Tietyt lintulajit pärjäävät hyvin luonnossa ja kulttuurimaisemassa. Ne ovat suuria ja vahvoja eikä niillä ole juurikaan vihollisia, ja sen lisäksi ne ovat sopeutuvaisia. Merikotka, kurki, laulujoutsen ja merihanhi ovat juuri tällaisia suuria ja menestyneitä lajeja.
Kun kävin viimeksi Närpiössä ja samalla nautin polttopuiden pilkkomisesta entisellä kotitalollani Kalaxissa, jossa tyttäreni asuu nyt perheineen, aloin miettiä suurten lintujen menestymistä. Pitkulaisen viljelylaakson puiduilla pelloilla viihtyi satoja kurkia, kymmeniä laulujoutsenia sekä paljon meri- ja kanadanhanhia. Nuori merikotka liiteli laakson yllä ja täydensi suurten lintujen joukkoa.
Jos jätämme pois kanadanhanhen, joka on Pohjois-Amerikasta tuotu ja Suomeen vakiintunut riistalaji, neljä jäljelle jäävää lajia ovat maassamme alkuperäisiä, ja niiden historia suhteessa ihmiseen on ollut vaihteleva.
Kurki on pärjännyt parhaiten yhteiselossa ihmisen kanssa. Kanta ei ole taantunut metsästyksen takia, ja kurki on hyötynyt suuresti oman maamme ja muun Euroopan mittavasta viljan- ja perunanviljelystä. Syksyisin kurki laiduntaa puinnin jälkeen pelloilla, ja keväällä se syö perunapelloille jäänyttä satoa ja sänkipelloille karisseita jyviä. Lisäksi lajia ruokitaan paikoin talvehtimisen ja kevätmuuton aikana.
Kanta on lisääntynyt 2000-luvulla, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon lajin levittäytymisen soilta uusille pesimäpaikoille, esim. avohakkuualueille, viljelyksille ja pienille kosteikoille. Nykyään Suomessa on n. 40 000 pesivää kurkiparia, mikä kuuluu ja näkyy syksyn suurkokoontumisissa viljelymaisemissa.
Kurjen tavoin myös laulujoutsen ja merihanhi ovat hyötyneet puitujen viljapeltojen ja myös heinäpeltojen tarjoamasta ravinnosta keväisin ja syksyisin. Laulujoutsenia näkyy keväisin myös sohjoisilla perunapelloilla, joissa ne maiskuttelevat jäätyneitä perunanjämiä mutamaasta.
Laulujoutsenet ja merihanhet olivat 1900-luvun alkupuoliskolla lähestulkoon hävinneet ihmisen harjoittaman metsästyksen ja munien keräämisen takia. Molempien kannat kuitenkin elpyivät rauhoituksen myötä. Laulujoutsen on edelleenkin täysrauhoitettu. Merihanhikanta on elpynyt määräaikaisen metsästyskiellon ja sittemmin säänneltyjen metsästysaikojen ansiosta.
Kyhmyjoutsenen tarina on samankaltainen. Laji oli lähes hävinnyt Itämereltä metsästyksen ja mm. Etelä-Ruotsissa ja Tanskassa sulkasadon aikana harjoitetun pyynnin vuoksi. Kanta elpyi täysrauhoituksen jälkeen ja on sittemmin levinnyt Suomeen.
Nykyään maassamme on n. 10 000 pesivää kyhmyjoutsenparia, yhtä paljon kuin laulujoutsenia. Lisäksi syksyn aikana maamme ylitse lentää Venäjältä ja Siperiasta n. 100 000 laulujoutsenta, jotka edistävät lajirikkautta viljelymaisemissa ja merenlahdissa.
Merikotkan harvinaistumiseen ei ollut syynä pelkästään suoranainen vaino riistanhoidon nimissä. Suhteellisen varhaisesta rauhoituksesta huolimatta merikotkan alamäki kohti täydellistä sukupuuttoa jatkui pitkään Itämeren ympäristömyrkkyjen (DDT, PCB ja elohopea) takia. Ympäristömyrkyt kerääntyivät kotkien pyydystämiin kaloihin ja kaloja syöviin lintuihin. Jäljelle jääneet kotkaparit olivat niin täynnä myrkkyä, etteivät ne enää kyenneet lisääntymään.
Sama kohtalo oli saariston hylkeillä ja saukoilla. Pitkäjänteinen suojelutyö ja roimasti alentuneet myrkkypitoisuudet ovat mahdollistaneet merikotkan paluun muinaisille seuduilleen saaristossa ja järvimaisemissa.
Merikotka on kurjen ja laulujoutsenen tavoin ollut 2000-luvulla hyvin joustava asuinpaikkojensa valinnassa. Nykyään merikotkan pesiä löytyy mökkisaarilta, avohakkuualueille jätetyistä haapapuista sekä soiden pieniltä metsäsaarekkeilta. Näiden eri lajien sopeutumiskyky yhdistettynä ihmisten myönteiseen asennoitumiseen on tasoittanut tien suurten lintujen aikakaudelle.
