Gösta Karlsson, purmolaisen maatilan poika, kutsuttiin sotapalvelukseen 19-vuotispäivänään 20.9.1941. Jatkosota Neuvostoliittoa vastaan oli alkanut kolme kuukautta aiemmin.
Göstan Verner-isoveli, talvisodan 1939–1940 veteraani, oli jo kutsuttu uudelleen rintamalle. Verner haavoittui edellisessä sodassa pahasti, kun hänen päähänsä tunkeutui kranaatinsirpale, mutta kypärä pelasti hänen henkensä.
Göstan kutsunta oli Purmon kirkonkylän seurantalolla. Valtaosa kutsutuista 18–19-vuotiaista otettiin palvelukseen. Paikalla oli sotilaslääkärin lisäksi paikallinen suojeluskuntapäällikkö Gunnar Kling, joka vastasi itse nopeasti kysymyksiin, joita lääkäri esitti nuorukaisille. Lääkäri ei usein edes ehtinyt kysyä kysymystä loppuun ennen kuin vastaus oli jo kirjoitettu ylös.
Kun Gösta tilasi sota-arkistosta 60 vuotta myöhemmin häntä koskevat kutsunta-asiakirjat, hän huomasi, että kaikki vastaukset papereissa olivat väärin. Myös hänen allekirjoituksensa puuttui, sillä hän ei ollut saanut tutustua papereihin. Suojeluskuntapäällikkö tiesi Göstan keuhko-ongelmista, mutta hän piti huolen siitä, ettei lääkäri päässyt tutkimaan Göstaa.
Gösta oli asepalveluksessa jo viisi päivää kutsunnasta. Hänen Viktor-isänsä tilasi ähtäväläiseltä nahkuri Borgilta tukevat saappaat pojalleen. Gösta pyöräili Ähtävälle hakemaan uudet saappaat päivä ennen sotilaskoulutukseen lähtöä.
Matka sotilaskoulutukseen alkoi Pännäisten rautatieasemalta. Siviilipukuiset nuorukaiset ohjattiin asemalla karjankuljetusvaunuihin.
Vartin matkanteon päästä juna saapui Kovjoen asemalle, jossa vastassa oli huutava alipäällystö. Joukko marssi siviiliasuissa Uuteenkaarlepyyhyn, jossa nuorukaiset jaettiin komppanioihin.
Tästä alkoi Gösta Karlssonin sotilasura.
Saamme nyt kuulla joistain taisteluista, joihin Gösta osallistui seuraavan kolmen vuoden aikana. Gösta oli pitänyt ahkerasti päiväkirjaa jo 12-vuotiaasta asti, minkä ansiosta voimme seurata tarkoin hänen askeleitaan myös taistelutantereella.
Tämä johdanto-osa koskee Göstan toista matkaa rintamalle Syvärin alueelle, jonne hänen tykkikomppaniansa oli sijoitettu ruotsinkieliseen 61. jalkaväkirykmenttiin.
Göstan ensimmäinen matka rintamalle oli päättynyt pitkään sairaalahoitoon, sillä hän oli joutunut keskelle sikotautiepidemiaa, joka melkein koitui hänen kohtalokseen. Sairaalalääkäri oli lähettänyt riutuneen potilaan takaisin Purmoon ”saamaan lihaa luidensa ympärille”.
Gösta on nyt siis toista kertaa matkalla rintamalle karjavaunussa. Tällä kertaa kaikki muut matkustajat ovat suomenkielisiä, eikä hän juurikaan ymmärrä, mitä he puhuvat. On kylmä, ja vaunun kamiinaa täytyy jatkuvasti lämmittää. Sotilaat nukkuvat kaksikerroksisissa punkissa vaunussa, jonka ovet on lukittu ulkoa, ettei kukaan pääse livistämään.
Kuorma-autot veivät meidät illalla Keuruun rautatieasemalle, jossa meidät komennettiin karjavaunuihin, 40 miestä vaunua kohti. Monet vaunut täyttyivät ääriään myöten.
Nuori vänrikki piti vaunussamme komentoa. Illan kuluessa asemalle saapui veturi, joka vei junan Jyväskylään. Odotimme siellä muutaman tunnin. Vaunun ovi oli auki ja kaikki menivät ulos. En tiennyt, oliko heillä siihen vänrikin lupa vai ei. Yritin kertoa vänrikille, et-ten lähde vaunusta, vaan jään huolehtimaan kamiinasta. Hän varmaankin ymmärsi minua, nyökkäsi ja katosi muiden perään.
Odotin siis junanvaunussa ja pidin yllä tulta. Miesjoukko palasi muutaman tunnin päästä täpötäydet kassit käsissään. Jotkut olivat jo aika kovaäänisiä. Avatut pullot pilkistivät takkien taskuista. Muutamat olivat juovuksissakin, joten heidät täytyi auttaa vaunuun.
Matkaseurani istui ja makoili punkissaan, juoden ja meluten. Myös vänrikki kiipesi yläpunkalleen tyhjentämään pulloaan. Laulu ja meteli raikasivat. Pian yksi jos toinenkin nukahti.
Konduktööri laski matkustajat ja lukitsi oven ulkoa. Juna liikkui pimeyden läpi, mutta pysähdyimme välillä asemille päästääksemme toisia junia ohi. Matkanteko oli nykivää. Istuin kamiinan edessä ja lämmitin sen ja jopa hormin hehkuvan punaiseksi.
Pian itse kullekin syntyi pakottava tarve, ja miehet ryömivät sängyistään jonoon pienen luukun eteen, jossa tarpeet piti suorittaa. Osa onnistui puuhassaan, kun taas toiset kaatuivat nurin ja kiroilivat. Olin nähnyt juoppoja aiemminkin, mutten ollut ikinä kokenut sellaista sekasortoa, jota Suomen kunniakas armeija nyt sai aikaan.
Huolehdin tulesta ja sain olla rauhassa. Juna liikkui eteenpäin tasaiseen tahtiin. Osa matkaseurasta nukkui, osa sopersi ja jutteli, yksi jos toinenkin alkoi yskiä ja oksentaa.
Aika kului, istuin kamiinaa vastapäätä olevalla punkalla. Vänrikki nukkui yläpuolellani olevassa punkassa. Yhtäkkiä hänkin alkoi yskiä ja oksentaa. Sitten näin hänen jalkansa roikkuvan punkan reunalla. Pian hän kurkotti käsiään ja yritti ottaa tulenpunaisesta hormista kiinni.
Säikähdin puolikuoliaaksi, ponkaisin pystyyn ja sain käsilläni työnnettyä hänet sivuun viime hetkellä, jolloin hän kaatui selälleen ja oksensi taas.
Junassa löyhkäsi, ja kuvotus otti vallan. Myös minä annoin ylen. Monet muutkin oksensivat, ja useilla oli kova pissahätä.
Meno rauhoittui viimeinkin aamun valjetessa. Huoli kalvoi kehoani ja ajatukset pyörivät mielessäni. Mitä olisikaan voinut tapahtua, jos en olisi toiminut nopeasti? Se oli täysin vaistomaista, en edes ehtinyt ajatella. Reaktio ja kylmät väreet tulivat vasta jälkikäteen. Vänrikki olisi voinut palaa kuoliaaksi. Hän olisi todennäköisesti kaatanut kamiinan kumoon, levittänyt palavat puut ja hiilloksen, mikä olisi johtanut tulipaloon ja sakeaan savuun. Ovet oli lukittu ulkopuolelta. Pojat nukkuivat juovuspäissään.
En olisi yksin voinut tehdä mitään, vaan olisin kokenut saman kohtalon kuin muutkin: Suomen armeija olisi menettänyt 40 miestä. Muut vaunun matkustajat eivät tajunneet tapahtunutta, eikä minun kannattanut yrittää selittää sitä ruotsiksi. Pelastus oli täysin vastuullani. Tämä vahvisti päätöstäni pysyä erossa viinasta.
Minulla ei ollut kelloa, joten en tiennyt, miten paljon aikaa oli kulunut. Yhtäkkiä juna siirtyi sivuraiteelle ja alkoi viimein hidastaa vauhtia. En uskaltanut nukahtaa, vaikka uni jo painoi silmiä.
Rautatietyöläinen avasi vihdoin oven aamun sarastaessa, ja raitista ilmaa virtasi sisään. Matkustajat hakeutuivat ulos tehdäkseen tarpeensa lumeen. Useimmat näyttivät kurjilta. Osa yritti pestä oksennusta vaatteista lumella, harva onnistui.
Nuori vänrikki ei selvästikään ollut tottunut viinaan. Hän oli häpeissään, kun selitin, mitä hänelle melkein tapahtui keskellä yötä. Hän todennäköisesti ymmärsi, mitä sanoin, vaikkei virkkanut mitään ruotsiksi. Hän sai kuitenkin sanottua ”kiitos”.
Kuusi viikkoa myöhemmin, huhtikuussa 1942, Gösta on komppaniansa kanssa sopeutunut arkeen syvällä itäkarjalaisissa metsissä. Göstan rintama-ajan yksi verisimmistä taisteluista on pian edessä. Hän saa asetoveriensa kanssa tehtäväksi löytää ryhmän tykille sopivan paikan.
Ryhmänjohtaja Gösta Sundqvist vei minut, Nils Lövqvistin, Hans Nygårdin, Nils Högnäsin ja Arne Östmanin tiedusteluretkelle. Suuntasimme tieltä oikealle, jossa tiheä kuusimetsä suojasi meitä katseilta. Välillä jouduimme pysähtymään ja kyykistymään, kun luodin sirpaleet pudottivat oksia puista. Noin sadan metrin päässä ryssien korsuista siirryimme tietä kohti löytääksemme sieltä sopivan paikan tykille.
Painauduimme pengertä vasten, sillä se antoi meille hieman suojaa. Gösta Sundqvist halusi paremman näkymän maastosta meidän ja korsujen välillä, joten hän nousi ylös ja samalla ampui kiväärillään yhden vartiopaikalla olleen vihollisen, joka tähtäsi häntä kohti puun takaa ehkäpä 20 metriä tiestä. Toinen vartija katosi metsikköön.
Gösta oli tottunut kenttäampuja ja nopea aseenkäsittelijä. Löysimme paikan, joka tarjosi hyvän tuen tykin kannuksille. Sitten kuusikosta täytyi enää löytää paikka ammuksille ja patruunankantajille. Yhtäkkiä metsästä hiipi konepistooli tanassa päällystön jäsen, joka ehti kaikeksi onneksi huomata, että olimme samalla puolella.
Palasimme takaisin korsullemme ja laitoimme tykin kuntoon. Joimme vähän korviketta ja järsimme kovaa leipää hieman ennen aamukolmea. Sitten ryhdyimme työntämään tykkiä eteenpäin kuunvalossa. Meidän täytyi varovasti siirtää edestä puista pudonneet oksat ja muutamat hajalle ammutut kuuset. Saimme tykin hyvissä ajoin paikalleen ja oikeaan suuntaan tähdättynä.
Kaikki sujui salassa, sillä lähistöltä kuuluvat pamausten kaiut peittivät äänemme. Kaksi miestä jäi vahtimaan tykkiä, kun me patruunankantajat kannoimme ammukset paikalle. Yllättäen kuusten välistä putkahti esiin parrakas ukko kantaen puhelinjohtokelaa. ”Mitäs puuhaatte täällä”, ukko kysyi. Hän oli Arne Kronqvist Lillbystä, Purmon naapurikylästä, matkalla vetämään puhelinjohtoja tulevaa taistelua varten.
Sotilaat, joita ei tarvittu tykin luona, ohjattiin tyhjään korsuun suojaan kranaateilta. Korsun oviaukossa pojat kohtasivat ryssän, ja luulivat kohtalonsa olleen sinetöity. Joku sytytti tulitikun, minkä jälkeen he totesivat oven edessä olevan ryssän kuolleeksi ja korsun tyhjäksi. Vihollinen oli todennäköisesti haavoittunut ja ryöminyt korsulle, jossa hän oli kuollut istuma-asentoon.
Tasan aamuviideltä avasimme tulen, johon saimme pian vastauksen. Taistelimme elämästä ja kuolemasta. Kaikki aseet soivat, vaikka tykistö ei voinutkaan tulittaa pientä aluetta, jossa ystävät ja viholliset olivat lähes rinta rinnan.
Tykkipäällikkömme avasi tulen ja ampui ensin kumoon muutaman puun, jotta hän saisi paremman näköyhteyden korsuihin, joissa ryssät kykkivät. Tulituksesta täytyi pitää taukoja, antaa tykin putken viilentyä. Meidän patruunankantajien piti koko ajan syöttää lisää ammuksia. Välillä kuulimme, miten luodit iskeytyivät tykin kilpeen, mutta kukaan meistä ei haavoittunut.
Kranaatinheitinmiehillä oli eriskummallinen tulenjohtaja. Hän seisoi aiemmin vallatun korsun vieressä jalkaväkiryhmän kanssa, joka odotti rynnäkkökäskyä vihollisen korsuja kohti. Haimme vuorollamme korsusta suojaa.
Kun joukkueemme varajohtaja oli tulossa suojaan, hän valitsi oikotien ja harppoi korsua kohti pitkin askelin, vaikka Gösta Sundqvist yritti varoittaa häntä. Puolivälissä hän hypähti ja kirosi; hän oli saanut luodin sääreensä, joten hänen aseveljiensä täytyi ryömiä hänen luokseen ja vetää hänet turvaan. Mies vietiin joukkosidontapaikalle, ja hän oli poissa muutaman viikon.
Taistelu jatkui. Aiemmin mainittu tulenjohtaja seisoi korsun oviaukossa ja johti tulta suoraan ryssien korsujen kattoja kohti ja aivan niiden taakse. Makasin suojassa lattialla oviaukon oikealla puolella ja tarkkailin tulenjohtajaa, kun hän pelottomasti johti tulta lyhyin korjauksin.
Yhtäkkiä kuulin älähdyksen, ja tulenjohtaja heittäytyi viereeni korsuun – oviaukkoon oli lentänyt kranaatti. Korsuun paiskautui räjähdyksen voimasta ovenpalasia ja puunsäleitä, mutta pirstaleet osuivat seiniin eikä kukaan loukkaantunut. Tulta johtanut rohkea ja rauhallinen kersantti ylennettiin kuulemma samana päivänä vänrikiksi.
Korsuaukon räjähdyksen jälkeen saimme käskyn rynnätä korsujen kattojen takana olevalle alueelle. Suomenkieliset pojat, meitä nuorukaisia paljon vanhemmat, ryntäsivät ulos konepistoolit käsissään. Joillain oli käsikranaatteja, muutama veti esiin puukkonsa. Korsun ulkopuolella heidän karjuntansa sekoittuivat konepistoolien raikuun ja käsikranaattien pamauksiin.
Vaikein taistelu oli ohitse. Tykkimme ei osallistunut loppuvaiheeseen, mutta ryssien korsuaukkoihin laukaistut kranaatit olivat ajaneet vihollisen selviytyjät pois ja hiljentäneet konekiväärien äänet. Otimme muutaman vangin, jotkut heistä haavoittuneita. He olivat nuoria ja raivokkaita poikia, jotka eivät halunneet antautua, mikä oli huono asia taistelun melskeessä. Uskon, ettei heitä voitu pitää vankeina.
Puoliltapäivin taistelut olivat siirtyneet erämaahan kukkulan taakse. Ryhmämme sai käskyn siirtää tykin korsumäelle sen varalta, että venäläiset ryhtyisivät uuteen hyökkäykseen. Jouduimme raivaamaan pois tieltä vihollisten kaatuneita ja ruhjoutuneita ruumiita.
Kun joukkueemme varajohtaja haavoittui, päällystö lähetti korvaajaksi erään aliupseerin, jonka psyyke ei kuitenkaan kestänyt sodan kurjuutta. Hänen sijalleen nimettiin Bror Bäck. Ajomies Kalle Sjöblom toi meille muonaa: kylmää ja paksua hernekeittoa, jonka leikkasimme viipaleiksi puukoilla ja söimme leipäpalasten kanssa. Kalle täytti kenttäpullomme mehuämpäristä. Söimme hernekeiton ruumiskasojen keskellä, mutta olimme hirveän nälkäisiä, joten se ei meitä haitannut.
Nils Högnäs ja minä istuimme tykin vieressä kannettuamme sinne ammuksia, kun paikalle saapui kenttäpappi. Hän oli kulkenut pitkin tietä, jossa noin 30 toveriamme makasi kuolleena valkoisissa lumiviitoissaan, osa veren tahrimina. Papin oli määrä tarkastaa kaatuneet ja ottaa toinen puolikas sotilaan tunnuslevystä, jollainen jokaisella roikkui kaulansa ympärillä. Sitten hänen täytyi järjestää kaatuneiden kuljetus, arkut ja vainajien palautus kotipaikkakunnilleen.
Pappi kierteli mäen päällä ja katseli kaatuneita ryssiä. Hän puheli itselleen: ”Miten hienosti tehty!” Vahtitoverini tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: ”Kuuletko, mitä pappi sanoo?” ”Kuulen.” Pappi tuli lähemmäs ja sanoi itselleen: ”Loistavaa työtä!”
Kenties pappi ei uskonut, että kuulisimme hänen sanansa, mutta me 19-vuotiaat pojat, jotka olimme päässeet muutama vuosi sitten ripille, ihmettelimme suuresti hänen puheitaan. Uskon, että se horjutti lapsuuden uskoani. Jälkikäteen, kun tapasin Nilsiä siviilielämässä, tervehdimme toisiamme sanomalla: ”Miten hienosti tehty!”, johon toinen vastasi: ”Kyllä, loistavaa työtä!”
Syvärin yli kahden vuoden asemasodan jälkeen rykmentti saa käskyn siirtyä Viipuria ja Karjalankannasta kohti, jossa venäläiset valmistautuvat valtavaan hyökkäykseen vallatakseen Suomen vihdoin ja viimein.
Kesäkuun 16. päivän vastaisena yönä klo 1.50 ryhdyimme marssimaan Uutusjärveltä kohti Lamperoa ja Aunuksen aukeita.
Valtaamamme tykit vaativat kaksi hevosta ja ajomiehen, mutta monet ajomiehistä eivät olleet vielä ehtineet palata lomiltaan. Myös komppanian ratsuhevoset valjastettiin kärryjen eteen. Se oli ensimmäinen kerta 6–7-vuotiaalle Tolanille, eikä kukaan halunnut ottaa eläimestä vastuuta. Joukkueen johtaja Loman käski, että minun täytyi huolehtia ratsusta, sillä olin siviilielämässä tottunut hevosiin.
Kärryt tuotiin esille, ja John Sundstedt ja Sven Lövbacka kiinnittivät valjaat, kun olin peruuttanut hevosen aisoihin. Useimmat muista hevosista seisoivat jo rivissä. Otin ohjaksista kiinni ja kannustin Tolania eteenpäin. Hevonen ampaisi hurjaan vauhtiin, vaikka kuinka panin hanttiin. Tolan ei upseerin hevosena ollut tottunut kulkemaan ohjaksissa. Yhtäkkiä pyörä pompahti kiven yli ja kuorma lensi maahan. Juoksin eteen ja pitelin Tolania suitsista kiinni. Aisat olivat menneet rikki.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! John löysi nuoren ja käyrän pihlajan, josta Sven vasaroi tuen rikkinäiselle aisalle. Uuden yrityksen aika. Pidin suitsista kiinni Tolanin pään vieressä ja onnistuin peruuttaman hevosen aisojen väliin. Joku otti suitset sillä välin, kun minä selvitin ohjakset. Sain Tolanin ja kärryt puoli tuntia myöhässä hevosia varten tarkoitetulle polulle.
Ajoneuvojen välillä piti olla 15–20 metriä, mutta se oli mahdotonta. Tolan löi jalkansa edellä kulkevan ajoneuvon päätylevyyn, ja pelkäsin sen rikkovan polvensa. Hevonen alkoi rauhoittua muutaman kilometrin jälkeen, joten minun ei enää tarvinnut pitää niin tiukkoja ohjaksia. Marssimme vielä pari kilometriä ja pysähdyimme ruokapaussille. Hevoset saivat vettä.
En kuitenkaan ehtinyt syödä. Minun täytyi seistä ja pidellä hevosta sillä aikaa, kun sille haettiin vettä. Taputin pelästynyttä ratsua kaulaan ja juttelin sille. Minulla oli laukussa leivänkannikoita, jotka Tolan ahnaasti etsi suuhunsa. Se oli viisas hevonen, joka alkoi ymmärtää tehtäväänsä. Olin hikinen, mutta en vielä halunnut kivuta kuorman päälle.
Matkan jatkuessa totuin yhä paremmin hevosmiehen hommiin. Kuulimme lentokoneen ääneen klo 11.50, ja joku teki lentohälytyksen. Kyse oli kuitenkin kahdesta omasta koneestamme, jotka lensivät korkealla.
Odottamatta eteemme ilmestyi kaksi maataistelulentokonetta, jotka liitivät sammutetuin moottorein. Yksi kone avasi tulen, kun taas toinen nousi hieman ja lensi pidemmälle kolonnaa pitkin. Useimmat saivat hevosensa pientareen yli oikealla olevaan tiheään metsään, mutta Tolan seisoi hievahtamatta paikallaan.
Ähtäväläinen Martin Englund ajoi etumaisena, ja näin kaukaa hänen hevosensa kaatuvan. Kone lähestyi Tolania ja minua. Käärin ohjakset käteni ympärille ja heittäydyin maahan. Näin ampujan, joka tulitti koko ajan konetykillään tietä.
Uskoin viimeisen hetkeni koittaneen maatessani maassa kärryjen vieressä. Vedin kädet pääni päälle, elämäni ja kotini häivähtivät nopeasti mielessäni. Yhtäkkiä huomasin lentokoneen olevan takanani ja jatkavan tulitusta. Olin elossa, niin kuin hevonenkin!
Miten se oli mahdollista? Todennäköisin selitys on, että ampuja oli vaihtanut lipasta. Kaikissa automaattiaseissa on lipas, joka tyhjennyttyään vaihdetaan uuteen. Siinä kestää muutama sekunti.
Martin Englundin hevonen ja kärryt siirrettiin tieltä syrjään, ja lääkintämiehet huolehtivat vaikeasti haavoittuneesta Martinista ja lievemmin loukkaantuneesta Högnäsistä. Martin kuoli illalla.
Kärryjen tyhjentämisessä kesti hyvä tovi. Vein Tolanin tien reunaan ja seisoin koko ajan hevosen pään vieressä, puhelin sille rauhallisesti ja taputin sitä kaulaan. Jatkoimme matkaa ja saavuimme hiekkaharjulle, jossa oli tien molemmin puolin metsää. Tie oli tasaista ja helppoajoista. Pysähdyimme lepäämään sopivaan paikkaan. Olin hiestä läpimärkä, ja jaoin taas leipäni Tolanin kanssa.
Kiipesin marssin jatkuessa kuorman päälle, ja matka sujui jokseenkin hyvin. Ajatukseni olivat kuitenkin levottomat ja yhtäkkiä mieleeni juolahti, että kärryjen päällä istuva on varma maalitaulu maataistelukoneelle. Kammoksuin suuresti näitä matalalla lentäviä koneita, joten kapusin alas kärryiltä ja jatkoin matkaa niiden vieressä. Muut kuskit istuivat kuormiensa päällä.
Kun komppania iltapäivällä kolmen aikoihin marssi tasaista hiekkaharjua pitkin, maataistelukoneet palasivat liitäen männynlatvojen korkeudella moottorit sammuksissa. Tällä kertaa niitä oli viisi. Yhtäkkiä ne käynnistivät moottorinsa ja avasivat tulen. Tätä seurasi korviasärkevä melu kranaattien iskeytyessä puihin ja tielle.
Muutama hevonen ryntäsi kauhuissaan metsään, ja varusteet ja muut tavarat lensivät maata pitkin. Sain tällä kertaa Tolanin ojan yli, mutta siihen ratsu pysähtyikin. Kiersin ohjakset kädessä männyn taakse, heittäydyin maahan pieneen kuoppaan rungon viereen ja pitelin ohjaksista kiinni. Yksi tai useampi kranaatti osui mäntyyn muutaman metrin korkeudelle, ja puunpalaset rasahtelivat ja sinkoilivat maahan.
Ylitseni lensi luotiparvi, joka osui Tolania takaraajaan, repien reisilihaksia ja suuria suonia. Hevonen huusi ja nousi jaloilleen ja potki, ja joka kerta vaatteilleni roiskui verta kuin kastelukannusta.
Ryntäsin etsimään joukkueen johtajaa. Pyysin häntä katsomaan, mitä voisimme tehdä Tolanin hyväksi. Hän saapui juosten, näki hevosen hädän ja sanoi: ”Pidä tiukasti kiinni!” Yritin saada Tolanin ottamaan muutaman askeleen eteenpäin, tuloksetta. Joukkueen johtaja veti aseensa esiin. Astuin hieman sivummalle, jolloin hän ampui yhden laukauksen hevosen otsaan. Tolanin kärsimys oli ohi.
Luulen, että joukkueen johtaja ampui toisenkin laukauksen, mutta ympärillä oli sellainen meteli, etten ole varma asiasta. Komean ratsun tarina päättyi siihen. Se kaatui aisojen päälle ja jäi metsään makaamaan paikoilleen. Kysyin johtajalta, kannattaisiko minun yrittää ottaa valjaat pois. Hän vastasi, ettei meillä ollut aikaa. Meidän täytyi jatkaa nopeasti matkaa.
Edessäni olevan ajomiehen kärryihin oli osunut, ja komppanian tervatynnyri oli hajonnut ja terva valunut ulos. Kuski ei kuitenkaan huomannut sitä. Lentokoneiden ja automaattiaseiden hälyn takia oli mahdotonta huomata kaikkea, mitä tapahtui.
Sain loppuelämäni kestävän pelon maataistelukoneita kohtaan. Yhdellä tapaa oli helpotus, ettei minun enää täytynyt kantaa vastuuta Tolanista, mutta säälin kaunista hevosta, joka oli haavoittunut kaksi kertaa aiemminkin.
Rykmentti saapuu 22.6. Tienhaaraan, Viipurin läntiseen taajamaan. Viipuri on kaatunut kaksi päivää aiemmin ilman suurempaa vastarintaa. Gösta ja hänen toverinsa ovat kohdanneet useita pakenevia suomalaissotilaita. Jotkut heistä ovat nimitelleet ”hurreja” ja syyttäneet heitä sodan pitkittämisestä.
Vihollinen on koonnut Viipuriin valtavan armeijan ylittääkseen salmen ja sillan, joka on kaupungin ja Tienhaaran välillä. Gösta ja hänen tykkiryhmänsä saavat tykin asemiin niin kutsutun Hackmanin talon viereen, josta he voivat tulittaa sillan kannattimia.
Muutaman tunnin kuluttua taivas värjäytyi idässä punaiseksi auringon noustessa tänä juhannusaaton aamuna 23. kesäkuuta. Vastaheränneet ryssät herättivät meidät ankaralla tulituksella ja yrittivät pelästyttää 61. rykmentin sotilaat.
Meidän ei tarvinnut odottaa kauaa ennen kuin satojen raskaiden pommittajien melu saavutti meidät ja vahvistui. Koneet lensivät laajassa rintamassa, ärhäköiden ja nopeiden hävittäjien ympäröimänä. Ne olivat vihaisten mehiläisten tapaan valmiita hyökkäämään vihollisen lähestyessä.
Oli mahdotonta yrittää puhua toisillemme, kun laivue, jonka lasti ei nähtävästi ollut tarkoitettu meitä varten, ylitti meidät. Ilma ja maa värähtelivät, ja tunsimme olomme pieniksi muurahaisiksi maatessamme kapeissa, matalissa kuopissamme.
Sitten pommikoneet avasivat luukkunsa, ja tuhannet pommit kimalsivat auringossa matkalla kohti toista sotilasyksikköä. Pian tämän jälkeen taivaalle kohosi lukemattomia mustia savupatsaita ja ainesta räjähdysten voimasta. Muutaman sekunnin päästä kuulimme pamahdukset, kuin hirvittävän rajun ukkosmyrskyn.
Lentokoneet tekivät yhden leveän kaarroksen ja kääntyivät takaisin etelää kohti. Tässä vaiheessa oma ilmatorjuntamme ja hävittäjämme liittyivät leikkiin mukaan. Kaikki viholliskoneet eivät varmaankaan päässeet takaisin tukikohtaansa.
Vaikka juhannusaaton ensimmäisen laivueen lasti ei ollutkaan tarkoitettu meitä 61. rykmentin sotilaita varten, meidän ei kuitenkaan tarvinnut odottaa pitkään omaa vuoroamme.
Samana päivänä aamuseitsemältä ryssät ryhtyivät sellaiseen tulitukseen, ettemme olleet moista aiemmin kokeneet. Me, jotka emme sillä hetkellä huolehtineet tykistä, hakeuduimme kallionseinämää vasten pystytettyyn tilapäiseen suojaan. Tunsimme olomme suhteellisen turvalliseksi, kunnes suojan yläpuolella kohoavaan kuuseen räjähti kranaatti. Sirpaleita lensi joka puolelle, mutta onneksi emme loukkaantuneet, vaan ainoastaan kuurouduimme hetkeksi.
Osuma antoi kuitenkin ajattelemisen aihetta, ja kun kranaattituli harveni, Gösta Sundqvist sanoi: ”Nyt, pojat, ryhdytään kaivamaan lapioilla”, eikä yksikään viivytellyt. Kaivoimme niin että hiki valui, mutta pääsimme ainoastaan 60 sentin syvyyteen. Ladoimme mullat kuopan reunalle ja ahtauduimme kuoppaan, jonka päälle asetimme tukkeja katoksi.
Tämä kuoppa oli vain parin metrin päässä aiemmasta suojastamme, jonka jätimme paikalleen. Yritimme löytää sopivia tukkeja kranaattien kaatamista puista. Sahamme eivät kuitenkaan pureutuneet kunnolla puihin lukuisten kranaatinsirpaleiden takia.
Olimme nälkäisiä ja janoisia, vaikka olimme vain viitisenkymmentä metriä vedestä. Vedessä kellui kuolleiden kalojen parvi, joka saisi pian seuraa kuolleista vihollisista.
Ryssien pommittajat, joita pienet hävittäjät suojelivat, lensivät jälleen alueen yli ja pudottivat lastinsa. Se tuntui maanjäristykseltä. Yhdessä aallossa lensi noin 150 konetta. Ilmataistelut venäläiskoneiden ja omien saksalais- ja suomalaiskoneidemme välillä jatkuivat. Päidemme päällä ammuttiin tänä päivänä alas noin 20 viholliskonetta, mutta myös suomalaiskoneisiin osui.
Ryssät yrittivät uudelleen ryhmittäytyä ylittääkseen salmen, mutta heidät torjuttiin. Horisonttiin ilmestyi sadoittain uusia lentokoneita, jotka pudottivat lastinsa. Meidän hävittäjämme kohtasivat ne ja ilmatorjuntatykit tulittivat. Ryssät yrittivät kerta toisensa jälkeen säikyttää 61. rykmentin tiehensä, mutta me näytimme heille, että he olivat kohdanneet puolustajia, jotka eivät hylänneet asemiaan.
Ryssien seuraava suuri hyökkäys alkoi pian klo 11.00 jälkeen. He luultavasti pitivät voittoa varmana, mutta he olivat taas väärässä.
Meidän ryhmämme, joka sillä hetkellä ei ollut tykin vieressä, heittäytyi toistensa päälle vastakaivettuun kapeaan ojaan. Minä makasin ylimpänä tykkipäällikön päällä. Olimme hiljaa, mutta yritimme pitää suumme auki. Tykkipäällikkö sanoi, että tämä oli pahempaa kuin Summassa, jossa hän oli taistellut talvisodan aikana.
Vieressä olevaan vanhaan suojaamme saapui juosten neljä poikaa toisesta komppaniasta. He painautuivat kallionseinämää vasten. Pojat ryhtyivät laulamaan henkensä edestä; se oli tavallinen tapa yrittää hallita pelkoa.
Yhtäkkiä tapahtui juuri niin kuin tykkipäällikkömme oli aavistanut. Kuulimme hirvittävän pamahduksen, kun suuri kranaatti kimposi puusta suoraan naapurikuoppaan. Silmissä musteni, haukoimme henkeä ja yritimme nousta ylös kuopastamme. Ilma oli sakeana savusta. Veri ja rikkinäiset ruumiit täyttivät aiemman suojamme.
Yksi neljästä pojasta vaikersi hiljaa. Vedimme hänet pois, otin sidetarpeeni esille ja ryhdyin puhdistamaan ja sitomaan häntä. Toiset toivat lisää ensiaputarvikkeita, ja muistaakseni tämä haavoittunut poika sai 13 eri sidettä. Monista haavoista huolimatta hänen kehonsa vaikutti kokonaiselta, vaikkakin veriseltä. Lääkintämiehet veivät hänet pois sen jälkeen, kun kranaattitulen keskipiste oli siirtynyt hieman taaksemme.
On vaikea käsittää, miten kukaan 61. rykmentistä jäi henkiin yli tunnin kestäneen valtavan pommituksen jäljiltä – sadat pommikoneet tiputtivat alueelle arviolta 20 000 kranaattia. Kaikkialla oli repeytyneitä kraattereita, savu oli tiheää. Aseet olivat mullan ja roiskeiden peitossa.
Pojat puhdistivat nopeasti aseensa. Taistelun seuraava vaihe käynnistyi heti kun vihollinen oli siirtänyt raskaamman kaluston hieman taaksepäin. Ryssät olivat keränneet koolle paljon erilaisia veneitä, ja tuhannet ruskeat hahmot vyöryivät huutaen rinnettä alas salmen toisella puolella, todennäköisesti takana olevien vauhdittajien pakottamana.
Rautatiepenkereeltä, jonne ryssät olivat ilmeisesti yön aikana kaivaneet pesäkkeitä suojaksi, virtasi esiin toinen ruskea massa. He olivat lihavia kohteita tykillemme, josta käsin meillä oli esteetön näkyvyys. Toinen tykkimme, joka sijaitsi rannalla sillasta pohjoiseen, tulitti samaa kohdetta, joten saimme aikaan kovan ristitulen sillan kannattimiin.
Vihollinen avasi tulen konekivääreillä ja muilla käsiaseilla sekä käytti räjähtäviä luoteja, jotka hämmensivät meitä suuresti. Luodit räjähtelivät ympäriinsä, aivan kuin vihollinen olisi ollut keskuudessamme, emmekä pystyneet puhumaan toisillemme.
Mutta ihme kyllä, kehenkään ryhmästämme ei osunut. Ryssät ampuivat liian korkealle.
Venäläiset eivät onnistuneet murtamaan Tienhaaran puolustusta, vaan kärsivät valtavat tappiot. Seuraava suurhyökkäys kohdistui Taliin ja Ihantalaan, jossa tapahtui toinen ratkaiseva taistelu – suurin ikinä Pohjoismaissa. Venäläiset torjuttiin sielläkin, vaikka myös suomalaiset kärsivät suuria tappioita.
Gösta Karlsson julkaisi 100-vuotissyntymäpäivänsä yhteydessä 20.9.2022 nuoruusvuosistaan ja sotakokemuksistaan kertovan kirjan Från tonårssoldat till krigsveteran, Förlaget Scriptum.
