Pohjanmaan Arkadia

Gustaf Mauritz Armfelt – kaksi kertaa valittu ja suljettu Ruotsin akatemiasta

Sisarusparvi seisoo isän arkun äärellä. Christina on vanhin, 8 vuotta, vieressä ovat Clara, Anna ja Elisabet, 4, 3 ja 2 vuotta ja äidin sylissä juuri vuoden täyttänyt Lovisa. Sisarussarjaan kuuluu myös veli, Carl Christian, 5 vuotta. Eletään heinäkuun loppua v. 1791, ja paikka on Castinin talo (vanhassa) Vaasassa.

Vainaja on Petter Elias Böcker, 59 vuotta. Hän oli 14 vuotta aiemmin muuttanut Vaasaan Ruotsista ryhtyäkseen Pohjanmaan salpietarikeittimön ylijohtajaksi. Anna-vaimo, syntyään Castin, oli juuri täyttänyt 30 ja oli siis miestään 29 vuotta nuorempi. He ehtivät olla naimisissa vajaat 10 vuotta, ja Annan kysymys kuului, mitä hänen ja lasten tulevaisuus nyt pitäisi sisällään.

Perhe kuului Vaasan varakkaimpiin. Petter Böcker oli johtajakaudellaan ehtinyt saada komean Åminneborgin kartanon rakennustyöt melkein valmiiksi Maalahdessa, salpietaritoiminnan keskuksessa. Vaasan talo oli päätynyt perheen omistukseen Annan isältä Paul Castinilta. Nauvolainen Paul Castin oli v. 1763 tullut Vaasaan lääninsihteeriksi, siis maaherran kanslian päälliköksi.

Paul Castin oli muutamaa vuotta aiemmin solminut avioliiton Eva Hastin, Pohjanmaan lääninvälskäri Herman Henrik Hastin tyttären, kanssa. Anna, siis myöhemmin rouva Böcker, oli ensimmäinen Paulin ja Evan lapsikatraasta. Kun Eva kuoli synnytettyään vielä kolme lasta, Paul Castin avioitui pian uudelleen pedersöreläisen papintyttären Clara Munseliuksen kanssa, ja he saivat viisi lasta. Paulin kuoltua Clara avioitui nopeasti vaasalaisen apteekkarin Joachim Kantzaun kanssa.

Sukulaisuussuhteiden selvittely näin tarkasti tuntuu ehkä liioittelulta, mutta 200 vuotta sitten perheen ja suvun rooli oli toinen kuin nykyään. Hyvät sukusiteet toivat turvaa, jos elämä koitteli. Kuolema oli aina läsnä. Monet lapset kuolivat varhain, nykyään arkisina pidetyt sairaudet veivät usein hautaan, monet naiset kuolivat synnytyksissä.

Oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että vastikään leskeksi jääneet alkoivat heti etsiä uutta kumppania elantonsa turvaamiseksi. Harvinaista kyllä, Anna Böcker ja lapset pystyivät perheen varojen turvin jäämään taloonsa. Ensimmäisenä kotoa muutti 10-vuotias Carl Christian, sillä Vähänkyrön kappalainen Gabriel Rein – 12 lapsen isä – otti Carl Christianin kasvattipojakseen v. 1796.

Carl Christian Böcker, tämän tarinan päähenkilö, sai ilmeisen hyvän kasvatti-isän. Vuonna 1801 Carl Christian lähetettiin 15-vuotiaana Turun Akatemiaan. Filosofian tutkintoon tähdänneet opinnot etenivät hyvin, kunnes Carl Christian sairastui vakavasti v. 1803 ja joutui keskeyttämään lukunsa.

Syynä oli, paljon myöhemmän muistokirjoituksen mukaan, raju vilustuminen, ”josta seurasi verensyöksyä ja monivuotista kärsimystä”, kunnes Carl Christian ”ihmeellistä kyllä” sai vaikean hermokuumeen jälkeen terveytensä takaisin ja pystyi seitsemän vuoden jälkeen, v. 1810, jatkamaan opintojaan.

Sillä aikaa oli käyty sota ja Suomesta oli tullut Aleksanteri I:n alainen suuriruhtinaskunta.

Carl Christian suoritti v. 1811 sekä kameraalitutkinnon että oikeustieteen tutkinnon ja sai työpaikan uuden hallituskonseljin talousosaston kopistina. Hallitus istui tuolloin Turussa, varmasti Carl Christian seurasi uteliaana Aleksanteri I:n ja Ruotsin uuden kruununprinssin Kaarle Juhanan historiallista tapaamista Turussa elokuussa 1812.

Miten sitten Carl Christian Böckerin äidille ja siskoille kävi? Neljä siskoista saavutti aikuisiän.

Vuonna 1799 Christina-isosisko, 16 v, avioitui 35-vuotiaan kapteenin ja Kuninkaallisen Miekkatähdistön ritarin Gustaf Adolf Hobinin kanssa. Hobin oli syntynyt Sulvalla v. 1764 ja omisti tuolloin Tainuksen ja Wuorusluoman yhdistetyn perintötilan Jurvan kappeliseurakunnassa. Omaisuus sisälsi paikkakunnan suurimman maatilan ja osuuden kahden, yhteensä yli 1000 tynnyrinalan suuruisen järven lohkomattomasta kuivatushankkeesta. Nuorikko muutti Tainukseen ja v. 1806 myös hänen äitinsä ja tuolloin vielä kotona asuneet siskot.

Heistä Clara avioitui 20-vuotiaana v. 1807 yhdeksäntoista vuotta vanhemman kaskislaisen kauppiaan, Jacob Erik Högmanin kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin hän palasi leskenä kahden pikkulapsen kanssa Tainukseen.

Anna-sisko ei mennyt naimisiin. Hän asui Tainuksessa 35-vuotiaaksi, muutti sitten tuolloin Tohmajärvellä asuneen Elisabet-siskonsa luo ja sen jälkeen Outamon ratsutilalle Lohjalle, jossa hän ”demoisellena” (naimattomana aatelittomana naisena) työskenteli Kaskisissa syntyneen pikkuserkkunsa, tilanomistaja Herman Carlingin palveluksessa.

Elisabet-sisko avioitui 26-vuotiaana myös Kaskisissa syntyneen varatuomari Johan William Forsmanin kanssa, joka oli vain vuoden morsiantaan vanhempi. Puolisosta tulisi aikaa myöten senaattori, samoin kuin kahdesta pojasta, Vilhelmistä ja Paulista. He ovat kaikki sukua sille Georg Forsmanille, joka otti nimekseen Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja josta myös tuli senaattori.

Anna Böcker kuoli 53-vuotiaana keuhkopussintulehdukseen Tainuksessa v. 1814.

Nyt kun tämä on selvitetty, kertomus Carl Christian Böckeristä voi tosissaan alkaa. Tarina voisi alkaa vaikka siitä, kun hän tapasi Gustaf Mauritz Armfeltin Pietarissa v. 1813.

Armfeltin, tuolloin 56 v, uraan ei kukaan muu suomalainen ole yltänyt ennen eikä jälkeen. Kustaa III oli hukuttanut hänet titteleihin ja kunnianosoituksiin ja muun muassa nimittänyt hänet Kuninkaallisen Draama-teatterin ja Oopperan johtajaksi sekä Musikaalisen akatemian ja Ruotsin Akatemian jäseneksi, jossa hän oli 29-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin.

Kustaa III:n murhan jälkeen v. 1792 Armfelt tuomittiin kuolemaan juonittelusta kuningasta seurannutta holhoojahallitusta vastaan. Häneltä riisuttiin kaikki kunnianosoitukset ja hän lähti pakoon Kalugaan Venäjälle. Armfeltin kunnia palautettiin Kustaa IV:n noustua valtaistuimelle ja Armfelt valittiin uudelleen Ruotsin Akatemiaan, mutta v. 1811 hänet jälleen erotettiin, koska hän oli astunut Aleksanteri I:n palvelukseen vastalauseena Napoleonin kenraalin Bernadotten nimittämiselle Ruotsin kruununperilliseksi. Armfelt on näin ollen ainut, joka on kahteen kertaan sekä valittu Ruotsin Akatemiaan että suljettu siitä pois.

Tsaarin palveluksessa Armfeltista tuli tämän kenraaliadjutantti, Suomen Asiain Komitean puheenjohtaja, virkaatekevä Suomen kenraalikuvernööri ja Turun Keisarillisen Akatemian, aiemman Turun Akatemian, kansleri.

Carl Christian Böcker hakeutui Armfeltin puheille koska tähtäsi Finska Hushållningssällskapetin (Suomen Talousseuran) sihteerin virkaan. Talousseuran puheenjohtaja, talouden ja luonnonhistorian professori Johan Fredrik Wallenius oli kehottanut häntä siihen.

Suomen Talousseura oli perustettu 16 vuotta aiemmin, v. 1797, tarkoituksenaan ”tukea ja suunnata kansakunnassa heräävää taloudenpidon henkeä rahvaan parhaaksi edistymiseksi” – siis levittää koulutuksella, neuvonnalla ja erilaisilla aloitteilla uutta tietoa viljelymenetelmistä ja muista taloudellista toimeliaisuutta edistävistä asioista. Seura sai v. 1809 oikeuden kutsua itseään keisarilliseksi.

Carl Christian kirjoittaa asiasta äidilleen:

”Pietariin lähtiessäni olin surullinen, ettei Wallenius ehtinyt kirjoittaa hänen ylhäisyydelleen [Armfeltille], sillä hän sai tietää matkastani vasta muutamaa tuntia sitä ennen; olin kuitenkin päättänyt siitä huolimatta vierailla hänen ylhäisyytensä luona. Minulla oli siihen lisäksi syy, 12000 ruplaa, jotka minulla oli [kuriirina] mukanani hänelle. Kun sanoin nimeni ja aioin lisätä, mikä asemani oli, hän sanoi ’kyllä, tiedän teidät’. Hän puhui niitä näitä ja lisäsi, kun tein lähtöä: ’Kai te käytte tervehtimässä minua täälläolonne aikana, rakas Böcker.’”

Armfelt kutsui Carl Christianin luokseen pari päivää myöhemmin, johti keskustelun Talousseuran asioihin ja totesi, että uuden sihteerin pitäisi matkustaa eri puolilla Suomea oppiakseen tuntemaan taloudenpitoa eri paikkakunnilla. Carl Christian antoi ymmärtää, ettei hän varmaankaan saisi siihen tilaisuutta, sillä hänen täytyi ajatella uraansa Talousseuran ulkopuolella – selkokielellä siis, että hän katsoi sihteerinviran palkkion riittämättömäksi. Armfelt kysyi, olisiko Böcker halukas omistautumaan täysin Talousseuralle, jos hänelle taattaisiin palkka, johon hän voisi olla tyytyväinen tulevaisuutensa turvaksi.

Carl Christian vastasi myöntävästi ja sai jatkokysymyksen: ”Haluatteko omistaa elämänne ja sielunne Suomen taloudenpitoon ja tilastoihin?” Carl Christian selitti, että hän pitäisi itseään äärimmäisen onnekkaana, jos hän voisi elää pelkästään tieteelle. ”No, sitten järjestetään asia niin”, Armfelt totesi lopuksi.

Palkaksi tuli sihteerinpalkkion lisäksi 500 hopearuplaa vuodessa, ei ihan täysi professorin palkka. Armfelt lupasi järjestää asian paroni [Carl Erik] Mannerheimin kanssa, joka oli seurannut Walleniusta Talousseuran puheenjohtajana.

”Pidän tarkkaa maan tuntemusta senaatille niin tärkeänä, ettei uhraus siihen voi mitenkään olla liikaa”, Armfelt selitti sen mukaan, mitä Carl Christian kirjoitti äidilleen.

Tämä perhejuttu oli vähän konstikas. Mutta viidennen lapsen jälkeen Annasta tuli hänen kihlattu morsiamensa.

Täytyy muistaa, että tämä tapahtui Suomen sodan 1808–1809 jälkeisen poliittisen mullistuksen aikaan. Armfelt oli vastaperustetun Suomen suuriruhtinaskunnan pääarkkitehti, ja hänen tavoitteensa saada selkoa maan taloudellisia edellytyksistä kuvastaa tätä.

Teema konkretisoitui Armfeltin saatua Talousseuralta pitkän lausunnon ”pohjoisen Suomen ylösauttamiseksi”. Pietarilainen kreivi Rumjantsev antoi lahjoituksen kahden tutkijan lähettämiseen Pohjois-Suomeen. Yhden, Carl Christianin, piti kuvata silloista Vaasan lääniä; toisen, Tornion piirilääkärin Henrik Deutschin, oli kuvattava läänin pohjoispuolista osaa maata.

Nämä kaksi toteuttivat matkat vuosina 1814 ja 1815, Carl Christian vielä lisämatkan v. 1817. Matkoilla tehtyjä muistiinpanoja – jotka toimitettiin ja julkaistiin v. 1823 otsikolla Ekonomiska anteckningar om Vasa län (Taloudellisia merkintöjä Vaasan läänistä) – on pidettävä tärkeimpänä Suomen maaseutua 1800-luvulla kuvaavana yksittäisenä tietolähteenä, joka on ainutlaatuinen myös kansainvälisesti.

Sivulla 35 on muutama esimerkki siitä, miten Carl Christian Böcker kuvaili Vaasan lääniä.

Talousseuran sihteerinä Carl Christianin ensimmäisenä tehtävänä oli yrittää selvittää edeltäjänsä, Fredrik Wilhelm Radloffin, jättämää sotkua, joka mm. koski hallituksen myöntämiä varoja (isorokko)rokotusten edistämiseksi. Carl Christian selvitti tehtävän kiitettävästi ja sai rokotuksetkin jälleen vauhtiin sodan aiheuttaman katkon jälkeen. Vuonna 1825 arvioitiin, että 3/4 vastasyntyneistä rokotettiin Suomessa, joten monta elämää saatiin pelastettua.

Seuraavaksi Carl Christian tarttui esim. perunan- ja pellavanviljelyn edistämiseen, parempien peltotyökalujen ja ojitustekniikan kehittämiseen, suoviljelyyn ja nurmiviljelyyn, metsätalouden uusiin menetelmiin, soiden raivaukseen viljelykselle, pitäjänmakasiineihin ja tuolloin vielä kielletyn maakaupan vapauttamiseen.

Etenkin perunakysymys oli kiistanalainen kreivitär Eva Ekebladin, synt. de la Gardie, keksimän viinanvalmistusmenetelmän vuoksi, jossa keitetystä ja muusatusta perunasta saatu mäski sekoitettiin ohramaltaisiin. Se kannusti talonpoikia perunanviljelyyn mutta samalla viina vaikutti osaltaan tapainturmelukseen. Talousseura julisti sen vuoksi kirjoituskilpailun, jossa piti punnita perunan hyötyjä ja haittoja.

Pellavanviljelyssä haasteena oli pellavatöiden levittäminen laajemmalle, ja niinpä pellavatöiden opettajattarien koulutukseen perustettiin opisto Benvikin kartanoon Kaskisten edustalle v. 1818, opisto toimi vuoteen 1825 saakka. Talousseuran aloitteesta perustettiin käsityökouluja eri puolille Suomea, mm. Turkuun Talousseuran alaisuuteen.

Talousseura sai v. 1816 hallitukselta tehtäväksi lausunnon antamisen elinkeinojen tilasta Suomessa. Carl Christian sisällytti lausuntoon myös epäkohtia: viljan epävarma menekki, isojaon viivästyminen, uudisraivaajien kovat ehdot, hollikyydit, monimutkainen veronkantotapa, sotaväen majoittaminen ja sen seuraukset. Lausuntoa ei koskaan julkaistu sen kriittisen sisällön vuoksi, ja Talousseura poisti yhden Carl Christianin ehdotuksista myös hallitukselle esitetystä lausunnosta, nimittäin että Suomen pitäisi saada oma armeija.

Carl Christian asetti ensisijaiseksi tavoitteekseen koko Suomen, ei vain Vaasan läänin, laajan tilastollisen kuvauksen, siis tehtävän, jota Armfelt oli korostanut heidän tavatessaan Pietarissa. Senaatti osoitti pitävänsä tehtävää tärkeänä myöntämällä Carl Christianille ylimääräisen vuosipalkkion tilastotyöstä vuodesta 1818 alkaen.

Carl Christianin uranuurtajuus meteorologian saralla tarjoaa hyvän esimerkin hänen työmenetelmistään. Sään ja ilmaston vaihtelut vaikuttavat ratkaisevasti sadonkasvuun, mutta eri yhteyksien ymmärtämiseksi tarvitaan täsmällisiä havaintoja. Niinpä lämpötilaa, ilmanpainetta ja ilmankosteutta on mitattava jatkuvasti ja järjestelmällisesti.

Talousseuran kirjeenvaihtajat eri puolilla Suomea olivat siinä voimavara, ja Carl Christian kuvaili kiertokirjeessä, miten lämpötilamittauksia voitiin tehdä eri tasoilla, miten ilman kosteuspitoisuus merkittäisiin ym. Pitikö paikkansa, hän myös kysyi, että Suomen ankaran ilmaston kasveille asettamat vaatimukset tulivat korvatuiksi sillä, että ”valo vilkastaa peltoviljelyä”?

Itse hän alkoi v. 1824 mitata päivittäin eri maalajien lämpötilaa aina kolmen sylen syvyydeltä ja pian sen jälkeen ilmanlämpötilaa Turun tuomiokirkon tornin eri korkeuksilta tarkoituksenaan laatia laajempi tutkimus Turun ilmastosta. Hän toimitti merenkulkijoille lämpömittareita veden lämpötilan mittaamiseksi eri syvyyksiltä ja koska hänestä kaupasta ostetut lämpömittarit ja ilmapuntarit eivät täyttäneet vaatimuksia, hän alkoi valmistaa niitä itse omassa pajassaan.

Hän tajusi jo varhain, etteivät pelkästään Suomessa tehdyt havainnot riittäneet selventämään, miten eri paikkakuntien ilmanpaineen muutokset liittyivät toisiinsa. Carl Christianin sai idean Venäjällä toimivasta havaintoverkosta, jonka avulla voitaisiin peittää ”laaja vyöhyke puolen maapallon poikki”. Hän kääntyi kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin puoleen. Tämä suhtautui asiaan myönteisesti ja auttoi Carl Christiania löytämään yhteyshenkilöitä myös Venäjältä.

Carl Christianin ensimmäiset seitsemän vuotta Talousseurassa sujuivat onnellisten tähtien alla. Hän onnistui myös keräämään huomattavan henkilökohtaisen omaisuuden, 10000 ruplaa, säästäväisyydellä ja vähään tyytyen ja myös hoitamalla sivutöinään uusista oloista johtuneita asiamiehen tehtäviä ja valuutanvaihtoa.

Hänelle myönnettiin v. 1821 tunnustuksena professorin titteli.

Vuonna 1817 hän teki tärkeän päätöksen ja osti langoltaan Gustaf Adolf Hobinilta Tainuksen tilan, jossa kolme hänen siskoistaan tuolloin asui. Hobinin perhe muutti kaupan jälkeen Kaskisiin ja myöhemmin Pietarsaareen, jossa Gustaf Adolf Hobin astui tullipäällikön virkaan. Carl Christian perusteli kauppaa sillä, että hän tarvitsi omaa kokemusta maataloustoiminnasta – sellaisestahan hän asiantuntijana luennoi työssään.

Carl Christian ryhtyi pian myös konepajayrittäjäksi. Ensin aiemmin mainittujen meteorologisten laitteiden valmistukseen mutta pian myös erilaisten maanviljelysvälineiden, pirtojen yms. valmistukseen. Sitten hän perusti mekaanisen konepajan ja valimon ja ennen pitkää hänellä oli kolme työpajaa ja niissä 40 työntekijää. Pajojen yhtenä erikoisuutena oli paloruiskujen valmistus. Ne saivat hyvän arvosanan ja niitä toimitettiin sekä viranomaisille että yksityishenkilöille kaikkialle Suomeen.

Työntekijöiden ja työnjohtajien kouluttaminen oli tärkeää Carl Christianin laajenneessa toiminnassa. Hän edisti erityisen innokkaasti piirustuksen opettamista ja käynnisti sen vuoksi oman piirustuskoulun v. 1823.

Carl Christiania houkutteli uusille teille myös pikkuserkku Olof Carling, aiemmin mainitun Herman Carlingin isoveli. Olofin ja Hermanin äidinäiti Anna Hast oli Carl Christianin äidinäidin Eva Hastin sisko. Carlingin perhe oli v. 1799 muuttanut Kaskisista Ruotsin Härnosandiin, jonne isä (jonka nimi oli myös Olof Carling, syntynyt Vöyrillä) oli nimitetty tullinhoitajaksi. Olof nuorempi aloitti opinnot Upsalan yliopistossa, suoritti siellä v. 1812 maisterintutkinnon vuosiluokkansa parhaana ja nimitettiin itämaisten kielten dosentiksi.

Ilmeisesti hänen pätevyytensä oli sopiva, kun Kuninkaallinen maatalousakatemia v. 1816 haki ehdokkaita maataloustieteen uuteen professuuriin. Olof Carling oli aiemmin kääntänyt maatalouskirjanpidon kirjoja saksasta, englannista ja ranskasta ansiokkaasti ja sai siitä paljon kiitosta. Professorina hänen tehtäväkseen tuli maatalouden mallitilan luominen kokeilemalla eri viljoja ja menetelmiä Norra Djurgårdenin koekentällä Tukholman edustalla.

On helppo ymmärtää, että Carl Christian alkoi tehdä innokkaasti virkamatkoja Tukholmaan. Pikkuserkussa hänellä oli joku, jonka kanssa puhua työstä samalla, kun molemmat aivan ammatillisesti nauttivat kokemusten vaihdosta. Erityisesti kun Carl Christian oli saanut Kuninkaallisen maatalousakatemian palkinnon metsänhoitoa käsitelleestä kirjasta, hän keskittyi Tukholman tarjoamiin mahdollisuuksiin jopa siinä määrin, että Talousseurassa alettiin pelätä ettei hän palaisi Turkuun.

Carl Christianin ongelmat alkoivat kasautua vuoden 1820 tienoilla. On selvää, että hän oli käynnistänyt liian monta hanketta omiin ja Talousseuran resursseihin nähden. Hän olisi tarvinnut ennen kaikkea rahastonhoitajan apua pitääkseen kaikki liiketoimet järjestyksessä.

Lisäksi oli vielä perheen perustamisjuttu. Vaikka hän ilmeisesti katsoi, ettei hänellä ollut aikaa sellaiseen hankkeeseen, hän päätyi lopuksi ”pulmallisiin perhesuhteisiin”, kuten hänen elämänkertansa kirjoittaja Lars Zilliacus asian ilmaisi.

Vaikeudet alkoivat, kun Carl Christian palkkasi poikamiestalouteensa palvelijattaren, Charlotta Hanquistin, ja sai tämän kanssa tyttären syksyllä 1820. Charlotta muutti skandaalin välttämiseksi hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää Tainukseen, jossa siskot kokivat tilanteen äärimmäisen kiusalliseksi.

Charlotta Hanquist vietti Jurvassa vuoden, tytär kuoli alle 3-vuotiaana. Vuonna 1825 Charlotta muutti Tukholmaan, jossa hän avioitui jalokiviseppä Israel Sahlbomin kanssa. Tämän valmistamat korut, kellot jne. vaihtavat edelleen toisinaan omistajaa Bukowskilla, mutta Charlottan myöhemmät vaiheet ovat hämärän peitossa.

Carl Christian palkkasi uuden palvelijattaren, Anna Catharina Cajanderin, ja kesällä 1823 oli tämän vuoro lähteä synnyttämään lasta muualle, tällä kertaa Pietariin. Sen jälkeen Anna synnytti lapsen joka toinen vuosi. Viidennen lapsen syntyessä v. 1831 hänet merkittiin kirkonkirjoihin professori Böckerin kihlattuna morsiamena ja hän muutti yhteen Böckerin kanssa. Sitten rouva Böckerinä hän synnytti vielä viisi lasta.

Anna Catarina ei tainnut professorskana täyttää puolisonsa odotuksia, siihen viittaa tuohtunut kirje, jossa naapuri valittaa palvelustyttönsä joutuneen hyökkäyksen kohteeksi ja kaikenlaisen saastan peittämäksi professorin portaiden edustalla ja tämän ”naisväen” päähänpistosta. ”Sellainen menettely on alhaista eikä minusta eroa kehruuhuonenaisten pyhäpäivien huvituksista”, naapuri katsoi.

1827 iski katastrofi: tulipalo tuhosi Turun

Carl Christian ei epäröinyt investointeihin tarttumista, olipa kyse Talousseuran rahoista tai hänen omistaan, ja ajan tapojen mukaisesti hän otti hoitaakseen suuren elatustaakan, myös siskojensa suuntaan. Hän oli jo pitkään ”ollut siinä vaarallisessa asemassa, että kotona oli aina ylen määrin rahaa”, kuten hän itse asian ilmaisi, sillä hän sai luottamustoimessaan huolehtia Talousseuran kassasta ja harjoitti ajoittain laajaa valuutanvaihtoa.

Vähän ennen iltayhdeksää 4. syyskuuta 1827 katastrofi sitten iski. Kauppiaanrouva Christina Hellman tunsi Aninkaistenkadulla Turussa savun hajua, juoksi ulos ja näki, kuinka kipinät levisivät kovassa tuulessa naapuritalosta perheen navetan heinäparvelle. Siitä alkoi palo, joka oli 18 tuntia myöhemmin tuhonnut yli kolme neljäsosaa Turun rakennuksista, kyseessä oli Pohjolan kaikkien aikojen suurin kaupunkipalo.

Carl Christianin työpajassahan valmistettiin paloruiskuja, ja hänellä oli maatila kaupunginrajan ulkopuolella Ilpoisissa. Hänellä oli näin ollen sekä varusteita, työväkeä ja hevosia, joilla osallistua sammutustöihin, ja todistajanlausuntojen mukaan hän tekikin urotekoja palon taltuttamiseksi. Mutta turkulaiset olivat silti voimattomia raivoavaa tulta vastaan, parisenkymmentä ihmistä kuoli ja monet menettivät koko omaisuutensa.

Kun tuli oli tarttunut myös Talousseuran puolelle Aurajokea, Carl Christian laittoi peliin kaiken energiansa yrittäessään pelastaa seuran irtainta. Hän pelasti omin käsin seuran arkiston ja onnistui myös hoitamaan kirjaston pois liekkien tieltä. Tämän seurauksena hän ei ehtinyt pelastaa omaa omaisuuttaan talostaan, jossa palo tuhosi arvokkaat koneet ja laitteet. Kaikkein harmillisinta, jälkimaailman kannalta, oli hänen keräämänsä tilastomateriaalin, noin 50 niteen, tuhoutuminen.

Elokuussa 1829 Carl Christian asetettiin henkilökohtaiseen konkurssiin. Useimmat hänet velkojistaan luopuivat kaikesta huolimatta vaateistaan, ja Talousseura katsoi, että hänen pitäisi saada häiriöttä jatkaa vaivalla hankittujen tietojensa käyttöä yleiseksi hyödyksi niin hyvin kuin tuolloin oli mahdollista.

Carl Christian luonnehti itseään velkojilleen lähettämässään kirjeessä ”… sellainen todennäköisyyden virheellinen arviointi toiveiden toteutumisessa, joka perustuu siihen ehdottomaan mahdottomuuteen, että kun jatkuvasti elää ideaalimaailmassa, pystyisi suunnistamaan todellisessa maailmassa”.

Vuonna 1833 Carl Christian erosi Talousseurasta. Hän mietti pappisuraa, vaikka ystävät epäilivät, oliko hänellä oikeaa uskoa.

Carl Christian ei ollut kuitenkaan menettänyt yhteiskunnan luottamusta, sillä hän sai johtavan roolin taistelussa koleraa vastaan Turussa v. 1831. Neljä vuotta myöhemmin samat piirit, jotka hallitsivat Talousseuraa, nimittävät hänet tuolloin perustetun Finska Trädgårdsodlingssällskapetin (Suomen Puutarhaviljelysseuran) sihteeriksi, jossa hän toimi kuolemaansa saakka.

Hän yritti viimeiseen asti ehtiä tehdä tilastotyötään mutta esteenä oli jatkuva rahantarve perheen elättämiseksi. Elannoksi tuli Åbo Tidningar -lehden toimittaminen, mutta Carl Christian oli tuhattaituri ja haki tuloja monenlaisesta, aina taimistoteoksien välittämisestä aiemmin omassa kustantamossaan julkaisemiensa kirjoitelmien myyntiin.

Carl Christian Böcker menehtyi 54-vuotiaana v. 1841, ja häneltä jäi Anna-vaimo ja kahdeksan vielä kotona asunutta lasta. Hänen seuraajansa Talousseurassa, Lars Arnell, jätti sittemmin jälkeensä samanlaisen sotkun kuin edeltäjänsäkin. Siitä ei voi päätellä muuta kuin, että Suomen Talousseuran työehdot toiminnanjohtajilleen eivät tainneet olla kohtuullisia.

Miten Suomen tilastollisen kuvaamisen sitten kävi? Carl Christian Böcker ei ehtinyt saada sitä valmiiksi, mutta Valtionarkistoon on tallennettu paljon hänen keräämäänsä aineistoa, ja monet suomalaiset historioitsijat ovat voineet hyödyntää sitä.

Pohjanmaa Carl Christian Böckerin silmin

Carl Christian Böckerin kuvaus Vaasan läänistä painettiin kolmiosaisena Suomen Talousseuran julkaisusarjassa v. 1823. Kuvaus on yksityiskohtainen ja pohdiskelee alueen maataloutta ja muita elinkeinoja. Tässä muutama lyhyt ote.

Maankohoamisesta

Pohjanlahden vedenväheneminen ei näy missään selvemmin kuin Vaasan läänin matalilla rannoilla; ja varsinkin Mustasaaren pitäjässä sekä etenkin Koivulahden kappeliseurakunnassa, jossa lieju, jota Kyrönjoki savisilta rannoiltaan irrottaa, sitä paljolti edesauttaa. Useita tuhansia tynnyrinaloja on Mustasaaressa miesmuistin aikana noussut vedenpinnan yläpuolelle hedelmällisiksi niittymaiksi.

Kartanoiden puuttumisesta

Niin hyvää ja onnellista kuin se rahvaan luonteelle voikin olla, ettei täällä ole suuria maaomaisuuksia tai tilanomistajia, niin haitallista se silti toisaalta on viljelyn menestymiselle, että paremman maanviljelyn esimerkit, joita niiltä voisi odottaa, puuttuvat täältä lähes kokonaan.

Isojaosta

Etenkin Kruunupyy olisi varmasti peltoviljelyssä ensimmäinen pohjalaisten joukossa, jollei heidän uutteruuttaan kohtaisi se vaikea hankaluus, ettei kukaan tiedä lohkonsa tulevaa paikkaa. Silti monia uudispeltoja on raivattu, ja juuri tästä syystä kaikkein tarmokkaimmat vastustavat isojaon etenemistä ja yrittävät kaikin keinoin ainakin viivästyttää sitä, kun sitä vastoin toimeton kansanosa toivoo ja odottaa sitä kuin uutta Lex agrariaa, jolla he saisivat vähäistä rahaa vastaan haltuunsa tarmokkaiden naapureidensa hyvin hoidetut ja ravitut uuspellot.

Kaskiviljelystä

Astuin kaskiviljelijöiden pariin ajatellen tavanomaisesti, että kaikki kaskeamisen on turmiollista ja pitäisi poikkeuksetta hylätä; mutta minun on myönnettävä, että ajatukseni siitä muuttuivat täysin. Tutkin useita kaskimaita varsin tarkkaan ja havaitsin, että kaskeamisessa oli usein toimittu niin varovasti, että vain heinikko oli palanut ja ruokamulta oli aivan vahingoittumaton.

Lehmistä

Vaasan läänin karjarotu on pienikasvuista mutta mukavaa ja helposti ruokittavaa ja usein tämänrotuiset lehmät lypsävät yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin iso hollantilainen rotu, jota on Benvikin kartanossa […] Karjaa hoidetaan parhaiten Teerijärvellä, joka on tässä elinkeinossa ehdottomasti ensimmäisenä koko muuhun maahan verrattuna ja yksin myy enemmän voita kuin Kokkolan ja Pedersören pitäjät yhteensä.

Hevosista

Läänin pohjoisosassa, Lohtajalla, Kälviällä ja Kokkolassa, sekä myös osassa Kruunupyyn ja Pedersören pitäjiä, elää vielä vanha ennakkoluulo tammahevosia kohtaan. Joka vuosi Hämeeseen valuu tämän vuoksi huomattavia summia hevoston ostoon; mutta sen sijaan hevosia hoidetaan erinomaisen hyvin ja pidetään kunnia-asiana, että ne ovat kauniita, monet sitä edistävät melkein kiihkon lailla.

Metsästä käydystä kilpailusta

Yhteismetsän osakkaat ovat sotatilassa, jossa röyhkein ottaa parhaan metsän. Verisiä tappeluita käydään usein tervanpolttajien kesken, ja riuska renki saa vuosipalkaksi melkeinpä mitä hän vain vaatii; ei niinkään työstään vaan pikemminkin siitä avusta, jota hänen rohkeudestaan ja voimastaan odotetaan saatavan kun tunkeudutaan jonkun toisen ikiaikaiselle tervapaikalle tai ajetaan omalta tunkeilija pois. Toisinaan on nähty esimerkkejä tällaisen tunkeutumisen kostamisesta niin, että tervapuut tai terva murhapoltolla hävitetään.

Tervanpolton seurauksista

Selvin todiste tervanpolton vaikutuksesta kansanluonteeseen näkyy koskenlaskussa, jota kukaan ei varmaan olisi koskaan ajatellutkaan, ellei pakko olisi siihen kannustanut, ja voima antanut rohkeutta tähän vauhtiin, joihin pohjalaisten ja jämtlantilaisen lisäksi ei mikään kansa maailmassa ollut uskaltanut.

Maanomistuksesta

Pohjalaista talonpoikaa leimaava ylpeys näyttäisi olevan pääasiallisesti sitä perua, että hän kaikkialla omistaa itse sen maan, jota hän viljelee.

Varakkaista pitäjistä

Laihian emäseurakunta lienee läänin kaikista pitäjistä vaurain. Siellä eletään aika säästäväisesti, ja siellä on liki kaikkialla ainakin 50 tai 60 tynnyrin viljavarasto, seuraavana tulee Vähäkyrö […] Vöyrin, Uudenkaarlepyyn, Pedersören ja Kruunupyyn emäseurakunnista Närpiössä, Maksamaalla ja Oravaisissa sekä Kokkolan emäseurakunnasta Alavetelin ja Kaustisen kappelissa on hyvinvointi tasaista niin, että tavallisina vuosina on viljaa omaksi tarpeeksi ja kaikin tavoin ansaitaan niin paljon, ettei kovempinakaan vuosina koskaan, ellei sitten joskus Alavetelissä ja Kaustisella, jouduta turvautumaan pettuleipään. […] Läänin pohjoisosassa lienee, Kaustisen ja Kälviän jälkeen, hyvinvointi parhainta Ylivetelissä, vaikka sielläkin hallanarimmat seudut joutuvat aika monesti tarttumaan pettuleipään.

Lapsikuolleisuudesta

Lasten kuolleisuus, etenkin ruotsinkielisissä pitäjissä ja niiden joukossa etenkin Närpiössä ja Pedersöressä, on paljon suurempaa kuin missään muualla. Se johtuu huonosta hoidosta […] joka koostuu pääasiassa siitä, että lapsia ruokitaan hapantuneella lehmänmaidolla, jota tungetaan sarveen ja siihen kiinnitetään tutti. Siitä tutista lapsi sitten imee maitoa, ja löytyy paikkoja (Ähtävä), joissa toisinaan tapaa 5–6-vuotiaita lapsia kuljeskelemassa sarvensa kanssa eivätkä he huoli muuta ruokaa kuin maitoa rakkaasta tutistaan. Valistus tämän tavan vahingollisuudesta ja papiston esittämät ankarat nuhteet lienevät ainoat keinot, joilla hallitus voi vastustaa tätä väärinkäytöstä, mikä on maksanut Pohjanmaalle enemmän henkiä kuin kaikki sodat ja ruttotaudit yhteensä.

Tavoista

Ruotsalaisten seurakuntien sivistynein rahvas löytyy Kruunupyyn, Pedersören ja Kokkolan emäseurakunnista sekä osasta Luodon, Ähtävän ja Alavetelin kappeliseurakuntia; seuraavana järjestyksessä lienevät Närpiö, Vöyri ja osa Mustasaarta.

Suomenkielisten joukossa ensimmäisenä on kiistatta Vähäkyrö ja seuraavana suurin osa Ilmajokea ja Isoakyröä. Laihia noudattaa vielä vanhoja suomalaisia tapoja ja on tässä suhteessa suomenkielisten parissa yhtä esimerkillinen kuin Uudenkaarlepyyn pitäjä on ruotsinkielisten parissa.

Tavoista saanee yleisesti huomauttaa, että vaikka ne valitettavasti ovat täällä kuten kaikkialla muuallakin maassamme, muuttuneet viime aikoina niin, että juopottelu on miesten parissa ja haureus naisten parissa lisääntynyt samaa vauhtia eikä vankiloihin ole kaikin ajoin saatu mahtumaan kaikkia näitä rikollisia, niin silti on vielä paikkoja, joihin tämä yleinen turmelus ei ole samassa määrin tarttunut ja jotka ovat myös säilyttäneet entiset yksinkertaiset ja puhtaat tavat aivan turmiotta. Niiden joukossa Teerijärvi on aivan kuin unelma entisajoilta; sen 1800 asukkaasta kukaan ei ole kärsinyt ruumiillista rangaistusta eikä siellä ennen sotaa ollut tuskin yhtään langennutta naista.