VIIME TALVI on ainakin minulle merkinnyt sekä susia että paukkupakkasia. Paitsi että talvikausi 2017–2018 siirtyy historiaan yhtenä viime vuosien kylmimmistä ja runsaslumisimmista, se muistetaan ennen kaikkea talvena, jolloin susi tosissaan palasi Pohjanmaan rannikkoseudulle.
Pietarsaarenseudun riistanhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajana ja suurpetoyhdyshenkilönä olen ollut ristitulessa suuren osan talvea, ja minulla olisi paljon kerrottavaa. En halua edes laskea, kuinka monta talkootuntia ja puhelua on kulunut ja kuinka monta kilometriä olen ajanut susien takia, mutta sen tiedän, että jos vastaava talvi vielä tulee, minulla ei ole enää varaa hoitaa näitä tehtäviä.
SUSITILANNE ON tavalla tai toisella koskettanut useimpia pohjalaisia ja johtanut vahvasti liioiteltuun ja ajoittain paniikinomaiseen hysteriaan. Samalla toivon ja uskon, että päättäjät alkavat vihdoin herätä siihen, miten nykyinen luonnonsuojelulainsäädäntömme jyrää monien ihmisten käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta, ja monissa tapauksissa kääntyy alkuperäistä tarkoitustaan, eläinten ja luonnon suojelemista, vastaan.
Kun susi käyttäytyy aggressiivisesti ihmistä kohtaan pihamaalla keskellä kylää eikä sitä saa ampua, kaikkien pitäisi ymmärtää, ettei lainsäädännössämme ole enää päätä eikä häntää. Viranomaiset ja poliisi pelkäävät kuollakseen päätöksentekoa, sillä vaarana uhkaavat valitukset ja pahimmassa tapauksessa riskinä on työpaikan menettäminen. Valituksia tehtailevat luonnonsuojelujärjestöt, jotka ovat olemassa vain paperilla ja rekisteröity vain valitusten tekemistä varten.
Sitä paitsi susiproblematiikka on valitettavasti vain jäävuoren huippu. Biologina ja luontoselvitysten tekijänä olen jo vuosikausia nähnyt, miten monet kohdat nykyisessä luonnonsuojelulaissamme eivät enää mahdu terveeseen maalaisjärkeen.
Useimmat tietänevät, että tavallinen liito-oravamme voi pysäyttää moottoritien rakentamisen ja muita vastaavia, yhteiskunnan kannalta erittäin merkittäviä hankkeita, mutta samaan aikaan liito-oravaa ei juurikaan enää tarvitse ottaa huomioon arkisessa metsätaloudessa, joka kuitenkin vaikuttaa liito-oravaan eniten.
LIITO-ORAVA ON SILTI vain yksi tällainen laji, meillä on monta muuta ”pahempaa” esimerkkiä. Yksi niistä on lepakko. Täällä Pohjanmaalla meillä on yksi lepakkolaji, pohjanlepakko, joka on hyvin runsaslukuinen ja viime vuosina niiden lukumäärä on jopa kasvanut. Se sopeutuu erittäin hyvin ihmisen toimintaan, lajia ei uhkaa yhtään mikään ja se elää – kuten tiedetään – mielellään taloissamme.
Siitä huolimatta Suomi on nyt muiden Euroopan maiden kanssa allekirjoittanut sopimuksen, EUROBATSin, jolla lepakoita aletaan suojella erittäin tiukasti. Lepakkojen esiintyminen on selvitettävä kaikentyyppisessä yhdyskuntasuunnittelussa, ja jos jonkun omakotitalosta löytyy lepakoita, talo suojellaan ikiajoiksi.
Tämä tulkinta johtaa aivan järjettömyyksiin, luhistumaisillaan olevia röttelöitä ei saa purkaa, vaikka kaikki tietävät, että talolla ei sinänsä ole mitään ratkaisevaa merkitystä lepakoille. Jos talo puretaan, lepakot muuttavat toiseen, jos ympäristö on muuten sopiva.
Toinen esimerkki on viitasammakko, joka on Suomen yleisin sammakkolaji. Viitasammakko satutaan nyt kuitenkin mainitsemaan EU:n luontodirektiivin tärkeässä liitteessä (liite 4), koska se on muissa Euroopan maissa harvinaisempi ja sen esiintyminen on hiukan supistunut. Suomessa ei ole mitään merkkejä viitasammakon vähentymisestä tai uhanalaisuudesta, laji luokitellaan elinvoimaiseksi.
Siitä huolimatta viitasammakon esiintyminen on selvitettävä kaikissa hankkeissa, joihin sisältyy mitä tahansa toimenpiteitä järviin, jokiin tai vesistöihin. Pahimmissa tapauksissa, joita minä olen todistanut, viitasammakon esiintyminen on estänyt tärkeiden lintujärvien ennallistamisen ja kunnostamisen. Näin vaikka kaikki osapuolet olivat yhtä mieltä siitä, että hankkeen luonnonsuojelullinen hyöty oli verrattomasti suurempi kuin uhka viitasammakkoa kohtaan.
MINUN EI LUULTAVASTI ole järkevää arvostella sitä, mistä saan leipäni. Samalla turhaudun alalla vietetyn 20 vuoden jälkeen yhä enemmän siitä, miten rahaa ja resursseja, joita voitaisiin käyttää tärkeään luonnonsuojeluun, panostetaan esimerkiksi asuinympäristöjen lepakkoselvitysten tekoon.
Käyttäisin osaamistani mieluummin oikeisiin panostuksiin luontomme hyväksi kuin hiipisin öisin lepakkoilmaisin käsissäni jossain taajamassa.
