Tarina alkaa Chicagosta ja Johannes Wikistä, jolla oli kaupungissa oma rakennusyritys, sekä hänen kotiapulaisena työskennelleestä vaimostaan Elisabeth Wikistä, syntyjään Sandell (Heikiuksen sukua). Johannes oli muuttanut Amerikkaan Koivulahdesta v. 1915 Venäjän sortopolitiikan takia, Elisabeth Vöyrin Kaitsorista v. 1926.
Ensimmäinen lapsi, John Gilbert, syntyi lama-aikana v. 1930. Johanneksen isä, suurtilallinen Isak Wik, houkutteli perheen takaisin Koivulahden Vassoriin lupaamalla heille maatilan. Suomessa syntyi v. 1932 toinen poika, Sven. Johannes tuli seudulla tunnetuksi rakennusmestarina, joka rakensi amerikkalaisia taloja.
Pian Elisabeth huomasi, ettei lupaus maatilasta toteutuisi. Häntä myös ärsytti se, että appiukko sekaantui lasten kasvatukseen ja muihin asioihin. Elisabeth tilasi kuorma-auton kuljettamaan perheen omaisuuden pois ja antoi Johannekselle uhkavaatimuksen: joko hän valitsisi isänsä tai vaimonsa.
Johannes valitsi vaimonsa. He muuttivat Sepänkylään ja sieltä pian Vaasan Purolaan, jonne Johannes rakensi perheelleen talon.
Poika Sven Wik opiskeli 20 vuotta myöhemmin Otaniemen teknillisessä korkeakoulussa insinööriksi ja muutti yhteen Savon Juvasta kotoisin olevan Ritva Multasen kanssa. Ritva opiskeli ruotsin ja englannin opettajaksi. Pari puhui keskenään suomea. Sven suoritti maanmittausalan tutkinnon ja sai töitä kartoittajana. Häntä kuvaillaan paljon myöhemmin julkaistussa muistokirjoituksessa ”alan edelläkävijäksi”. Suunnistus oli hänen suuri intohimonsa. Lokakuussa 1955 syntyi tytär Tina.
Kun pikkusisko Miranda syntyi vain 14 kuukautta myöhemmin, Otaniemen opiskelija-asunto kävi ahtaaksi.
”Äiti joutui huolehtimaan meistä ja samalla opiskelemaan. Minut lähetettiin isoäitini luokse Purolaan. Olin siellä niin pitkään, että unohdin suomen kielen. Kun vanhempani tulivat hakemaan minua, en enää tunnistanut heitä. Se oli äidilleni shokki. Sen jälkeen vanhempani ryhtyivät puhumaan kotona ruotsia. Muuten kotikieleni olisi ollut suomi”, Tina kertoo.
TINA WIK
- Naimisissa Gunnar Mattssonin kanssa 1983–2001, Otto Fagerstedtin kanssa v. 2007 lähtien.
- Töissä Nyréns Arkitektkontorissa 1987–1992, arkkitehtitoimisto Gunnar Mattsonin kanssa 1986–1997, oma yritys Tina Wik Arkitekter v. 1997 lähtien.
- Professorin virat: puurakentamisen arkkitehtuuri (Kuninkaallinen teknillinen korkeakoulu), restaurointitaide (Kuninkaallinen taidekorkeakoulu), v. 2010 lähtien kestävään rakentamiseen keskittyvä arkkitehtuuri (Taalainmaan korkeakoulu).
- ”Kulturarv utan gränser” -hankkeen johtaja 2000–2007 (Bosnia-Hertsegovina). Bosnian Museovirastoa vastaavan viraston kansallisten monumenttien restaurointikomission komissaari.
- Örebron linnan linnanarkkitehti, Tuholman Skeppsholmenin ja Kastellholmenin rakennusten taloarkkitehti.
- Europa Nostran Ruotsin-osaston puheenjohtaja v. 2016 lähtien, ICOMOS:in kansainvälinen puukomitea 2017–2023.
Äiti Ritva Wik, synt. 1932, työskenteli opettajana ja myöhemmin Finnpapin toimittajana.
Sisko Miranda Saarentaus, maanmittari ja aikido-ohjaaja, jolla on 7. danin musta vyö.
Veli Christian Wik, sopimusoikeusjuristi (Roschier, Lukander Ruohola).
Seuraava koti löytyi Yhdysvalloista Ohion Columbuksesta, jossa perhe asui v. 1958–1960. Sven opetti yliopistossa geodesiaa (miten määritetään kohteiden sijainti maan pinnalla). Tina ja Miranda kävivät päiväkotia ja puhuivat keskenään englantia.
Sitten perhe muutti Etelä-Kaarelaan, Helsinkiin. Sven työskenteli hankeinsinöörinä ja myöhemmin johtotehtävissä Kunnallistekniikka-yhtiölle, sittemmin Finnmapille, usein kansainvälisissä hankkeissa.
Tina oli vahvatahtoinen ja rehti tyttö.
”Opin lukemaan viisivuotiaana. Sain kymmenen penniä viikkorahaa ja säästin ja säästin, jotta voisin ostaa ensimmäisen kirjani. Lopulta sain kokoon yhden markan. Kirjakaupassa oli kirja nimeltä Teddy – björnen, joka maksoi 90 penniä. Olisin mieluummin halunnut erään toisen kirjan, mutta se maksoi markan ja 20 penniä. En jaksanut odottaa kahta viikkoa, joten ostin Teddyn.”
”Kirja oli hirveän huono. Kaduin syvästi, etten jaksanut odottaa oikeasti hyvän kirjan ostamista. Tämä muisto on vaikuttanut minuun koko elämäni.”
Toinen muisto liittyy siihen, kun Tinan äiti synnytti kolmannen lapsensa v. 1960.
”Kävelin isän ja pikkusiskon kanssa puhelinkopille soittamaan sairaalaan. Matkalla isä kysyi, toivoimmeko tyttöä vai poikaa. Miranda ja minä toivoimme tietenkin tyttöä, mutta isä toivoi poikaa. Petyin hirveästi. Emmekö me kelvanneet?”
Isä sai toiveensa. Pikkuveljen nimeksi tuli Christian.
Tinan mielestä isän kasvatustyyliin vaikutti suuresti se, ettei isällä ollut tytöistä kokemusta.
”Kotona Vassorissa oli pelkkiä poikia. Ehkä isä ei sen takia ikinä paaponut meitä ja sanonut, että teidän tyttöjen pitää olla varovaisia.”
”Kun opettelin uimaan, hän heitti minut kylmästi veteen. ’Ui nyt’, hän sanoi. Hän seisoi tietenkin vieressä, jotta voisi kalastaa minut ylös. Kun olin 12-vuotias ja halusin saada polkupyöräni kesämökillemme Siuntioon, 50 km päähän, isä vain sanoi: ’Pyöräile sitten sinne.’ Ja niin minä tein.”
Tinan isä oli kartoittajana ja suunnistajana sitä mieltä, että jokaisen pitäisi osata lukea karttaa ja kompassia ja suunnistaa metsässä.
”Hän antoi minulle kartan ja kompassin ja opetti minuutin verran, miten kompassi toimii. Sitten hän lähti ja sanoi, että minun pitäisi suunnistaa tiettyyn paikkaan, josta hän hakisi minut.”
”Isä ei nähnyt mitään eroa siinä, oliko lapsi tyttö vai poika. Kunnes kasvoin. Sitten minun olisi yhtäkkiä pitänyt käyttäytyä naisellisesti.”
Tina tunsi itsensä lukuinnostuksensa takia perheen outolinnuksi. Täti Hilkka Pusa ja hänen Aulis-miehensä olivat sen sijaan lukutoukkia.
”Vietin heillä kaikki koululomat. Nousin bussiin Helsingissä, vaihdoin Lahdessa ja jatkoin sieltä eteenpäin Heinolan kautta Mikkeliin. Tätini oli itse asiassa minulle läheisin koko lapsuuteni ajan, ja Saimaan seutu tuntuu minulle kaikista todellisimmalta Suomelta.”
Pohjanmaa sen sijaan edusti uskonnollisuutta.
”Isoäidillä oli kaikesta ääriuskovaiset mielipiteet. Nykymusiikkia ei saanut soittaa. Meikata ei saanut. Kun vierailin hänen luonaan 11-vuotiaana ja sairastuin vakavasti, hän ei kutsunut paikalle lääkäriä, vaan seurakuntalaiset. Makasin sängyssä ja he rukoilivat Jumalalta, että parantuisin.”
”En voi hyväksyä sitä, että aatteesta muodostuu rakkautta tärkeämpi. Erosin kirkosta heti 15-vuotiaana. Mietin, mitä vanhempani sanoisivat. Silloin sain selville, että isäni oli tehnyt saman.”
Tina tapasi ensimmäisen suuren rakkautensa, Miken, kielimatkalla Englannissa 15-vuotiaana.
”Hänkin luki Sartrea ja eksistentialismia eikä aluksi ymmärtänyt, että olin paljon nuorempi, koska luin samoja kirjoja. Luimme yhdessä feministi Germaine Greeriä, ja kotona ryhdyin haastamaan ennen kaikkea isääni näillä kysymyksillä. Ne olivat kiivaita keskusteluja. Siskoni oli minuun verrattuna säyseä, mutta hänet lähetettiin varmuuden vuoksi mannekiinikouluun, jotta hän oppisi kävelemään kuin oikea nainen.”
Tämän ajanjakson jälkeen Tina ei juurikaan asunut kotona.
”Muutimme v. 1971 Tansaniaan, koska isäni johti erästä Finida-hanketta. Vanhempani asuivat Arushassa, ja minä ja siskoni kävimme kansainvälistä koulua, IMS:ää, 60 km päässä Moshissa.”
”Sitten sain stipendin Charlotteen Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinaan. Täytin siellä 17 vuotta, kävin luokkaa, joka vastasi Suomessa lukion toista luokkaa, hankin ajokortin ja suoritin amerikkalaisen ylioppilastutkinnon.”
Kun Tina palasi Helsinkiin, koulunkäynti Tansaniassa ja Yhdysvalloissa ei kelvannut Lönkanin (Nya Svenska Samskolan) rehtorille. Hänet siirrettiin yhtä vuosiluokkaa alemmas Mirandan luokalle.
”Sain tarpeekseni viikon jälkeen. Luin koululain läpi enkä löytänyt syytä, miksi ulkomailla suoritettua koulutusta ei hyväksyttäisi. Kerroin rehtorille, että siirryn oikealle vuosiluokalleni. Sitten suoritin lukion kaikki kurssit syksyn aikana.”
Tina sai ylioppilaskirjoituksissa hyvät arvosanat kaikista aineista paitsi ruotsista. Kielioppivirheitä oli liikaa.
”Kirjoitin ruotsin uudelleen syksyllä. Se oli mielestäni hyvä hinta siitä, etten joutunut käymään koulua yhtä ylimääräistä vuotta.”
Lukion jälkeen Tina muutti Tukholmaan opiskelemaan matematiikkaa ja tanssia. Hän aloitti tanssiin valmistavan koulutuksen ja ajatteli ryhtyvänsä tanssijaksi.
”Sitten tulin raskaaksi. Se ei ollut ollenkaan suunniteltua, olin 19-vuotias. Mutta kaipasin lasta. Mietin, että jahas, kyllä minä selviän tästä. Lapsen isä halusi minun keskeyttävän raskauden. Sanoin, etten missään nimessä halunnut pakottaa häntä lapsen elämään, mutta hän ei myöskään voinut pakottaa minua aborttiin. Kerroin, että kirjoitan papereihin ’isä tuntematon’ ja huolehdin kaikesta itse.”
”Hän ei pitänyt sitä hyvänä ajatuksena, mutta tänä päivänä kyseessä on hänen ainoa lapsensa ja silmäteränsä. Hänen pitäisi antaa minulle suuri timantti!”
Niin syntyi Erika. Tina ryhtyi raskausaikana opiskelemaan tilastotiedettä ja kulttuurimaantiedettä. Seuraava askel oli arkkitehtuuri.
”Todistukseni riitti paikkaan arkkitehtuurilinjalla, paitsi että olin opiskellut viikossa yhden tunnin liian vähän kemiaa. Luin sitten kemiaa samalla kun opiskelin kulttuurimaantiedettä ja odotin Erikaa. Hän syntyi huhtikuun lopussa, kuninkaan syntymäpäivänä. Kaksi viikkoa myöhemmin tentin kemian. Aloitin arkkitehtuuriopinnot syksyllä 1976, ja suunnilleen siitä alkoi aikuiselämäni.”
Tina imetti Erikaa luennoilla. Vauva oli kaikkien suosikki.
Tänä päivänä, lähes 48 vuotta myöhemmin, Tinan CV todistaa herkeämättömästä ahkeruudesta ja väsymättömästä tiedonjanosta. Hän on ehtinyt toimia kolmessa professorin virassa ja tehdä satoja toimeksiantoja eri arkkitehtirooleissa – ja samalla kasvattaa kuusi lasta.
Viimeisten viiden isä on Gunnar Mattsson, arkkitehti hänkin. Heidän ensimmäinen lapsensa Maria syntyi v. 1983, minkä jälkeen perhe muutti Mosebacken torin viereen Söderin korkeuksiin, josta heillä oli panoraamanäkymä Tukholmaan. Tina ja Gunnar työskentelivät kotoa käsin kahden suuren työpöydän ääressä sillä välin, kun ”lapset juoksivat ympäriinsä ja rellestivät”. Pian syntyivät Anja, v. 1984, ja Johannes, v. 1986.
Näihin aikoihin kaikki alkoi tuntua Tinalle hieman ylivoimaiselta.
”Gunnar oli tunnettu arkkitehti, mutta hän ei kutsumuksensa takia aina ajatellut kotia. Kun tulin synnytyssairaalasta kotiin Johanneksen kanssa ja kotona odotti kolme tyttöä, Gunnarin mielestä minun olisi heti pitänyt istua työpöydän ääreen piirtämään. Silloin sanoin ei, pakkasin kaikki lapset autoon ja ajoin suomenlaivalle. Jotta voisin saada hieman vapaata. Neljän lapsen kanssa.”
Tina oli juuri ehtinyt aloittaa diplomityönsä arabimaailman tunnetuimmasta arkkitehdista, Hassan Fathysta.
Tina keksi diplomityönsä aiheen ollessaan Kairossa kesäharjoittelijana v. 1980. Hän viehättyi suuresti egyptiläisestä elämästä, mutta ryhtyi kyseenalaistamaan, miksi kaikki piirsivät vain länsimaisia taloja. Sitten hän sai kuulla Hassan Fathysta, haastatteli häntä ja oppi tuntemaan hänen kollegansa Rami El Dahanin ja Soheir Faridin, joista tuli Tinan elinikäisiä ystäviä ja jotka ovat myös vierailleet hänen kanssaan Suomessa.
”Kukaan ei Suomessa tai Ruotsissa tuntenut Hassan Fathya. Siellä on niin eurosentristä. Fathy keksi uudelleen nuubialaisen tavan rakentaa kupoleja ja holvikaaria ilman puukehikkoja – perinne, joka juontaa juurensa faaraoiden aikaan. Hän onnistui löytämään viimeiset muurarit, jotka vielä vaalivat vanhaa rakennustaitoa.”
Tina palasi Egyptiin tutkimaan paikallista elämää ja arkkitehtuuria odottaessaan Johannesta. Hän oli oppinut arabiaa sen verran, että pystyi helposti liikkumaan nuubialaisissa kylissä. ”Naiset piirittivät minut ja halusivat saada vastauksia kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.”
Tina järjesti myöhemmin Tukholman Etnografiseen museoon valtavan Hassan Fathy -näyttelyn, jonka katalogista tuli osa hänen diplomityötään.
Yksi toimeksianto erottuu selvästi Tinan muista kansainvälisistä tehtävistä: hän restauroi kahdeksan vuoden ajan, v. 2000–2007, hankejohtajana ja keskeisenä arkkitehtinä sodan runtelemia, kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia Bosnia-Hertsegovinassa. Hankkeen päärahoittajana toimi Sida-kehitysjärjestö.
Tehtävä oli haastava ja vaati hänen taitojensa laajaa soveltamista. Mikä sai hänet ryhtymään siihen?
”Olen kiinnostunut kaikenlaisesta uudesta ja vanhasta arkkitehtuurista, taiteesta, muodoista ja kauneudesta. Ja tietenkin tekniikasta, materiaaleista, yhteiskunnallisista kysymyksistä, etiikasta ja moraalista. Kaikki rakentaminen on yhteiskuntaan osallistumista ja sen tulkitsemista. Kysymys kuuluu, mitä arkkitehtina voi antaa niille, jotka käyttävät paikkaa?”
Kun on kyse vanhoista taloista, mukaan tulee lisää ulottuvuuksia.
”Millainen on talon historia? Mitä meidän pitää säilyttää? Ja miten? Tässä tekniikka astuu peliin. Restaurointi on uskomattoman monimutkaista. Täytyy samanaikaisesti taistella useiden kysymysten kanssa ja yrittää nivoa ne yhteen.”
”Oli ammatillisesti kiinnostavaa, että meidän täytyi Bosniassa yrittää ratkaista ongelmat erilaisella tavalla. Kotikentällä kaikki tuppaa olemaan yhdenmukaista; on samat kalkkirappaukset, kalkkilaastit ja kalkkimaalit. Jos kirjoittaa hakemusasiakirjoihin, että tekee samalla lailla kuin muutkin, hakemus menee läpi.”
Bosniassa materiaaleista oli huutava pula.
”Jouduin itse valmistamaan kalkkilaastin. Poltin kalkkikiveä ja tein kaiken alusta loppuun. Sitten matkustin naapurimaa Kroatiaan ja selvitin, mitkä tehtaat olivat toiminnassa ja voisivat täyttää vaatimuksemme.”
Nämä rakennukset olivat keskeinen osa identiteettiä ja turvallisuutta ihmisille, jotka olivat menettäneet sodassa kaiken. Tina kuitenkin huomasi, etteivät restauroinnit edistäneet etnisten ryhmien välistä sovinnontekoa, mihin kehitystyössä pyrittiin.
Hän kuvaili asiaa konferenssissa, jossa käsiteltiin kulttuuriperinnön merkitystä Kosovossa. Paikalla olivat edustettuina Balkanin monet uskonnot ja etniset ryhmät, arkkitehtuurista kiinnostunut prinssi Charles kunniavieraana. Tina oli selväsanainen:
”Kun kansainvälinen yhteisö Bosnian ja Syyrian kaltaisilla konfliktialueilla korostaa, miten restaurointi edistää sovittelupyrkimyksiä, kokemukseni mukaan poliitikot elävät haavemaailmassa. En ole missään Bosniassa nähnyt, että restaurointi olisi edistänyt sovintoa. Se vaatii sosiaalista työtä ja muita toimia.”
”Restaurointi voi sen sijaan edistää turvallisuutta, sillä se voi luoda uudelleen paikan identiteetin. Kun niin tapahtuu ja ihmiset tuntevat olonsa tarpeeksi turvalliseksi, he palaavat. Se on yhtä tärkeää kuin sovinnonteko. Se oli viestini prinssille.”
Tina toteaa, että tilanne näyttää erilaiselta toisessa sodan runtelemassa maassa, Ukrainassa. Siellä kyse on ulkopuolisesta aggressiosta, ei sisäisestä konfliktista.
Tinan ja Gunnarin nuorimmaiset, Petra ja Ida, syntyivät v. 1992 ja v. 1999. Koko lapsilauma on eri vaiheissa ja eri kokoonpanoissa seurannut äitiään töihin Bosniaan. He ovat tottuneet auttamaan ja huolehtimaan toisistaan. Eräs haaste koetteli tosissaan Tinan järjestely- ja ongelmanratkaisukykyä.
”Olin ennen kaikkea huolissani raivaamattomista miinoista. Varoituskyltit täytyi ottaa tosissaan. Kerran olimme hengenvaarassa”, hän kertoo.
Bosniassa vietetyt vuodet antoivat vahvoja ystävyyssuhteita ja monia muistoja, mutta myös surullisen tietoisuuden siitä, miten raskasta on elää sodan tuhoamassa yhteiskunnassa. Monet esittivät Tinalle erilaisia valituksia toiveenaan saada pieni siivu kansainvälisistä restaurointirahoista.
”Bosniassa on tällä hetkellä katastrofaalinen tilanne. Siellä on köyhää ja korruptoitunutta, ihmisten välinen luottamus murenee ja etnisten ryhmien väliset konfliktit eivät ole kadonneet minnekään. Uskonnolliset yhteisöt ovat kommunistisen Tito-aikakauden jälkeen saaneet aivan liikaa sananvaltaa. Monet ovat juurtuneet tapoihin, joille ei ole sijaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa”, Tina kertoo.
Kuuden lapsen kanssa Söderin korkeuksissa vietetyt vuodet antoivat oman kokemuksen siitä, millainen merkitys paikalla voi olla.
”Kaikki perheenjäsenet olivat yhtä paikan kanssa. Meillä oli mahtavat naapurit, kaikki lapset olivat samassa päiväkodissa, toimisto oli viereisessä korttelissa. Se oli idylli.”
”Tunsin fyysistä kipua, kun muutimme pois. Johannes auttoi muutossa, hän oli lomalla Suomen puolustusvoimien rannikkojääkärikoulutuksesta. Lopulta istuimme molemmat kuin lamaantuneina uudessa asunnossa. Emme voineet nukkua. Emme olleet ymmärtäneet, että niinkin voisi reagoida.”
Miten tasapainotella haastava työ ja niin monta lasta?
”Tulin äidiksi nuorena, koska kaipasin sitä, vaikka se olikin suunnittelematonta. En muuttanut elämääni lapsen takia, vaan lapsesta muodostui osa arkeani. Ja minulla on hyvä järjestelykyky. Elämässä on pitkälti kyse suunnittelusta ja järjestelystä.”
”En pidä siitä, että lasten puolesta tehdään kaikki ja lapsista tulee perheen kuninkaita. Siksi on ollut hyvä, että perheessä on ollut monta lasta; yhdelläkään heistä ei ole ollut tilaa ottaa perheessä valtaa. Olen varma, että Kiinan kaltaisessa yhden lapsen maassa on joka puolella pieniä kuninkaita.”
”Elämää myös helpottaa, jos joutuu varhain jakamaan asioita ja viettämään aikaa ryhmässä. Siinä oppii tekemään itsensä kuulluksi, mutta ei saa silti olla ainoa, joka kuuluu. Ja jos vanhemmat ottavat lapset mukaan töihin, lapset oppivat vanhempien ehdot ja yhteiskunnan vaatimukset.”
Miten Tinan Sven-isälle kävi? Hän järkytti perhettään viisikymppisenä eroamalla Ritva-vaimosta. Uusi nainen kietoi hänet pikkusormensa ympärille, Tina kertoo. Kunnes isä näki hänen lävitseen ja otti uuden eron.
”Sen jälkeen isä hurahti eläkeläistansseihin. Niissä ei juuri käy miehiä, joten naiset pörräsivät hänen ympärillään. Kun hän oli vienyt jonkun kotiin tanssien päätteeksi, toinen saattoi soittaa jo seuraavana aamuna.”
”Isä myös kiinnostui hirveästi arkkitehtuurista. Hän on ainoa sukulaiseni, joka on matkustanut ympäriinsä katsomassa, mitä kaikkea olen piirtänyt.”
”Isä muuttui. Kova ja karkea katosi. Hän löysi syvemmän kunnioituksen ja ymmärryksen elämän suuriin kysymyksiin. Ehkä Parkinsonin tauti ja ikä vaativat veronsa. Lopulta hänestä tuli jollain tapaa se isä, jota olisi toivonut lapsena”, Tina Wik kertoo.
