sijoituspaikasta ratkaistiin pyhimyslegendoille tuttuun tapaan. Henrikin ruumis laitettiin rekeen, jota veti ensin ori ja sitten härkä. Paikalle, jonne härkä pysähtyisi, rakennettaisiin kirkko. Paikka oli Nousiainen.
Henrik siis haudattiin ensin Nousiaisiin, jossa myös oletetaan olleen Suomen ensimmäinen piispanistuin. Vuonna 1229 piispanistuin siirrettiin Koroisiin Aurajoen varrelle, aika lähelle nykyisen Turun keskustaa, ja sieltä se siirrettiin Turun uuteen tuomiokirkkoon vuoden 1300 tienoilla. Kirkko oli aluksi Mariankirkko, mutta vuonna 1296 laaditussa anekirjassa kirkon suojeluspyhimykseksi mainitaan Pyhä Henrik. Henrikin pyhäinjäännökset tai ainakin osa niistä on todennäköisesti seurannut siirtojen mukana.
Henrikin pyhimysasema vahvistui Suomessa 1200-luvulla. Liturgiseksi muistopäiväksi tuli 20. tammikuuta, mutta se muutettiin myöhemmin päivää aiemmaksi, sillä 20. päivänä vietettiin myös Fabianus- ja Sebastianus-pyhimysten päivää. Henrik samoin kuin Eerik julistettiin pyhimykseksi vain paikallisesti, paavi ei sitä koskaan tehnyt, mutta se on tekninen yksityiskohta, jolla tuskin on merkitystä tavalliselle kansalaiselle.
Henrikin oletetaan saaneen Suomen kansallispyhimyksen aseman vasta 1400-luvun alussa piispa Maunu II Tavastin kaudella. Alkuperäiselle hautapaikalle Nousiaisten kirkkoon esimerkiksi hankittiin tuolloin messinkilevyillä koristeltu sarkofagi, jossa kuvataan Henrikin legendan tapahtumia. Tätä niin sanottua kenotafia pidetään jopa eurooppalaisesta näkökulmasta ainutlaatuisena taideteoksena.
Miten surma kuvataan Pyhän Henrikin legendassa
Mutta kun Suomen silloin sokea ja julma pakanakansa aiheutti usein Ruotsin asukkaille raskaita vahinkoja, pyhä Erik-kuningas otti mukaansa Upsalan kirkosta autuaan Henrikin, kokosi sotajoukon ja suuntasi sotaretken Kristuksen nimen ja oman kansansa vihollisia vastaan. Kun hän oli pakottanut nämä voimallisesti kristinuskoon ja oman valtansa alaisuuteen sekä kastanut suuren joukon ja perustanut noille seuduille kirkkoja, hän palasi Ruotsiin kunniakkaana voittajana.
Autuas Henrik, joka arveli olevansa ylhäältä määrätty Herran viinitarhan hoitajaksi ja vartijaksi, jäi rohkeasti noille seuduille kostuttaakseen taivaallisen opin kasteella vastakäännytettyjen nuoria taimia ja vahvistaakseen Jumalan palvelemista, pelkäämättä asettua alttiiksi millekään vaaroille voidakseen levittää Jumalan kunniaa. […] Hän väheksyi aineellista rikkautta ja ystävien lohdutusta sekä Upsalan piispuuden ylhäistä istuinta ja asettui alttiiksi monille kuolemanvaaroille harvojen ja köyhien lampaiden pelastuksen tähden. […]
Kun hän ahkeroi viisaasti ja uskollisesti rakentaakseen ja vahvistaakseen Suomen seurakuntaa, sattui, että hän halusi ojentaa kirkollisella kurilla erästä murhamiestä tämän rikoksen kauhistuksen vuoksi, jottei anteeksisaannin liiallinen helppous olisi tälle yllykkeenä rikkomiseen. Tuo kurja murhamies halveksi tätä pelastuksen lääkettä ja käänsi sen tuomionsa lisäykseksi vihaten sitä, joka nuhteli häntä terveellisesti. Niin hän hyökkäsi vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa puolesta kiivailevan piispan kimppuun ja tappoi tämän julmasti. Siten Herran pappi kaatui vanhurskauden puolesta Jumalan kasvojen eteen tarjottuna otollisena uhrina ja kävi sisälle taivaallisen Jerusalemin temppeliin kantaen kunniakkaan voiton palmua.
Sen jälkeen tuo rikollinen murhaaja nosti pyhän piispan päästä lakin, jota tällä oli tapana käyttää, ja asetti sen omaan päähänsä. Palattuaan kotiin hän kerskaili tekemästään rikoksesta kertoen kaataneensa karhun, tarkoittaen tällä pyhän miehen tappamista, ja iloitsi tehtyään pahoin ja riemuitsi pahoissa menoissansa. Kun hän yritti ottaa päähänsä panemansa lakin pois, päänahka ja liha tarttuivat kiinni lakkiin ja hän veti nekin päälaeltaan. Oli jumalalliselle kostolle sopivaa, että häntä, joka ei pelännyt törkeästi hyökätä Herran voidellun kimppuun ja tapettuaan ryöstää häntä, rangaistiin tuollaisella piinalla.
Pyhän Henrikin legendan suomennos Tuomas Heikkilän kirjasta.
Kuten näkyy, legenda eroaa surmavirrestä siinä, että piispan surmaaja on jo aiemmin syyllistynyt tappoon ja saanut sen vuoksi kirkkorangaistuksen. Legendassa ei puhuta pakkokestityksestä Lallin luona.
Juuri silloin tuhansia hiiriä vyöryi esiin joka nurkasta pakottaen arkkipiispan pakoon
Onko Lallia ollutkaan?
Kuten mainittua, Surmavirsi sai kirjallisen muotonsa hyvin myöhään, ja sen alkuperästä on mahdoton tietää mitään varmaa. Suullisen version voi ehkä olettaa kulkeneen käsi kädessä ”virallisen” version kanssa, jota kirkon taholta alettiin tuoda esille 1200-luvun jälkipuoliskolla.
On spekuloitu, että Lalli on voinut olla varakas suurtilallinen Köyliön Lalloilan tilalta, jonne perustettiin ensin piispankartano, sitten Köyliönkartano, joka on ollut Cedercreutzin suvun hallussa vuodesta 1746. Eräässä Köyliön asiakirjassa vuodelta 1486 mainitaan ”Lallin asuinpaikan” rajapyykki, mutta ehkä se kuitenkin vain osoittaa legendan innoittaneen nimien antamista.
Kertomuksissa Lallin vaimo on siis nimeltään Kerttu. Surmavirren yhden version mukaan kotitilalla asuneet Lallin veljet Pentti ja Olavi osallistuivat myös surmaamiseen. Heillä on kaikilla kristilliset nimet, mikä ei antaisi ymmärtää heidän olleen pakanoita. Lalli voi mahdollisesti olla väännös Lauri-nimestä.
Henrikin surmaajaa kuvattiin kirkkotaiteessa tiettävästi ensimmäisen kerran 1410-luvulla, Henrikin sarkofagissa Nousiaisten kirkossa. Pian sen jälkeen yleistyi kuva Pyhästä Henrikistä, joka polkee surmaajaansa jalkojensa alle.
Tuomas Heikkilä ei tunteile Pyhän Henrikin legendan analyysissaan. Pyhimysusko muodosti keskiajalla kansanomaisen uskonnollisuuden tärkeimmän piirteen, ja Suomessa oli tarve saada oma paikallinen pyhimys katolisen kirkon satojen pyhimysten joukkoon. Itse Henrikin legenda ei sellaisenaan erotu muista vaan noudattaa kertomuslajinsa vakiokaavaa.
Tuomas Heikkilä kommentoi, että ”Pyhä Henrik on ollut modernin ajan suomalaisille niin eksoottinen, jännittävä ja ainutlaatuinen hahmo, että hänen on haluttu nähdä olleen täysin poikkeuksellinen myös keskiajalla […] On valitettavaa, että tällainen kritiikitön ja lähteiden tietoja kyseenalaistamaton käsitys näyttää juurtuneen haitallisella tavalla paitsi yleisiin käsityksiin ja kollektiiviseen muistiin, myös tieteellisyyteen pyrkiviin yleisteoksiin.”
Toinen esimerkki kertomusten kierrättämisestä liittyy Lallin kuolemaan hiirten takaa-ajamana. Sama kertomus, Mäuseturm, tunnetaan Saksasta. Yhdessä versiossaan se kertoo Mainzin arkkipiispasta Hatto II:sta (virassa v. 968–970), joka nälänhädän aikana kieltäytyi antamasta kärsiville ihmisille apua suurista viljavarastoistaan. Kertomuksen mukaan hän sulki kerjäläiset latoon, jonka yksi hänen kumppaneistaan sytytti tuleen. Arkkipiispan kerrotaan kommentoineen kuolevien ihmisten huutoa sanoen:”Kuulkaa, kuinka viljahiiret piipittävät?”
Samalla hetkellä tuhannet hiiret vyöryivät esiin joka nurkasta ja pakottivat arkkipiispan pakoon veneellä viereistä Rein-jokea saarelle, jossa hän sulkeutui torniin. Se ei kuitenkaan estänyt hiiriä syömästä häntä elävänä.
Onko 860 vuotta vanhassa asiassa enää uutta löydettävää?
Kyllä, juuri nyt alamme osata kaivaa esiin tietoa, jonka ajateltiin olevan kätketty ikuisiksi ajoiksi: ihmisluiden ikä osataan esimerkiksi ajoittaa yhä tarkemmin, isotooppianalyyseilla voidaan paljastaa, millaista ruokaa vainajat olivat syöneet ja missä päin maailmaa he olivat oleilleet, DNA-analyysit voivat kertoa, kuka on sukua kellekin.
”Näytteeseen tarvitaan vain mikrogramman kokoinen fragmentti, ja niitä meillä on paljon, sillä Turun tuomiokirkosta löydettiin 1920-luvulla kaksi reliikkikokoelmaa”, kertoo Turun yliopiston arkeologian emeritusprofessori Jussi-Pekka Taavitsainen.
Löydöt teki arkeologi Juhani Rinne kirkon restaurointitöiden yhteydessä, pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä löytyi 1300-luvun Hemminki-piispaan liitetystä puuarkusta sekä sakariston umpeen muuratusta seinäkomerosta. Juhani Rinne tutki löydökset, satakunta esinettä, ja kuvasi ne tieteellisesti kaikkien tuolloisten sääntöjen mukaan v. 1932. Hän uskoi, että löydöksissä oli edustettuina kolmisenkymmentä pyhimystä, Henrikin lisäksi Eerik, Margareta ja Pancratius, lisäksi Jeesukseen liittyvä kivifragmentti Getsemanesta, ynnä muuta.
”Pyhimyskultti oli keskiajan yhteiskunnassa läsnä kaikkialla ja pyhäinjäännöksillä oli keskeinen rooli, koska ne olivat pyhän ’tartuttamia’ ja muodostivat sen vuoksi suoran yhteyden Jumalaan. Pyhimys saattoi näin olla monessa paikkaa yhtä aikaa”, Jussi-Pekka Taavitsainen selittää.
Tästä syystä reliikit olivat – ja ovat edelleen – kovaa valuuttaa, koska niiden osia on voitu vaihtaa keskenään ja näin rakentaa reliikkikokoelma, johon on kertyneenä yhä enemmän pyhyyttä. Kristillisten pyhäinjäännösten ylimpään luokkaan lasketaan esimerkiksi Kristuksen kidutusvälineet, mutta myös pyhimyksen ruumiinosat, esim. luut. Toisen luokan reliikeiksi luetaan pyhimyksen vaatekappaleet ja muu omaisuus, kolmannen luokan reliikkejä ovat esineet tai kankaanpalat, jotka ovat olleet kosketuksissa ensimmäisen tai toisen luokan pyhäinjäännöksiin.
Pyhäinjäännösten löytyminen Turun tuomiokirkosta ei ollut sinänsä odottamatonta, vaikka ne oli uskonpuhdistuksessa julistettu epätoivotuiksi ja tuomiokirkko oli ryöstetty monesti, ensimmäisen kerran jo v. 1318, jolloin venäläiset myös polttivat kirkon. Merkittävin löytö oli kallorelikvaario, joka sisälsi joukon pieniin pusseihin ommeltuja reliikkejä. Paketointi on tapahtunut luultavasti 1300-luvulla, koska uloin silkkikangas on ajoitettu juuri sille ajalle.
”Todennäköisesti Turun papit ovat uskonpuhdistuksen jälkeenkin ymmärtäneet esineiden arvon kristinuskon varhaisvaiheissa ja toimineet niin, ettei esineitä hävitettäisi”, Jussi-Pekka Taavitsainen uskoo.
Hän käynnisti v. 2007 poikkitieteellisen tutkimushankkeen, joka on edelleen vasta puolivälissä ja joka pyrkii eri menetelmin saamaan reliikeistä mahdollisimman paljon tietoa. Upsalan Ångström-laboratoriet on tärkeä yhteistyökumppani. Muutamia väliraportteja on julkaistu, mutta työ on hintavaa, vaatii kärsivällisyyttä ja kestää vielä pitkään.
Vuoden 2015 raportissa todettiin, että 6–7 tähän mennessä tutkituista luunkappaleista voisi ikänsä ja luonteensa puolesta kuulua vaikka 1100-luvun piispalle.
