Kaikki ihmiset ovat sukua toisilleen, ja kuitenkin olemme kaikki ainutlaatuisia yksilöitä. Nämä totuudet ovat samanaikaisesti kaikessa yksinkertaisuudessaan osa elämän salaisuutta. Isästä ja äidistä tulee lapsi, joka kantaa mukanaan vanhempiensa geenejä – suurimmalta osin sattumanvaraisesti sekoittuneena.
Tämä sattumanvaraisuus selittää ainutlaatuisuutemme ja antaa kullekin meistä sellaisen valikoiman edellytyksiä, jota kellään muulla ei ole. Silti samalla jaamme joukon edellytyksiä kaikkien muiden kanssa, ja kaikkein eniten lähisukulaistemme kanssa.
Jos haluaa tarkastella asiaa toisesta näkökulmasta, voisi sanoa, että geenimme ovat maailman valtiaita. Niin kauan kuin ne saavat jatkaa kopioitumistaan, ne elävät ikuisesti. Me ihmisolennot olemme vain tilapäisiä pysäkkejä niiden matkalla läpi vuosituhansien. Kauan sen jälkeen kun meitä ei enää ole, geenimme jatkavat elämää uusissa ihmisyksilöissä.
DNA-tutkimuksen tuottama tieto voi olla uutta, mutta genetiikalla, perinnöllisyysopilla, on ikivanhat juuret. Jo 10 000 vuotta sitten esi-isämme ja esiäitimme näkivät, kuinka viljelykasvien ja kotieläinten ominaisuuksia pystyttiin siirtämään järjestelmällisellä jalostuksella eteenpäin. Ei niin että jalostus tuotti toivotun tuloksen jokaisessa yksittäisessä tapauksessa, mutta niin että kasvin ja eläinten tuottavuus pitkällä aikavälillä lisääntyi.
Genetiikan historian avainhenkilöihin kuuluu Gregor Mendel (1822–1884), itävaltalainen munkki, joka teki luostarin puutarhassa hernelajikkeiden risteytyskokeita ja myöhemmin myös mehiläisten risteytyskokeita ja niiden perusteella esitteli ensimmäisen teorian siitä, miten ominaisuudet periytyvät perintötekijöiden yhdistyessä sattumanvaraisesti jälkeläisessä. Hän otti käyttöön käsitteet vallitseva (dominantti) ja peittyvä (resessiivinen) perintötekijä.
Mendel oli aikaansa edellä eikä saanut apua nykyisestä molekyylitason kemiasta. Vasta kauan Mendelin kuoleman jälkeen, kun hänen teorioitaan alettiin 1930-luvulla yhdistää Charles Darwinin luonnonvalinnan teoriaan, alettiin nähdä yhteys, joka tarjosi perustan ja selityksen nykyiseen evoluutiotietoon.
1970-luvun tutkimuksissa alettiin testata erilaisia tapoja leikata ja liimata perimää. Pian vuosituhannen vaihduttua julkaistiin ihmisen koko genomin (ihmisen kaikkien geenien) kartoitus. Ihmisen esihistoriallisen DNA:n kartoituksen keulahahmo Svante Pääbo esiteltiin Katternö-lehdessä muutama vuosi sitten.
Tämän kehityksen vanavedessä avautuu myös sukututkimukselle ennalta arvaamattomia mahdollisuuksia. Yhtäkkiä meillä on väline, joka ei vain paljasta ja vahvista nyt elävien ihmisten sukulaisuutta, vaan pystyy myös antamaan vastaukset kauas historiaan ulottuviin suvun arvoituksiin.
Uusilla välineillä on myös rajoituksensa. DNA-testin tiedon tulkitsemisen ja oikean ymmärtämisen oppiminen on kuin opettelisi uuden kielen. Joskus kielioppi on päivänselvää, joskus se sisältää sudenkuoppia.
Ja samoin kuin todellisuudessa, kompassista ei ole apua ilman karttaa. Jos haluat soveltaa DNA-tietoja itseesi ja omiin sukulaisiisi, sinun täytyy ensin tietää – tai ainakin sinulla tulee olla jonkinlainen aavistus – keitä sukulaisia sinulla on. Niinpä perinteinen sukututkimus on yhtä lailla tarpeen kuin ennenkin.
Sukututkimuksessa kiinnostaa se, missä määrin yksilöillä on identtinen DNA. Peter Sjölund, Ruotsin sukututkimuksen johtava hahmo, ilmaisee asian näin:
”Kirkonkirjat voivat valehdella, suvun tarinat voivat valehdella, mutta DNA ei valehtele. Jos kahdella henkilöllä on jokseenkin identtinen DNA, he ovat sukulaisia. Perusperiaatteena on, että mitä suurempi osa DNA:ta henkilöillä on yhteistä, sitä läheisempää sukua he ovat.”
Se, miltä sukulaisuus näyttää, onkin sitten toinen juttu. Tietyt tärkeät osat DNA:stamme periytyvät täsmällisten kaavojen mukaan, mutta valtaosa perustuu sattumaan.
Mitokondrio-DNA:n (mtDNA) ovat kaikki nyt elävät ihmiset perineet samalta alku-Eevalta, naiselta, jonka oletetaan eläneen Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten.
Vastaavasti kaikkien miesten Y-DNA:n oletetaan periytyneen yhdeltä mieheltä, alku-Aatamilta, joka hänkin eli Afrikassa, 250 000–300 000 vuotta sitten.
”Siihen aikaan oli tietenkin tuhansia miehiä ja naisia, mutta vain kahden yksilön DNA on säilynyt nykypäiviin saakka”, Peter Sjölund sanoo.
Autosomaalinen DNA kromosomipareissa 1–22 sen sijaan periytyy sattumanvaraisesti 50–50-suhteessa sekä isältä että äidiltä. Koska koodi, ”kirjaimet”, pysyvät pitkälti kaistaleina yhdessä eivätkä siirry jälkeläiseen yksi kerrallaan, osa DNA-perimästä katoaa jo 5–6 sukupolven jälkeen. Se, mitkä osat geneettistä koodia seuraavat mukana sukupolvesta toiseen, vaihtelee siis paljon.
Meillä on toisin sanoen kaksi erilaista sukutaulua, Peter Sjölund sanoo: genealoginen sukutaulu, joka sisältää kaikki esi-isät, ja geneettinen sukutaulu, joka sisältää vain ne esi-isät, joilta olemme perineet DNA:ta.
Koska DNA ja sukututkimus ovat herättäneet suurta kiinnostusta Suomessa, Hangon kesäyliopisto on suunnittelemassa laajaa koulutuskokonaisuutta Peter Sjölundin johdolla lukuvuodeksi 2020/2021. Kurssin on tarkoitus kestää vuoden ja tapaamisia pidetään Helsingissä, Turussa ja muuallakin. ”Siitä tulee aika ainutlaatuinen kurssi, jossa opetetaan, miten sukututkimusta tehdään eri lähteistä ja miten DNA:ta käytetään todentamaan, että sukututkimuksessa on päädytty oikeisiin tuloksiin”, Peter Sjölund sanoo.
Loogisena ongelmana tässä vaiheessa kuvausta on, miten voimme tehdä ylipäätään mitään johtopäätöksiä mtDNA:sta ja Y-DNA:sta, jos geneettinen tieto kopioituu eteenpäin täysin samanlaisena sukupolvesta toiseen.
Vastauksen tarjoavat mutaatiot, pienet ”väärinkopioinnit” joita toisinaan sattuu, kun lapsi esimerkiksi saa mtDNA:n äidiltään ja Y-DNA:n isältään ja jotka sitten seuraavat mukana, kun hän puolestaan siirtää perimää eteenpäin omille lapsilleen.
Mutaatioiden vuoksi yksilöiden ulkonäkö vaihtelee, he ovat eripituisia, silmät ja hiukset ovat erivärisiä. Mutaatiot vaikuttavat myös siihen, miten nopeasti me vanhenemme ja onko meillä suurempi tai pienempi taipumus saada tiettyjä sairauksia.
Alku-Eevan ja alku-Aatamin jälkeen on elänyt yli 7 000 sukupolvea, ja DNA-kopiointi on siis tapahtunut yhtä monta kertaa ja osa niistä on ollut väärinkopiointeja. Jokaisen uuden mutaation myötä syntyy näin ollen uusi mtDNA- tai Y-DNA-linjan haara.
Tiedämme mutaatioiden taajuudesta, että Y-linjassa tapahtuu keskimäärin yksi väärinkopiointi/mutaatio vajaata sataa vuotta kohti ja mtDNA-linjassa kerran 2000 vuodessa. Keskimäärin siis. Ja tässäkin on erittäin suurta vaihtelua.
Suunnilleen joka tuhannes geneettisen koodimme kolmesta miljardista ”kirjaimesta” (nukleotidista) vaihtelee mutaatioiden seurauksena eri yksilöillä. Toisin sanoen kaikilla maapallon ihmisillä on 99,9 %:sesti sama DNA, ja olemme siis samaa rotua.
Kahta mutaatiolinjaa erottavien askeleiden määrää kutsutaan yleensä geneettiseksi etäisyydeksi.
Mutaatiokehitystä voi kuvata havainnollisesti puuna. Tässä yllä on vaikuttava sellainen, jonka on laatinut Georg Dunkel. Kuvassa on isälinjan Y-DNA:n puu Suomessa yleisimmälle haploryhmälle, nimeltään N-M231.
Peräti 60 % Suomen miehistä kuuluu tähän haploryhmään. Puun kaikkien miesten yhteinen esi-isä suoraan alenevassa polvessa eli, kuten puu osoittaa, 21 900 vuotta sitten, mutta suurimman suomalaisen alaryhmän yhteinen isä eli noin 2 300 vuotta sitten.
Haploryhmän N katsotaan saaneen alkunsa Kiinassa 34 000–36 000 vuotta sitten.
Alla olevasta kartasta nähdään, missä päin maailmaa haploryhmää N-M231 esiintyy (DNA-testattujen, elävien ja kuolleiden, joukossa). N-M231-ryhmän suomalaismiesten esi-isät ovat vaeltaneet vuosituhansien saatossa Kaakkois-Aasiasta Pohjois-Siperian ja Pohjois-Venäjän yli länteen Suomeen, Baltiaan ja Pohjois-Skandinaviaan.
Toiseksi yleisin suomalaismiesten Y-linjan haploryhmä – 29 %:lla on se – on kirjaimeltaan I ja peräisin Balkanilta 25 000–30 000 vuotta sitten. Nämä miehet vaelsivat pohjoiseen päin ilmaston lämmettyä viime jääkauden jälkeen, ja jossakin kohtaa matkalla tapahtui I1-mutaatio, joka sitten seurasi niiden mukana, jotka jatkoivat matkaa nykyiseen Suomeen.
Entä miltä näyttää suomalaisten mtDNA, siis suora äitilinja?
Haploryhmä H on suurin. Noin 40 % suomalaisista – tämä koskee siis sekä naisia että miehiä – kuuluu siihen. Haploryhmän arvioidaan muodostuneen yli 20 000 vuotta sitten ja levinneen Euroopassa pohjoisen suuntaan kivikaudella liikkuneiden maanviljelijöiden mukana.
Kuten viereisen sivun oikean alakulman kartta osoittaa, H-haploryhmän tasainen levinneisyys Euroopassa on silmiinpistävää – samoin sen yhtä silmiinpistävä poikkeus: haploryhmää ei esiinny saamelaisilla ollenkaan tai vain vähäisessä määrin.
Suomen seuraavaksi suurin mtDNA-haploryhmä, kirjaimeltaan U, esiintyy noin 25 %:lla suomalaisista ja on peräisin Euroopan metsästäjä-keräilijäväestöltä varhaiselta kivikaudelta.
Tämä puu kuvaa – niin pitkälle kuin se oli hiljattain kartoitettu – haploryhmää N-M231, jota valtaosa nykyisistä suomalaismiehistä kantaa Y-kromosomissaan. Kuvasta on useita versioita verkossa, tämän on laatinut Georg Dunkel.
Erityisen kiinnostava on ns. Rurikin sukudynastia, perustajanaan ruotsalainen viikinki Rurik, jonka kerrotaan v. 862 perustaneen Kiovan Venäjän ja olleen kantaisä ruhtinassuvulle, joka hallitsi Venäjää aina vuoteen 1598. Kun DNA tutkittiin niiden venäläisten ruhtinassukujen (Shakhovskoi, Gagarin, Kropotkin, Putyatin ja Lobanov-Rostovski ym.) jälkeläisiltä, jotka dokumentoidusti tai väitetysti polveutuvat Rurikista, kaikkien DNA:sta löytyi haploryhmä N:n erityinen itämerensuomalainen alatyyppi. Nykyään tätä alatyyppiä esiintyy eniten Suomessa ja Itä-Ruotsissa.
Nyt saatavilla olevien DNA-tulosten perusteella voidaan päätellä muutamia tärkeitä seikkoja, sanoo Marja Pirttivaara:
”Esimerkiksi mitään ’suomalaisuusgeeniä’ ei ole. Me nykyään Suomessa asuvat olemme alkuperältämme monilta eri suunnilta, jokainen meistä. Se, mitä vielä aika äskettäin saimme oppia koulussa, että Suomen kansa on vaeltanut tänne Volgan rannoilta, sen saamme unohtaa.”
Se voidaan sanoa, että suomalaisten isälinjat ovat tulleet pääosin idästä ja äitilinjat pääosin lännestä. Tämä kuvio lienee vallinnut pitkän aikaa.
Huomautettakoon tässä ”etnistä alkuperää” kuvaavista kartoitusta, joita eri testiyhtiöt laativat autosomaalisen DNA:n perusteella. Marja Pirttivaara ja Peter Sjölund pitävät niitä harhaanjohtavina, ”markkinointikikkana”.
”Kartat perustuvat aivan liian sattumanvaraisiin oletuksiin, ja ne on laadittu ennen kaikkea Pohjois-Amerikan markkinoita varten. Ne esittävät yritysten karkean arvion siitä, missä päin maailmaa on omaasi muistuttavaa DNA:ta. Sinulle esitettyihin lukuihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti”, Peter Sjölund sanoo.
Suomessa on silti selvä geneettinen raja, etenkin autosomaaliseen DNA:han liittyen, nimittäin maan koillis- ja lounaisosien välillä (katso oikealla oleva kartta). Historiaan perehtynyt näkee rajalinjan osuvan aika lailla yksiin Ruotsin ja Venäjän välille Pähkinänsaaren rauhassa v. 1323 vahvistetun valtakunnanrajan kanssa.
”Kartta heijastaa sitä, kuinka kaupankäynti ja merenkulku ovat leimanneet Lounais-Suomen rannikkoa Viipurista Ouluun, mukaan lukien niihin liittyvät järvistöt, kun taas Koillis-Suomessa elämä on pysynyt enemmän paikallaan. Lounaisen ihmiset ovat olleet liikkuvampia, ja sen myötä heidän DNA:nsa on levinnyt laajemmalle.”
Kannattaa myös huomata, että monilla suomalaisilla on enemmän tai vähemmän kaukaisia sukukytköksiä Skotlantiin, Walesiin ja Irlantiin. Osan 1600- ja 1700-luvuilla Pohjanmaan rannikkokaupunkeihin asettuneista porvareista tiedetään olleen lähtöisin Skotlannista. Mutta Marja Pirttivaara uskoo, että tämä perimä voi juontaa viikinkiaikaan saakka.
”Viikingit kulkivat vuosisatoja ristiin rastiin kaikkialla Pohjois-Euroopassa ja Brittein saarilla ja jättivät jälkeensä DNA:taan eri puolille maailmaa. Tärkeä itä-länsisuuntainen purjehdusreitti kulki Uudenmaan rannikkoa pitkin, se varmasti jätti jälkensä myös meille.”
Vaikka DNA-testit pystyvät tarjoamaan uutta tietoa yksilön alkuperästä ja sukulaisuussuhteista, on myös rajat sille, mitä testeillä on mahdollista tietää. Pohjanmaalla ”sukuhävikki” muodostaa tällaisen erityisen esteen, sillä kaikki ovat enemmän tai vähemmän sukua kaikkien kanssa.
Tämä on yleistä aidolla maaseudulla, joissa kotitila on elämän kiintokohta. Kotitila on missä on, ja tilan haltuunsa saanut nuorempi sukupolvi on usein avioitunut saman tai naapurikylän tytön tai pojan kanssa – puoliso on löytynyt siitä lähiympäristöstä, jossa arkena on liikuttu. Ehkäpä avioliitolle on myös ollut eduksi se, että on jotenkin oltu selvillä, millainen tuleva puoliso on ollut ja mihin kyennyt.
Oli miten oli, tällaisissa ympäristöissä syntyy nopeasti tilanne, jossa useimmat ovat sukua useimmille. Sukulaisuus syntyy monien sukuhaarojen kautta ja puolisoilla on paljon yhteistä DNA:ta, joka ei tästä syystä laimene yhtä paljon kuin ympäristöissä, joissa ihmiset ovat liikkuvampia ja vaihtavat asuinkuntaa monta kertaa elämässään.
Tällaisissa tapauksissa DNA-testit osoittavat henkilöiden olevan läheisempää sukua kuin he tosiasiassa ovatkaan. Kun testien algoritmit osoittavat sukuetäisyydeksi 3 tai 4 polvea, ehkä se todellisuudessa on 6 tai 10 polvea. Pohjanmaalla tämä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Testin tehneet ruotsalaiset saavat hyvin yleisesti hämmentäviä osumia Suomesta, ehkä satoja sellaisia, kertoo Peter Sjölund.
”Ilmiö johtuu siitä, että useimmat suomalaissuvut ovat sukua toisilleen todella monta reittiä, ja sen vuoksi samat DNA-osat esiintyvät todella monilla, joilla on suomalaisia sukujuuria. Voi riittää, että joku esi-isistä on tullut Ruotsiin metsäsuomalaisena 1600-luvun alussa, jotta saa joukon osumia Suomesta.”
DNA-tutkimus ja siihen liittyvä teknologia on nuorta, mutta se on jo nyt mullistanut tiedot elämästä ja ihmisestä. Sitä mukaa kun big data ja tekoäly nyt osaltaan lisäävät tietoa, voimme sitä paitsi luottaa nähneemme vasta aivan alkutaipaleen tulevasta.
Yhtenä sukututkimukseen liittyvänä esimerkkinä on tuntemattomiksi jääneiden rikollisten löytyminen tietokantoihin kertyneen DNA-tiedon avulla. Pelkästään viime vuosina USA:ssa on pystytty rajaamaan ja pidättämään yli 100 murhaajaa ja raiskaajaa, koska rikostutkijat ovat pystyneet yhdistämään DNA-jäljen tekijän DNA-testattuihin sukulaisiin.
Tämä on kuumentanut keskustelua DNA-tietojen saatavuudesta. DNA kätkee sisäänsä tietoa myös perinnöllisistä taipumuksista joihinkin sairauksiin tai ehkä vahvasta vastustuskyvystä niitä vastaan. Kenen saatavilla tämä tieto tulee olla ja millä ehdoilla?
Voidaanko luottaa siihen, etteivät DNA-testejä kauppaavat enimmäkseen amerikkalaiset yritykset myy eteenpäin asiakkailta keräämiään tietoja?
Marja Pirttivaara ja Peter Sjölund korostavat, että näihin kysymyksiin tulee suhtautua erittäin vakavasti. Nykyään myös tavallisessa sukututkimuksessa on selkeät eettiset linjaukset. Esimerkiksi Facebookissa tai muualla ei saa julkaista DNA-osumia ilman asianosaisen lupaa.
”Täytyy myös kunnioittaa sitä, etteivät kaikki halua tietää sukulaisuussuhteistaan. Ennalta tuntemattomalla sukulaisuudella, joka selviää DNA-testin kautta, voi olla arvaamattomia seurauksia muille ihmisille ja perheille. Jos ihmiset eivät halua ryhtyä keskustelemaan sukulaisuudesta, se on hyväksyttävä”, Peter Sjölund sanoo.
Hyvin lyhyt DNA-kurssi voisi olla tällainen:
DNA on lyhenne englannin sanoista deoxyribonucleic acid eli deoksiribonukleiinihappo, kemiallinen aine, joka sisältää maailman kaikkien tunnettujen eliöiden geneettisen informaation (poikkeuksena RNA-virukset).
DNA:n pääasiallisena tehtävänä on organismien kehitykseen ja toimintaan vaikuttavan informaation säilyttäminen. DNA:ta verrataan toisinaan ohjelmakoodiin tai reseptiin, koska se sisältää ohjeet solujen komponenttien rakentamiseen.
Pohjimmiltaan geneettinen koodi koostuu vain neljästä kemiallisesta rakennuskivestä, joiden lyhenteinä käytetään kirjaimia A, C, G ja T (typpiemäkset adeniini, sytosiini, guaniini ja tymiini). Toisaalta koodi on kuitenkin äärettömän pitkä, runsaat kolme miljardia ”kirjainta”.
Tämä geneettinen koodi sijaitsee ennen kaikkea pitkissä spiraalimaisissa DNA-molekyyleissä, jotka puolestaan sijaitsevat kromosomeissa. Ihmisellä on tavallisesti 46 kromosomia. Nämä kromosomit esiintyvät pareina, siis 23 paria, ja sijaitsevat solun tumassa.
Ensimmäiset 22 kromosomiparia ovat samanlaisia miehillä ja naisilla, ja niitä kutsutaan autosomaalisiksi kromosomeiksi, mutta 23. pari, sukupuolikromosomit, ovat erilaisia. Miehillä on ns. X-kromosomi ja Y-kromosomi (XY), naisilla on kaksi X-kromosomia (XX) eikä yhtään Y-kromosomia. Nainen perii yhden X-kromosomin äidiltään ja toisen isältään. Mies perii X-kromosomin äidiltään ja Y-kromosomin isältään.
Kromosomien lisäksi geneettistä koodia on vähäisemmässä määrin solujen mitokondrioissa, joita on kaikissa soluissa, joissain jopa satakunta.
DNA:sta kannattaa siis tietää nämä:
- Autosomaalinen DNA, jota on kromosomipareissa 1–22 sekä naisilla että miehillä
- Y-DNA, Y-kromosomi, jota on 23. kromosomiparissa ja vain miehillä
- X-DNA, X-kromosomen, som i det 23:e kromosomparet finns hos både kvinnor och män (kvinnor med två och män med en X-kromosom)
- mtDNA, jota on mitokondrioissa sekä naisilla että miehillä. Koska mtDNA tulee munasolun mukana naiselta, sen avulla voidaan seurata suoraa äitilinjaa.
Sursill ei ole Bure
Netissä leviää harhakäsitys, että arvostettu suomalainen Sursillien suku olisi suoraa sukua tunnetulle ruotsalaiselle Buren suvulle.
Suuri osa tämän lehden lukijoista kuuluu todennäköisesti Sursillien sukuun, vaikka ei sitä ehkä tiedäkään.
Suvun kantaisänä pidetään Erik Ångermania (n. 1480–1552), uumajalaista talonpoikaa Tegin kylästä. Ångerman vaurastui mm. toimittamalla Ruotsin armeijalle elintarvikkeita. Tarinan mukaan hän toimitti sotilaille myös hapansilakkaa, jota sotilaat kuitenkin kieltäytyivät syömästä. Ångerman sai tästä lisänimekseen Sursill (hapansilakka), jota hän ryhtyi itse käyttämään tavallisena sukunimenä.
Oli tarina totta tai ei, valtaosa Erikin ja hänen Dordi-vaimonsa viidestä tyttärestä ja seitsemästä pojantyttärestä muutti Pohjanmaalle ja avioitui tunnettuihin pappissukuihin. Heidän jälkeläisistään on sittemmin muodostunut Suomen eniten tutkittu suku.
Ruotsissa Skellefteån pitäjästä kotoisin olevalla Buren suvulla on sama asema. Buren sukututkimuksen aloitti Johannes Bureus (Johan Bure, 1568–1652), Ruotsin ensimmäinen valtakunnanantikvaari ja kansalliskirjaston johtaja. Hän löysi merkittävässä tutkimuksessaan 1900 raportoitua jälkeläistä. Selvitys on maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen, koska se on niin perusteellinen, ei koskenut pelkästään aatelisia ja sisälsi sekä mies- että naislinjaiset jälkeläiset.
Sursillien sukututkimus sai inspiraationsa Buren sukututkimuksesta. Sukututkimuksen aloitti Johannes Terserus (1605–1678), joka teki Turun piispana tarkastusmatkoja Pohjanmaalle ja kuuli paljon alueen pappissukujen monimutkaisista sukulaisuussuhteista ja polveutumisesta Erik Ångermanista.
Terseruksen muistiinpanoja ei koskaan painettu, vaan ne kopioitiin käsin. Muistiinpanoja työstivät ja kartuttivat myöhemmin useat pohjalaispapit, minkä jälkeen pappi Elias Alcenius (1796–1875, pappina ensin Kalajoella ja myöhemmin Lapväärtissä) julkaisi teoksen nimellä Genealogia Sursilliana vuonna 1850. Teoksesta on sittemmin julkaistu useita reippaasti laajennettuja painoksia.
Lukuisat suomalaiset kulttuuriperheet ovat polveutuneet Sursillien suvusta. Tunnettuja jälkeläisiä ovat mm. presidentit K. J. Ståhlberg, L. K. Relander, P. E. Svinhufvud, C. G. Mannerheim ja Tarja Halonen; Ruotsissa mm. Olof Palme (suomalaisen isänäitinsä Hanna von Bornin kautta).
Sursillien jälkeläisiä on ollut maassamme jo 20. polvessa noin 300 000–500 000 henkilöä. Suku on erityisen vahvasti edustettuna Koillismaalla, jossa yli puolet väestöstä on oletettavasti Sursillien jälkeläisiä. Jälkeläisiä asuu paljon myös Pohjanmaan rannikkoalueilla.
Ensimmäiset Erik ja Dordi Ångermanin tyttäristä muuttivat Pedersöreen piioiksi rikkaan vouti Fordellin perheeseen. Pian he avioituivat seurakunnan kahden papin kanssa – avioliitot olivat maassamme ensimmäisiä pappisavioliittoja Ruotsi-Suomen irtauduttua katolisesta kirkosta.
Sitten asiaan. Vuosien mittaan on levinnyt käsitys, että Sursillit olisivat Dordi Ångermanin kautta sukua Buren suvulle. Tämä käsitys ei kuitenkin perustu historiallisiin lähteisiin tai Johannes Bureuksen sukukirjaan, Peter Sjölund toteaa.
Käsitys lienee saanut alkunsa Bureuksen sukukirjassa olevasta merkinnästä: ”Somblige mene at then store Slächten i Österbotn, som är ifrå Theegh. antingen Erik Ångermans hustrus (Dordijs) eller skall wara af Bureätten” [vapaa suom. Joidenkin mielestä suuri pohjalaissuku, joka on kotoisin Tegin kylästä, joko Erik Ångermanin vaimo Dordi tai … olisi Buren sukua]. Yllä on kuva tekstistä, jossa eller on alkujaan ollut skall. Tekstissä on myös yliviivattu thennes.
Tätä taustaa vasten on kaukaa haettua, että Johannes Bureus olisi uskonut sukulaisuussuhteeseen.
”Bureus ei sijoita Dordia sukulaistensa joukkoon suuressa ja perusteellisessa sukututkimuksessaan äidinäitinsä Buren sukulaisista ja esi-isistä, mikä osoittaa, että Dordi ei kuulunut Buren suvun tunnettuihin haaroihin. Väitteisiin Dordin sukuyhteydestä tulee suhtautua jälleen yhtenä vahvistamattomana Bure-teoriana, eikä Dordia näin ollen tule merkitä sukupuihin Buren lisänimellä”, Peter Sjölund selittää.
”Sukupolvia yhdistävä harrastus”
Sukututkimus yhdistää hyvin eri ikäpolvia, kertovat Päivi Kjellman ja Gun-May Öhman, jotka järjestävät kursseja DNA-testien työkalujen hyödyntämisestä sukututkimuksessa.
”Iäkkäämmät tietävät suvusta ja suvun tarinoista, kun taas nuoret osaavat etsiä tietoa verkosta”, sanoo Gun-May.
”Sillä lailla minäkin ryhdyin tähän. Isäni oli kiinnostunut sukututkimuksesta, joten menimme yhdessä sukututkimuskurssille hänen eläköitymisensä jälkeen. Hänellä oli tietoa ja minulla tietokone (ennen verkkoaikaa).”
”Isä kertoi tarinan erään sukulaisen murhanneesta Tjäru-Jakista. Hän ei osannut sanoa tarinan todenperäisyydestä, mutta tiedämme kyllä, että minun esiäitini sisko murhattiin. Ei mennyt kauaakaan ennen kuin löysin Karlebynejden-lehdestä tarinan Tjäru-Jakista. Hänet karkotettiin Siperiaan, jossa hän tarinan mukaan perusti uuden perheen ja kuoli.”
”Jos Tjäru-Jakilla oli perhe ja elossa olevia jälkeläisiä, tarinan todenperäisyys voitaisiin nykyään varmistaa DNA-tutkimuksella”, Gun-May kertoo.
Sukututkijan astuminen DNA-maailmaan voi olla haasteellista. Tämä maailma tarjoaa monia uusia palapelin palasia ja työkaluja, mutta niiden käyttö vaatii opettelua.
Päivi mainitsee endogamian, jonka mukaan kaikki ovat sukua keskenään. Kuten pääkirjoituksesta ilmenee, tämä on tyypillistä Pohjanmaalle, Västerbottenille ja suurelle osalle Suomea. Se myös vaikeuttaa geneettisten sukulaisuussuhteiden tulkintaa.
Gun-May mainitsee esimerkkinä, että hän ja hänen Ronny-miehensä ovat 56-kertaisesti sukua toisilleen.
”Emme tienneet asiasta seisoessamme papin edessä. Lähin yhteinen sukulaisemme on viiden sukupolven takana, useimmat 12–15 sukupolven päässä. Geenit ovat sekoittuneet ja jakautuneet ja jälleen yhdistyneet, ja nyt ne sotkevat DNA-testivalmistajan tietokoneohjelman työkalut.”
Monet Päivin ja Gun-Mayn kurssilaisista ovat vastikään eläkkeelle jääneitä henkilöitä, jotka ovat ’aina’ olleet kiinnostuneita sukunsa historiasta. Nyt heillä on vihdoin aikaa. Toiset ovat perineet vanhoja asiakirjoja ja huomanneet, etteivät he tunnista niissä olevia nimiä. He ovat usein turhautuneita siitä, etteivät kyselleet vanhemmiltaan suvun historiasta näiden vielä eläessä.
”Sukututkimus on parasta terapiaa monille puolisonsa menettäneille”, Gun-May kertoo.
Päivi ja Gun-May neuvovat ”paikalleen jämähtäneitä” sukututkijoita ottamaan yhteyttä johonkin alueen sukuseuraan tai kotiseutuyhdistykseen.
”Niistä löytyy osaavia ihmisiä tai vinkkejä asiantuntijoista. Joskus on hyvä, että kaikki tuntevat toisensa. Sukuseuroilla on usein myös aineistoja, joita ei löydy painettuina.”
Facebookissa on sukututkimusta varten luotuja ryhmiä, joissa voi kysyä kaikkea mahdollista. Monet tarvitsevat apua vanhojen kirjoitusten tulkitsemisessa, ulkomaalaiset kysyvät suomalaisista juuristaan, jotkut tarvitsevat apua ohjelmien käytössä.
Yksi asia on DNA-testin tekijälle varma: hän löytää tuhansia ihmisiä, joille hän on sukua.
”Sain aika läheisen osuman erään amerikkalaisnaisen kanssa, jonka tililtä löytyi hyvä nimilista ja sukupuu. Hän osoittautui suureksi yllätyksekseni Ronny-mieheni pikkuserkuksi”, Gun-May kertoo.
”Ronnyn isänisän veli oli lähtenyt siirtolaisena Amerikkaan ja kuollut nuorena. Kasvattivanhemmat ottivat hänen poikansa huostaansa ja antoivat hänelle uuden sukunimen. Nyt pidämme yhteyttä amerikkalaiseen sukulaiseemme.”
”Sukututkimuksen avulla saa uusia ystäviä, vaikka sukulaisuussuhdetta ei olisikaan. Ihmiset löytävät toisensa etsiessään tietoa esivanhemmistaan ja uppoutuvat huomaamattaan mielenkiintoisiin keskusteluihin”, Päivi Kjellman kertoo.
