Ehkä kaikkein hankalin historioitsijoiden käsittelemistä muuttujista liittyy juuri aikakäsitykseen. Mitä aika on?
”Pidämme aikaa lineaarisena, mittaamme sitä kiinteällä asteikolla kelloilla. Sen sijaan talonpoikaisyhteiskunnassa aika oli syklinen. Elämä noudatti vuodenaikojen vaihtelua sekä auringonnousua ja -laskua. Vasta tultaessa 1900-luvulle ja hehkulamppujen aikaan, jolloin pimeys saatiin väistymään oman mielen mukaan, ihmiselle tarjoutui käytännössä mahdollisuus tehdä työtä kellonajasta huolimatta, Nils Erik Villstrand sanoo.
Ihmisten on yleensä vaikea kuvitella aikaa pitkälle taaksepäin tai eteenpäin. Aika on ennen kaikkea tässä ja nyt.
”Monet muistavat isovanhempansa, heillä on nimi, identiteetti. Mutta perhehistoria yli kaksi sukupolvea taaksepäin on jo usein hämärän peitossa. Ehkä näiden varhaisten esi-isien nimet on joskus kuullut mutta unohtanut saman tien. Esi-isät, joilla ei ole kasvoja
”Pohjanmaan perinteeseen ei kuulu esivallalle pokkurointi”
tai joihin ei liity jokin tarina, jäävät anonyymeiksi ja katoavat historiaan.”
Samaan aikaan, Nils Erik Villstrand sanoo, tutkimus osoittaa, että ihmisillä on tarve käsitellä menneisyyttään ja yrittää ymmärtää sitä suhteessa yhteiskunnan muutoksiin. Asiassa on myös eksistentiaalinen ulottuvuus: mistä itse kukin tulee ja miksi omasta elämästä on tullut sellaista kuin on tullut? Haluamme elää elämää, josta voi koostaa tarinan.
Näkemys historian kulusta on etenkin yhdessä suhteessa keskeistä yksilölle.
”Kulkeeko kehitys kohti parempaa vai huonompaa? Historia osoittaa, että odotukset vaikuttavat voimakkaasti ihmisten vointiin ja toimintaan. Jos uskoo aikojen kulkevan kohti parempaa, jaksaa enemmän. On vaarallista, jos tulevaisuus koetaan uhkaavana.”
Missä määrin ihmiset oppivat historiasta? Täytyykö kaikkien sukupolvien tehdä samat virheet kuin aiemmat polvet?
”Me opimme mutta myös unohdamme. Mielestäni esimerkiksi EU on oppimisen tulosta. Jos haluamme välttää sodat, kansakunnat on saatava sitoutumaan yhteistyöhön. Kun sanotaan, että emme opi mitään historiasta, viitataan yksipuolisesti niihin kertoihin, jolloin menneisyys ei, traagisin seurauksin, ole saanut toimia opettajana.”
”Yksilön tasolla on syvästi inhimillistä
”Nyt meillä on vahvojen kaupallisten voimien pyörittämä nuorisokultti, kantavana ideanaan keskittyminen omaan itseen.”
kokeilla asioita nähdäkseen, pitävätkö vanhempien tai koulun opetukset paikkansa. Nuoruusvuodet muovaavat ihmistä, edellistä sukupolvea täytyy saada kyseenalaistaa ja tehdä omat virheensä. Ennemmin tai myöhemmin tulee ymmärrys siitä, ettei kaikki ollutkaan niin päivänselvää, miltä se vaikutti.”
Mutta silti Nils Erik Villstrand miettii, olemmeko vanhempien ja nuorempien suhteessa saavuttaneet käännepisteen, tipping pointin.
”Ikääntyneet syrjäytyvät nykyään. Tutkimus osoittaa, että vanhusten asema on Pohjoismaissa alhaisempi kuin missään muualla maailmassa. Samaan aikaan on totta, että ikääntyneet voivat nyt paremmin ja ovat terveempiä kuin koskaan. Monet jättävät työelämän silloin, kun heidän pätevyytensä on huipussaan, yhtäkkiä heidän osaamiselleen ei ole kysyntää.”
Miten näitä epäjohdonmukaisuuksia pitäisi tulkita? Moninaisuutta ylistetään, mutta se ei sisällä ikääntyneitä. Kestävyyttä vaaditaan, mutta kuljetaan rikkirevityissä farkuissa. Tietoa on helpompi löytää kuin koskaan, mutta yliopistoissa joudutaan huomaamaan, että uusien ikäluokkien tiedot ovat heikommat kuin aiemmin…
”Ennakkoluuloja on helppo pitää yllä molempiin suuntiin”, Nils Erik Villstrand sanoo. ”Viimeisin uusien opiskelijoiden ryhmä, joille luennoin Åbo Akademissa, oli kohtaamistani ryhmistä kirkkaasti terävin – ja pitää muistaa, että olen opettanut akateemisella tasolla vuodesta 1975.”
”Uskon, että sukupolvet ylittävä keskustelu on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Ennen eri sukupolvet asuivat yhdessä, toisia tapasi usein. Vasta 1960-luvun hyvinvointiyhteiskunnan myötä tuli tilaa omalle nuorisokulttuurille. Nyt 50 vuotta myöhemmin meillä on vahvojen kaupallisten voimien pyörittämä nuorisokultti, jonka kantavana ideana on omaan itseen keskittyminen.”
”Tämän päälle tulee vielä globaali samanaikaisuus, ja minun on vaikea uskoa ihmisen biologian olevan luotu siihen. Kaikki leviää kulovalkean tavoin, mikään ei ole nopeampi kuin sosiaalisen median huhu, joka jalostettuna ratsastaa ihmisten oman ylemmyyden tarpeella. Missä on tilaa sentyyppisille uteliaille ja kriittisille keskusteluille, joista kuulin juutalaismuseossa?”
”Samalla meillä on nyt yhteiskunta, jossa pian joka asia rekisteröidään tietokantoihin. Kukaan ei uskonut Orwellia tämän kirjoittaessa dystopistisen 1984 romaaninsa. Olen synkkinä hetkinä miettinyt, olemmeko jo samassa pisteessä”, Nils Erik Villstrand sanoo.
”Kaikesta huolimatta olen historian ja minun tähän mennessä jo melko pitkän suhteen myötä oppinut, että tuskin kenenkään tilanne on sellainen, ettei hän mitenkään voisi muokata tulevaisuuttaan. Se ei ole koskaan kiveen hakattu. Pystymme ottamaan haltuun oman elämämme ohjakset!”
Svenolof Karlsson
Nils Erik (Nisse) Villstrand,
Nils Erik (Nisse) Villstrand, synt. Purmossa, Pohjoismaiden historian professori Åbo Akademissa v. 2000–2017, Pohjanmaan museon johtaja Vaasassa v. 1996–1999. Svenska litteratursällskapet i Finland -järjestön kunniajäsen, Suomen Tiedeseuran jäsen, Kungl. Vitterhetsakademienin ulkomaanjäsen sekä Kungl. Skytteanska Samfundetin kirjeenvaihtojäsen. Hänen uusimpia julkaisujaan ovat mm. Valtakunnanosa, Suomen ruotsalainen historia 2 (2009), Sveriges historia 1600–1721 (2011) ja Åbo Akademi i sin början 1918–1945 (2019).
