Jos haluaa saada selville, millainen rooli yliluonnollisella on ihmisten elämässä, kannattaa tutustua vöyriläisiin peikkotarinoihin.
Camilla Asplund Ingemark tutki aihetta niin perusteellisesti, että hän päätti kirjoittaa siitä Åbo Akademissa folkloristiikan väitöskirjansa: The Genre of Trolls. The Case of a Finland-Swedish Folk Belief Tradition (2004).
Väitöskirjan keskeisenä teemana on, että peikot ja Raamatun hahmot ovat usein samankaltaisia. Kertomuksissa he joutuvat samanlaisiin tilanteisiin ja kohtaavat samantyyppisiä ongelmia – vain ratkaisutavat eroavat.
Camilla Asplund syntyi Vaasassa ja varttui Mustasaaren Sepänkylässä. Hän aloitti opinnot Åbo Akademissa ja vietti vaihto-oppilasvuoden Ruotsin Lundissa, jonne hän muutti v. 1999 tavattuaan siellä kiehtovan miehen, joka oli kiinnostunut samanlaisista asioista. Tämä mies oli Dominic Ingemark, josta tuli myöhemmin hänen aviomiehensä.
”Kiinnostuin kansanuskomuksista jo teini-ikäisenä, ehkä eniten tarinoiden eksoottisuuden takia. Myöhemmin oivalsin, että nämä kertomukset käsittelevät paljolti ihmisten arkielämää ja maailmankäsitystä. Ja niin mielenkiinnon kohteestani tuli ammattini.”
Kansanuskomusten ja kristinuskon suhde on siis väitöskirjassa keskeisessä asemassa.
”Usein ne nähdään toistensa vastakohtina, ja kirkko on ajoittain taistellut kansanuskomuksia vastaan. Uskon ja uskonnon ilmaisua yhdistää kuitenkin sama perusta, oli sitten kyseessä kansanuskomukset tai kristinusko”, Camilla Asplund Ingemark kertoo.
Hän päätti keskittyä Vöyrin seudun peikkokertomusten tutkimiseen, sillä alueelta on 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa kirjattu muistiin lukuisia ja runsassisältöisiä tarinoita.
Hän kirjoitti väitöskirjansa englanniksi, mutta peikkokertomukset ovat kirjassa mukana myös alkuperäisellä murteellaan. Muutama esimerkki näistä kertomuksista on luettavissa s. 16–17.
Mitä peikot ovat?
”Peikot ovat yliluonnollisia olentoja, joita on vain Pohjoismaissa ja joita on aika hankala kuvailla. Ne asuvat usein metsien kallioissa ja vuorten sisällä. Monesti kertomuksissa esiintyy vain yksi peikko, mutta peikot voivat myös elää yhdessä toistensa kanssa”, hän selittää.
Haltijaolennot muistuttavat läheisesti peikkoja, ja joissain kertomuksissa peikoista ja haltijoista puhutaan samana olentona. Ruotsissa hieman samankaltaisia olentoja ovat menninkäiset ja maahiset, mutta useimmiten peikot yhdistetään jättiläisiin. Joskus peikot voivat myös muistuttaa ihmisiä.
”Tavallinen teema on, että peikot sieppaavat ihmisiä vuorten sisällä sijaitseviin asumuksiinsa. Ne saattavat myös ryöstää ihmisvauvoja ja jättää tilalle vaihdokkaita tai siepata neitoja vaimoikseen.”
”Peikkojen ja ihmisten välinen suhde (erityisesti seksuaalinen suhde) on keskeinen teema. Heidän yhteisillä lapsillaan on monesti erityisvoimia.”
Kertomuksille on ominaista, että ihminen päätyy rajamaahan ja toisenlaiseen valtakuntaan. Ihminen tunkeutuu peikkojen alueelle ja unohtaa olevansa ihminen.
Peikkokertomukset selitetään usein psyyken toiminnoilla, esimerkiksi mielikuvilla siitä, mitä pimeässä ja varjojen täyttämässä metsässä voisi tapahtua.
Peikkokertomuksia voi myös tarkastella ihmismaailman peilikuvana: jotta ihminen voisi ymmärtää itseään, hänen täytyy nähdä itsensä jonkin toisen vastakohtana. Peikot siis kertovat meistä itsestämme.
”Peikkokertomuksia tarinoineet ihmiset ovat usein kristittyjä, vaikka peikot ovatkin pakanallinen uskomus. Peikkojen maailma muistuttaa tarinoissa usein paratiisia, ja joskus peikkoja pidettiin langenneina enkeleinä tai niiden jälkikasvuna”, Camilla Asplund Ingemark kertoo.
Toisinaan peikkokertomukset muistuttavat rakenteeltaan niin paljon Raamatun tarinoita, että niiden hahmot ja tapahtumat ovat melkeinpä vaihdettavissa.
Peikkokertomuksissa papit ajavat peikot pois, kun taas Raamatun tarinassa Jeesus ajoi pahat henget pois.
Erona tietysti on, että papit eivät aina onnistuneet.
”Joskus papit kuvataan syntisinä olentoina. Heidän epäonnistumisensa saattaa johtua siitä, että he ovat tehneet jotain väärin, esimerkiksi laittaneet ensin vasemman jalan kengän jalkaansa tai näpistäneet jotain opiskeluaikoinaan.”
On vaikeaa tietää, kuinka todesta peikkokertomukset on otettu. Ehkäpä useimmat pitivät niitä vain ajankuluna.
”Kun näitä kertomuksia ryhdyttiin keräämään 1800-luvulla, kansakoulut olivat juuri aloittaneet toimintansa, eikä koulujen välittämässä maailmankuvassa varmaankaan ollut tilaa peikoille”, Camilla Asplund Ingemark kertoo.
Merkinnöistä käy kuitenkin selvästi ilmi, että joskus ihmiset ottivat peikot haudanvakavasti.
”Ihmiset välttelivät paikkoja, joissa peikkojen tai muiden yliluonnollisten olentojen sanottiin oleskelevan. Esimerkiksi Raippaluodossa naiset välttelivät tiettyä paikkaa, sillä he pelkäsivät joutuvansa peikkojen sieppaamiksi.”
Camilla Asplund Ingemark on aiemmin kirjoittanut Sagor och svartkonst under antiken -kirjan miehensä Dominic Ingemarkin kanssa. Parhaillaan he ovat viimeistelemässä antiikin ajan ihmisten peloista kertovaa kirjaa.
Camilla Asplund Ingemark valmistelee samalla kenttähanketta kahdella kotiseutunsa paikkakunnalla. Hän haluaa selvittää, miten Pohjanmaalla kerrotaan katastrofikertomuksia.
”Miten Lapväärtissä kuvaillaan vuoden 2012 suurta tulvaa? Ja miten Luodonjärven ihmiset kertovat järven kalakuolemista? Odotan innolla, että pääsen paikan päällä tutustumaan paikallisten tarinoihin.”
